Pellavaa ja päivänkakkaroita

Heinäkuiset päivät eivät ole helteillä hellineet,

mutta viileämmissä ja osittain sateisissakin päivissä on ollut omat hyvät puolensa.

On tullut pitkästä aikaa kaivettua ompelukone ulos kaapin kätköistä

ja ommeltua monenlaista pientä ja vähän suurempaakin tykötarvetta kotiin.

Siinä kankaita sommitellessa, 

leikatessa ja ompelukoneen tasaista hurinaa kuunnellessa ajatus on polveillut kesäisillä teillä.

Kuin huomaamatta vuosia sitten ostamani monen metrin mittainen pellavakangas

on taipunut jos jonkinlaiseen muotoon.

 

Tupakeittiön ikkunat saivat suojakseen laskosverhot.

Ne toimivat perinteisellä laskosverhomekanismilla

ja ovat tarkoituksella ikkunoita hieman suuremmat, 

jotta voin sitten aikanaan siirtää ne rakentuvan kotimme ikkunoihin.

Pellavaisen kankaan säikeet valoa vasten ovat kuin

 pilviverhon takaa alas maahan laskeutuvat auringonsäteet

ja sen pehmeä sävy kuin kesäinen hiekkaranta.  

Niin rauhoittavaa katseltavaa.
♡

Kuten kaikki ompelutyöt, myös verhojen ompelu jätti jälkeensä pieniä kangassoiroja.

Meinasin heittää ne ensin tilkkukoriin odottelemaan parempia aikoja, 

mutta hetken mielijohteesta päädyinkin taittelemaan niistä rusetteja, jotka ompelin lopulta rusettiponnareiksi.

Pienelle,
kauneutta rakastavalle tyttärelleni ne ovat kuin tehtyjä.
Ja tuon valkoisen pitsimekon kanssa ne sopivat yhteen mitä parhaiten.

Toinen ponnareista päätyi heti hänen hiuksiinsa

ja toisen niistä hän kietaisi nallepojan kaulaa komistamaan.
♡

Muutamia muitakin ompeluksia sain tuosta samaisesta kankaasta tehtyä, jotka päätyivät wc/kodinhoitotilaan.
Niistäpä kertoilen sitten,
kunhan saamme remontin viimeistelytyöt siellä tehtyä.

Heinäkuu on kasvattanut pellonreunamat ja ojanvarret täyteen
päivänkakkaroita ja peltosaunioita.
Olen keräillyt niitä isot kimput maljakoihin niin ulkopöydälle kuin sisällekin.

Päivänkakkara on yksi monista lempikukistani
ja siksi annan niiden vapaasti kasvaa pihapiirissä ja kukkapenkissä,
juuri siellä minne niitä on itsestään kylväytynyt,
sillä jokin niiden yksinkertaisessa kauneudessa yltää syvälle sieluun saakka.

Miten joku kukka voikaan olla kaikessa yksinkertaisuudessaan niin valtavan kaunis ja herkkä
ja niin iloa tuova kuin pieni aurinko.  
♡

Kimpullinen näiden herkkien kukkien tuomaa iloa Sinullekin,
blogini lukija!

-Kaaru-

Juhannusruusujen aikaan

On kesäkuun puoliväli.

Suuri juhannusruusupensas on avautunut miltei 

täyteen kukkaansa kotimme nurkalla.

Vieno ruusuntuoksu leijailee kesäkuun tyynessä illassa

välillä voimakkaampana, välillä miedompana.

Kuovi huutelee pellon takana, jossa lehmät laiduntavat,
joutsenet ääntelevät toisaalla

ja käki kukkuu jossain takametsän lehtomailla.

Ilta on täynnä luonnonääniä,

kuten aina tähän aikaan vuodesta täällä maalla.

Pihamaa kutsuu nuuhkimaan kesän tuoksuja,
maistelemaan mullan läpi puskeneita yrttejä ja vain käyskentelemään ympäriinsä.
Luonnon täyteläinen kauneus kertoo siitä,
että aivan kohta on juhannus,
keskikesä.

Tänään päivällä, kun sateli hiljakseen vettä,
kävin katkomassa muutaman ruusunoksan sisällekin tuoksua tuomaan.
Sytyttelin kynttilöihin tulet, kuten niin monesti tällaisinä päivinä
ja käperryin nojatuolin nurkkaan satuja lapsilleni lukemaan.
Vietimme siinä kiireettömän,
mukavan yhteisen hetken satujen maailmoissa seikkaillen,
jutustellen ja tarinoita kertoillen.

Vaikka on kesä, polttelen kynttilöitä harva se hetki.
Niiden loiste on kesällä heikompi kuin syksyn pimeinä iltoina,
mutta kuitenkin tarpeeksi vahva luomaan ihanan tunnelman kesäiseenkin päivään.

Siinä satujen lukemisen lomassa tuli mieleeni eräs ilta tässä menneellä viikolla,
kun olin pihamaalla tavanomaisella puutarhakierroksellani ja
 katseeni kiinnittyi pihasaunan nurkalle koottuihin lasipulloihin,
 joiden sisältö herätti oitis mielenkiintoni.

Lapset olivat keränneet pulloihin juhannusruusun ja syreenin kukkia,

kaataneet päälle kuumaa vettä ja jättäneet keitokset hautumaan pihasaunan nurkalle.

Arvasin heti heidän kokeilleen hajuveden tekoa, 

aivan kuten mekin serkusteni kanssa silloin lapsena ennen.

Hymyilytti.

Kun sitten kerroin tarinan kauppareissullani eräälle tuttavalleni,

hän harmitteli puolestani menetettyjä kukkia,

revittyjä terälehtiä ja pihapiirin vähentynyttä kauneutta,

mutta minä sanoin, etten osannut harmitella sitä lainkaan.

Sen sijaan iloitsin lasteni luovuudesta,

kokeilunhalusta ja leikin ilosta.

Ajattelin siinä,

 että samalla tavoin kuin kukat kasvavat joka vuosi,

niin kasvavat lapsenikin.

Tulee päivä, jolloin leikit vaihtuvat toisenlaiseen tekemiseen tai tekemättömyyteen.

Sinä päivänä leikit eivät enää kiinnosta.

Se päivä tulee, tiedän sen

ja jo nyt aina ajoittain sydämeni tuntee siitä puristavaa haikeutta.

Nyt vasta ymmärrän, mitä tarkoitettiin sillä,

kun vuosia sitten kaikkein työläimmältä tuntuvassa elämänvaiheessa

joku vanhempi ihminen sanoi, 

että nauti nyt, kun lapset ovat pieniä.

Nauti, sillä niin äkkiä he lentävät pesästä.

Niin äkkiä he lentävät!

Silloin kodin seinät kumisevat tyhjyyttään,

huoneet kaikuvat ja hiljaisuus on niin syvää, 

että voi kuulla oman sydämensä sykkeen.

Nyt ymmärrän ja nautin,
kun vielä on se päivä.

Vielä on se päivä,
jolloin koti täyttyy lasten äänistä, itkusta ja naurusta, leikistä ja metelistä.
Vielä tänään joku repii lupaa kyselemättä juhannusruusujen ja syreenien terälehtiä omiin keitoksiinsa,
laulelee mennessään itse sanoittamiaan lauluja kesästä ja perhosista,
ja leikki aaltoilee kotileikeistä parturileikkeihin ja lääkärileikeistä majanrakennukseen.

Siitä minä tunnen iloa!

Syreeni on jo kukintansa loppupuolella,
mutta tuossa viikon takaisessa kuvassa ne kukkivat kauniina ja runsaana.

Elämä on tänäänkin hetkiä,
riipaisevan kauniita,
ohikiitäviä.



Lauantaiehtoon ja huomisen pyhäpäivän levollisuutta Sinulle,
joka täällä piipahdat.
<3

-Kaaru-

Kesä kukkii muistoja

Pihamme syreenipensaiden luomasta vilpoisasta varjopaikasta
on tullut minulle tärkeä paikka.
Siihen varjoon istun usein arkisten askareiden lomassa teekuppi kädessäni 

ja nautin kaikista ihmeellisen ihanista asioista ympärilläni.

Tuntuu, että kevät on muuttunut kesäksi taas niin hetkessä,
että ihan kukkaisruuhka on vallannut puut ja maan.
Ilma tuoksuu samaan aikaan syreenin ja pihlajankukilta,
juuri möyhityn ja kylvetyn viljapellon mullalta
ja kesäiseltä metsältä,
jonka varjoisilta paikoilta ilmaan kohoaa kostean maan,
kielojen, kuusenkerkkien ja monenlaisten niittykukkien tuoksuja.

Joka kesä havahdun entistä useammin siihen,
miten moni asia, tuoksu tai tilanne
palauttaa mieleen muistoja vuosien takaa.

Muistot vievät maisemiin lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisesta aikuisuudesta.
Ne ovat muistoja, jotka ovat syystä tai toisesta piirtyneet syvälle sieluun.
Ja jättäneet sinne lähtemättömän jäljen.
Niihin muistoihin olen palannut syreenin varjossa istuessani
 paitsi jokakesäisten tuoksumuistojen
myös vuosia sitten kirjoittamieni päiväkirjojen myötä.

Elämään on arvatenkin mahtunut monenlaista.
Tie on kulkenut myrskyn ja tyvenen vuorovesissä.
On ollut silti lohdullista huomata, että vaikka elämä olisi ollut miten synkeää tahansa,
niissäkään kaikkein tuulisimmissa pilvipäivissä
toivon lyhty ei ole koskaan kokonaan sammunut.
Heikko liekki on päivien myötä vahvistunut ja johdattanut elämän
lopulta kulkemaan juuri minulle osoitettuja teitä.

Elämä on ihmeellinen matka.
Jokaisessa päivässä, viikossa, kuukaudessa,
 jokaisessa vuodenajassa on omat kauniit asiansa,
joiden kirvoittamat muistot kantavat tänään, huomenna
ja kaikkina tulevinakin päivinä.


Jokainen hetki elämässämme
rakentaa muistoja tulevaan.

Tässä rakkaaksi tulleessa maisemassa koen
kesän huolettomuuden, kepeyden, riemun ja tunnen kaikesta tästä minulle
ja meille suodusta sydämen syvää iloa.
Tie on vuosien etsinnän jälkeen tuonut meidät kotiin.

Lopuksi jaan teille laulunsanat, joiden saattelemana lapseni kirmasivat kesälaitumille
kouluvuoden päättyessä viime viikon lauantaina.
 Minusta tuossa laulussa on juuri sellainen huoleton ja vapaa tunnelma,
jollaisen lapsuudenkesän kuuluukin olla.

"Kesä katsoo ikkunasta,
vihreälle ruoholleen,
kaipaa jo varpaita,
ruoholle tanssimaan.
Loma, loma, loma,
loma, loma, loma,
ruoholle tanssimaan!

Kesä katsoo ikkunasta,
sinisille aalloilleen,
kaipaa jo venettä,
aalloille soutamaan,
loma, loma, loma,
loma, loma, loma,
aalloille soutamaan!

Kesä katsoo ikkunasta,
aurinkoa silmissään,
kaipaa jo kaikkia,
aurinkoon lämpimään,
loma, loma, loma,
loma, loma, loma,
aurinkoon lämpimään!

(Hannele Huovi)

Kesäpäivien huolettomia, kauniita hetkiä Sinullekin,
blogini lukija!


-Kaaru-

Elämän rajallisuus

Tässä hiljattain tapasin vanhuksen, 

jonka pitkälle keski-ikään ehtinyttä poikaa olimme pari vuotta sitten syksyllä
saattamassa hänen viimeiselle matkalleen.

Elämä oli tuonut eteen yllättävän käänteen, sellaisen,
 johon kukaan lähimmäisistä ei ollut osannut ennalta varautua.

Sairaus vei voimat nopeasti ja tuli aika jättää jäähyväiset.

 🍃 🍃 🍃 🍃 🍃

Siinä hän nyt seisoi edessäni,
tämä samainen vanhus kävelykeppiinsä nojaten.

Harmaiden hiusten rajaamat kasvot olivat elämän uurruttamat.
Hän katsoi minua syvälle silmiin.
Ja kun sitten muisti, hymy levisi hänen huulilleen.
Katse oli lempeä, mutta sen takaa heijastelivat
kaipauksen täyttämät silmät.

Hänen tuskansa riipaisi sydäntäni.

Tartuin häntä kädestä ja suljin tiukkaan syleilyyni.
Sivelin kädelläni hänen olkapäätään ja mietin,
miten osaisin häntä lohduttaa.
Mistä löytäisin sanat, jotka toisivat helpotusta
hänen puristavaan kaipaukseensa.

Ei ollut sanoja, vain läsnäolon voima.

🍃 🍃 🍃 🍃 🍃

Vanhuksen silmäkulmasta vierähti kyynel.
Jäin seuraamaan sen kulkua silmäkulmasta alas poskelle ja siitä rintapieleen.
Tuossa kyyneleessä näyttäytyi koko vanhuksen eletty elämä.
Siinä loistivat lapsuuden onnelliset vuodet,
nuoruus, aikuisuus, vanhemmuus, vanhuus.
Se helmeili iloja ja suruja.
Elämän monensävyisyyttä.

Sitten hän sopersi hiljaa:
"Kyllähän minä olisin joutanut lähteä täältä aiemmin kuin poikani.
Miksi hän lähti ja minä vielä jäin?"

Ihmisjärjellä tapahtunutta on vaikea ymmärtää.
Elämän päättyminen muistuttaa meitä vahvasti omankin elämämme rajallisuudesta, siitä,
että kaikki kaunis katoaa aikanaan eikä mikään tässä elämässä ole pysyvää.

Lohdutin tuota vanhusta sanoen,
että aivan kuten kevätaurinko,
myös samalla tavoin hänen poikansa jälkeläiset luovat toivoa tulevasta.
Elämä jatkuu heissä ja heidän lapsissaan.
Sukupolvien ketjussa muistot elävät ja ovat läsnä.

Vaikka kaipaus tuntuu tässä hetkessä musertavalta,
tulee vielä päivä, jolloin kyynelten läpi voi nähdä myös iloa.
Tulee päivä, jolloin ilo kuiskaa surulle ja ikävälle,
on teidän vuoro väistyä ja antaa tilaa ilon ja valon tulla.


-Kaaru-

Sadepisaroita ja tuomen tuoksua

Viime yönä sade rummutti 

vasten kotimme peltikattoa 

ja ukkonen jyrähteli 

pellontakaisen vaaran laella.

Helteisen päivän päätteeksi olin jättänyt ikkunat raolleen, 

jotta uni tulisi paremmin.

Siinä yöllä noustessani sulkemaan ikkunoita,

avonaisista ikkunoista tulvahti

sisälle kesän tuoksu.

Ilma tuoksui koivunlehdiltä,

sadepisaroilta ja tuomenkukilta.

Hetken aikaa seisoin siinä avonaisen ikkunan äärellä 

katsellen kesäöistä maisemaa 

 ja tuoksutellen sateen raikastamaa ilmaa 

ennen kuin suljin ikkunan 

ja kömmin takaisin vällyjen väliin.

Aamun valjettua laitoin puuhellaan pienet tulet, kietaisin aamutakin ylleni 

ja hipsin ulos tuomenoksat mielessäni.

Katkoin pihamme suurehkosta tuomesta ison kimpullisen kukkaisia oksia 

ja toin ne sisälle puuhellan kulmalle.

Valkoisten, pienten kukkien ja vihreiden lehtien täyttämät oksat

ovat kuin luotuja tuohon suureen, keraamiseen kannuun, 

jonka tasainen, sileä pinta korostaa ihanasti taustalla näkyvän

ikiaikaisen vanhan puuhellan rosoista pintaa.

Usein pysähdyn ihastelemaan elämää nähneitä esineitä ja huonekaluja.

Niiden rosoissa, säröissä ja halkeamissa voi nähdä jotain hyvin kaunista

ja merkityksellistä. 

Samalla tavoin kuin vanhat, kolhiintuneet tavarat,

myös me ihmiset olemme kiinnostavia elämän meihin jättämien 

kolhujen ja säröjen vuoksi.

Elämän kolhimissa, vajaavaisissa yksilöissä 

kauneus näyttäytyy aina syvimmin.

Se koskettaa.

Että kaikesta tuokin vanha puuhella, 

minä tässä sen ääressä ja sinä siellä olemme selvinneet.

Elämä on ihmeellinen matka.
Ihmeellistä on myös ihmismielen mukautuvaisuus
ja sen eheytyvyys elämän kriisien kohdatessa.

Puuhella huokuu yhä suloista lämpöään ja sade ropisee hissukseen ikkunoita vasten. 

Vuoden ensimmäinen ukonilma on jatkanut kulkuaan eteenpäin.

Ulkona tuoksuu vahvasti kesä. 

💚

Tuomenkukkien tuoksuisia ajatuksia Sinulle,

blogini lukija!

-Kaaru-

Uusi kevät, uusi alku

Varhain tänä aamuna heräsin siihen, 

kun aamuaurinko loi säteensä sisälle  makuukammarin ikkunasta

ja linnut lauloivat ihanasti seinän takana.

Auringonvalon ja lintujen laulun herättämänä ei voinut kuin hymyillen todeta,

että olipa ihana herätys!

Tuli mieleeni lapsuuteni lempilaulu,

jossa pienet linnut laulavat aamusta iltaan

murehtimatta ennalta huomista tai tulevaisuutta.

Miten kiitollisina nuo pienet ja vähän suuremmatkin linnut aloittavat aina päivänsä.

Eivät ne eilisen murheita enää muista ja huomisen huoliakaan ei tarvitse ennalta miettiä,

sillä tässä hetkessä on kaikki se, mitä he tarvitsevat.

Siinä sängyllä loikoillessani ja jäseniäni oikoessani tulin ajatelleeksi sitä,

miten paljon meillä ihmisilläkin, minulla ja sinulla, 

olisi aihetta kiitokseen.

Vaikka elämässä on niitäkin ajanjaksoja,

jolloin mieli on maassa ja siipirikkoisena elämä tuntuu kokoaikaiselta

 selviytymiseltä päivästä toiseen,

silti jokainen päivä sisältää kiitoksen aiheita, 

suurempia ja pienempiä.

  Olen yrittänyt muistuttaa itseäni tässä yltäkylläisessä maailmassa eläessä

ja tämän blogitauon aikana siitä, 

että vähempikin on kylliksi. 

Että iloa tuovien asioiden ei tarvitse olla aina aineellisia.

Elämä ja ympäröivä luonto itsessään sisältävät kaikessa kauneudessaan 

ja yksinkertaisuudessaan paljon sellaisia asioita,

 jotka viestivät vahvasti ilosta, toivosta 

ja uuden elämän alusta.

Sellainen asia on tämä uusi kevätkin,

josta olen onnistunut nauttimaan tänä vuonna ehkä aiempia vuosia enemmän.

On kerta toisensa jälkeen hämmästyttävää nähdä,

kuinka ruskea nurmi muuttuu vihreäksi,

kuinka pellot ja niityt puskevat monenlaisia kukkia

ja kuinka turpeista lehtisilmuista avautuu hennonvihreä viitta puiden ja pensaiden ylle. 

Elämä on täynnä hetkiä, kauniita, arvokkaita, ohikiitäviä.

Niiden sisällä piilee se ilo, joka välillä katoaa arjen tohinan ja touhun keskelle.

🌸🍃🌸🍃🌸🍃🌸

Näissä ajatuksissa aloittelen uutta blogitaivalta tutun ja turvallisen blogin nimen ja ulkoasun alla.

Lopuksi toivottelen kaikille blogini lukijoille

oikein mukavaa uutta kevättä ja kesää!

Muistakaa tarttua hetkiin,

niihin pieniin, ohikiitäviin.

-Kaaru-

Tauon paikka

On aika puhjeta kukkaan,

on aika kukoistaa,

on aika lakastua ja mennä pois.

Kaikella on oma aikansa ja paikkansa 

tässä elämässä.

Viimeaikoina on tuntunut usein siltä, 

etten jaksa, en kykene, 

että voimani loppuvat liian varhain 

ja moni mukava asia jää siksi keskeneräiseksi. 

Elämä on sellaista,
että se pitää sisällään monenlaisia vaiheita.
Se on saamista ja luopumista.
Antavaa ja ottavaa.

Jotta jotain uutta voisi tulla tilalle,
on luovuttava jostain vanhasta.

 Siksi ajattelin ottaa etäisyyttä blogiini
ja
keskittyä hetkiseksi kaikkeen siihen, 

mistä voimani tällä hetkellä ammennan,

mistä ilon elämääni löydän. 

Sillä kyllä sydän tietää sen, 

missä kulkevat voimieni rajat.

En kuitenkaan halua jättää jäähyväisiä,

sillä se olisi liian lopullista.

Ehkä tulee vielä päivä, 

jolloin palaan takaisin,
jolloin voimavarani ovat vahvistuneet
ja elämä muutakin kuin ruuhkavuosien täyttämää.

Ehkä joskus.

🌸🍃🌸🍃🌸

"Tässä päivässä haikeiden sävelten kaiku,

kuin jäähyväisten, joita ei haluaisi jättää.

Tässä päivässä kauneutta kylmyyden keskellä,

sydämessä tuhansia sanoja: 

lempeitä, hyväileviä, keveitä
kuin taivaalta alas leijailevia lumihiutaleita, 

joita kaikkia ei saa kiinni, vaikka haluaisikin. 

On vain katsottava,
kun ne leijailevat alas maahan ja sulavat.
On luovuttava.

 Mutta hetken ajan on saanut nähdä
jotain haurasta ja kaunista."

-tuntematon-

Onnellisia kesäpäivien askeleita Sinulle,

blogini lukija.

💗

-Kaaru-

Juhannusterveisiä!

"Aallot ne paattia keinuttaa.."

Juhannuspäivän terveiset Saimaalta,

jonka tyrskyissä ja tyvenessä 

olemme seilanneet

tänä juhannuksena

koko perheen voimin.

Sinivalkoinen suomenlippu liehuu 

paatin takana, jonka värejä 

taivas ja pilvet kertailee.

Maisemat vaihtuvat.

On saaria, 

kallioisia ja hiekkaisia rantoja, 

niemiä ja notkelmia.

Ja niiden ympärille levittäytyvä 

syvänsininen vesistö.

Tässä hetkessä on kaikki.

Perhe, kotimaan kauneus,

kiireettömyys ja suven suloisuus.

Niin kaunis on tämä maa.

💙

Auringonsäteitä päiviisi!

💙

-Kaaru-

Arjen kauniita hetkiä

Sateenharmaat pilvet ovat väistymässä, 

joiden takaa sininen, seesteinen taivas jo pilkistelee.

Ilta-auringon lämpöiset, hellivät säteet saavuttavat 

ihan kohta takapihan terassin, 

jossa istun.

Kuuma hunajatee höyryää vanhassa, valkoisessa posliinikupissa, 

joka tarttui mukaan eräältä kirpputorireissulta.

Sormeni lähtee kulkemaan sen pitsimäisessä kuviossa,

tavoitellen sen moninaisia kiehkuroita.

Miten voikin olla niin kaunis kuvio!

Ihana häivähdys menneiltä ajoilta. 

💛

Piha tuoksuu sateenraikkaalta,

johon hentoinen tuuli sekoittaa juhannusruusun vienoa tuoksua.

On epätavallisen hiljaista.

Pihapuiden linnut taitavat olla niin kiireisiä poikasten hoito- ja ruokkimistouhuissa,

etteivät jouda laulelemaan sulosäveliään samalla tavoin kuin alkukesän iltoina.

Hiljaisuuden ympäröimänä odottelen miestäni kotiin, 

joka on ahkeroinut jälleen yhden pitkän päivän taloprojektimme äärellä. 

On hetki aikaa itselle ja omille ajatuksille.

Tänäiltana ei tarvitse tehdä jokailtaiseksi muodostunutta kastelukierrostakaan puutarhassa, 

sillä armollinen, ihana ja kauan kaivattu vesisade hoiti sen puolestani hetki sitten.

Eipä haittaisi, vaikka joka ilta tästä lähtien sataisi sen verran, että puutarha kastuisi.

Sillä aikaa, kun mies ahkeroi talolla, 

minä ahkeroin täällä kotona ja kannoin oman korteni kekoon taloprojektimme etenemiseksi.

Viime syksynä, kun projektimme alkoi, mieheni toi ensitöikseen kotiin peräkärryllisen tulevan kotimme massiivipuisia sisäovia,

joiden kunnostamisen aloitin jo heti silloin.

Koko talven ovet odottivat katetulla terassilla päivää, jolloin olisi aikaa jatkaa niiden kunnostustöitä.

Tässäpä olen niitä nyt kunnostellut pitkin kesäkuuta aina vähän kerrallaan ja tänään pääsin maalinpoistourakan jälkeiseen hiomishommaan.

Päivän aikana sain tehtyä yhden oven verran töitä,

johon olen oikein tyytyväinen.

Hiljaa hyvä tulee, pätee tähänkin hommaan.

Otin muutamia kuvia muistoksi siinä vaiheessa,

kun pidin taukoa urakastani.

Niin ihania vanhanajan värejä, sävyjä ja

eri aikakausien kerroksellisuutta sieltä paljastui.

Väreistä voi päätellä sen, 

millaisia sävyjä on kulloisinakin vuosikymmeninä käytetty,

mitkä ovat olleet milloinkin pinnalla.

Toisaalta paljon on tehty sitäkin, 

että ovet on vetäisty samalla maalilla kuin lattiakin,

jotta kaikki maali tulisi käytetyksi.

Ainakin kahdeksan erivärisen maalikerroksen alta paljastui lopulta kaunis puupinta.

Niin kaunis, etten tiedä tohtiiko sitä lainkaan peittää.

Aika näyttää millaiseksi käsittelemme ovet 

vai jäävätkö ne kenties joksikin aikaa puunvärisiksi.

Kun sain urakkani tämän päivän osalta päätökseen,

lähdimme lasten kanssa samoilemaan pitkin pellon pientareita.

Kedonkukat levisivät valtaisana kukkamattona silmäkantamattomiin 

ja tuoksuivat ihanasti kesälle.

Keräsimme suuret kimput erivärisiä kedonkukkia kodin ja pihapiirin kaunistukseksi.

Niistä kukista kokosin pienempiä kimppuja ja tein lapsille kukkaseppeleitä.

Meillä oli mukava, yhteinen hetki siinä oviprojektin

ja kukkaistarinoiden äärellä.

Huominen tuokin tullessaan sitten omat touhunsa.

💜

Kedonkukkien tuoksua ja värien iloa Sinullekin!

-Kaaru-

Kesäillan tunnelmaa ja raparperi-kauratoscapiirakka

Kesäkuun ensimmäinen päivä on kääntymässä ehtoopuolelleen.

Aurinko paistaa matalalta venyttäen varjojaan yli hiljenevän tienoon.

Kesä on viimevuotiseen ja moneen aiempaan vuoteen nähden useamman viikon edellä aikaansa.

Puut, pensaat ja kukat kukkivat kaikkialla samalla tavoin kuin tavallisesti keskikesällä.

On niin kauniin vehreää ja vihreää, ilmakin tuoksuja tulvillaan.

Tein juuri tavanomaisen kierrokseni puutarhassa pienen tyttäreni kanssa.

Veimme kukkasille ja kasvimaan taimille juotavaa,

jotta ne eivät aivan uupuisi näiden helteisten kelien alla.

Monien kukkien kohdalla pysähdyimme ihmetellen ihastelemaan niiden pieniä, 

taidokkaita yksityiskohtia, värejä ja tuoksuja.

Katselimme kiirehtimättä ympärillemme,

tartuimme hetkeen, siihen olevaan

ja näimme paljon pieniä, kauniita asioita.

Kerroin lapselleni tarinoita kukista,

joita muistan jo lapsuuteni kesiltä.

Hän ihmetteli ääneen monia sellaisia asioita,

jotka meistä aikuisistakin tuntuvat toisinaan ihmeiltä,

vaikka ymmärrämmekin luonnon kiertokulun eri vaiheet.

Hän ihmetteli vaikkapa sitä, miten voi olla mahdollista, 

että samat kukat kukkivat kesästä toiseen yhtä kauniina

ja yhtä tuoksuvina.

Kerroin hänelle tarinan mullan alla asuvista juurimukuloista,

joiden sisällä kukat talvisin uinuvat, kunnes kevät herättää ne taas eloon

ja pienet kukkavauvat alkavat työntää päitään mullan läpi kohti valoa

meidän ihmetykseksi ja ihastukseksi.

Puutarhakierroksen päätteeksi istahdimme syreenipensaan juurelle maistelemaan eilen paistettua

raparperi-kauratoscapiirakkaa, jonka ohjeeseen törmäsin Sarin blogissa

etsiessäni tavanomaisesta raparperipiirakasta poikkeavaa ohjetta.

Ja onhan tämä niin hyvää, että kirjaan ohjeen tännekin blogiin talteen itselle 

ja inspiraatioksi lukijoille.

Ohje soveltuu tehtäväksi myös gluteenittomana,

kun korvaa vehnäjauhot gluteenittomilla jauhoilla.

Raparperi-kauratoscapiirakka

Taikina:

200 g voita

2,5 dl sokeria

4 kananmunaa

2 dl maitoa tai kermaa

3 tl kardemummaa (voi jättää poiskin)

4 tl leivinjauhetta

7 dl vehnäjauhoja tai gluteenittomia jauhoja

Raparperia pilkottuna

Kauratosca:

200 g voita

3 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

2 tl kanelia (voi jättää poiskin)

3-4 dl kaurahiutaleita

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi.

Lisää kananmunat yksitellen.

Lisää kerma tai maito sekä kuivat aineet.

Sekoita hyvin.

Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle uunipellille 

ja levitä raparperipalat taikinan pinnalle.

Paista pohjaa 175 asteessa noin 15 minuuttia.

Valmista sillä välin tosca.

Sulata voi ja sokeri kattilassa ja sekoita seokseen muut aineet.

Anna toscan paahtua kattilassa muutama minuutti koko ajan sekoittaen.

Lusikoi tosca esipaistetun pohjan päälle 

ja jatka paistamista vielä n.15-20 minuuttia.

~~~ ~~ ~~~

Tällä ohjeella tulee uunipellillinen piirakkaa,

jolloin puolikas annos riittää vallan mainiosti pyöreään vuokaan.

Uunituoreena piirakka on aivan verraton jäätelön 

tai vaniljakastikkeen kanssa, vaikka melko  makeaa onkin.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että piirakka paranee vanhetessaan,

jolloin siihen tulee lisää mehukkuutta eikä näin ollen lisukkeita sen kanssa tarvita.

Kokeilepa sinäkin!

Lämpimät kelit ovat antaneet raparperille niin suotuisat kasvuolosuhteet,

että sitä on saanut korjata talteen jo vaikka miten paljon.

Niinpä päätin tehdä siitä myös raparperimehua,

 johon lisäsin pakasteesta viimevuotisia mansikoita.

Tulipa aika hyvää!

Ohje mehuun löytyy täältä.

Eihän tästä, kesäisen luonnon keskeltä, malttaisi mihinkään lähteä.

Herkässä kesäillan tunnelmassa sydän tuntee aina niin syvästi

kaiken olemassa olevan, kaiken ympäröivän.

Ja kätkee sisälleen ilon tästä vuodenajasta, 

tästä kesästä, muistoksi tuleviin päiviin.

Kesäisiä ajatuksia Sinulle!

-Kaaru-

Kesäpäivä taivasalla

Tässä istun pihakoivun alla ja katselen lakanapyykin
liehumista vallattomassa kesätuulessa.

Taivas on sininen, ilma lämmin ja mielikin jo ihan seesteinen,
vaikka hetki sitten piti vähän aikaa nieleskellä ja miettiä,
että mitäs nyt, kun tuuli paukautti oven kiinni sillä seurauksella,
että jäätiin lasten kanssa pihalle ilman avaimia.

On onneksi kesä, joten hätää ei ole. 

Päivän voi viettää ulkosallakin siihen saakka,
kunnes mies kotiutuu taloprojektimme ääreltä.

Niin monesti on ollut ajatus kirjoitella purkuprojektistamme
täälläkin blogissa, mutta aina se on jäänyt. 

Siksipä ajattelinkin, että kerron jotain siitä nyt,

kun viime reissulla tuli otettua muutama kuvakin
talon pihapiirissä kukkivista omenapuista.

Vanhan hirsitalon purkuprojekti, 

jonka viime vuoden lopulla aloitimme, 

alkaa olla jo melko hyvällä mallilla.

Mieheni on ahkeroinut talolla pitkin vuotta vapaapäivinään ja 

toisinaan olemme olleet siellä koko perheen voiminkin.

Ehkäpä saamme tänä kesänä purettua talon siihen pisteeseen, 

että hirsikehikko on sitten aikanaan helppo siirtää uudelle paikalleen.

 🌼🌼🌼🌼

Talo seisoo kukkivien omenapuiden keskellä

ja näyttää ulospäin vielä hyvinkin kokonaiselta,

vaikka sisältä se onkin jo purettu lähes täysin.

On vähän hassuakin ajatella,

että talo siirtyy pois paikaltaan,

jossa se on seisonut ylväänä 1850-luvulta lähtien.

Miten monenlaisia vaiheita se onkaan 170-vuotisen taipaleensa aikana nähnyt.

Talon historiaan on ollut mielenkiintoista tutustua ja 

huomata sieltä monta yhtymäkohtaa meidän tämänhetkiseen elämäämme.

Talo on rakennettu 1850-luvulla ja se on

ollut aikanaan yksi paikkakuntansa suurimmista tiloista. 

1990-luvun puolivälissä viimeiset vakituiset asukkaat 

muuttivat talosta pois ja se jäi varastokäyttöön.

Nykyisellä paikallaan talolla ei olisi ollut tulevaisuutta, 

sillä se seisoo asutun pihapiirin keskellä. 

Tarvittiin siis vain rutkasti ihmeellistä sattumaa ja otollinen ajankohta, 

että meidän perheen ja talon tiet kohtasivat

ja saimme mahdollisuuden antaa talolle lisää elinvuosia.

Ja mikä minusta tässä kaikessa on kaikkein ihmeellisintä, on se, 

 että minä olen pikkutyttönä istunut tuon talon salissa 

tuntien ympäröivien hirsiseinien ikiaikaisen tutun ja turvallisen tunnelman.

Ja nyt,

monen monta vuotta myöhemmin,

monien ihmeellisten sattumusten kautta,

olen tuomassa talon historiaan oman kädenjälkeni.

"Elämä on ihmeitä täynnä!" -lausahdus on konkretisoitunut tämän projektin myötä.

Elämä osaa toden totta yllättää! 

Vaikka työmaata talon suhteen on varmasto loppuelämäksi, 

emme ole vielä hetkeäkään katuneet päätöstämme ryhtyä toteuttamaan haavettamme omasta hirsikodista.

Tällaisessa projektissa tulee muistaa myös ajatus, että hiljaa hyvä tulee.

Lisää tarinaa projektiimme liittyen luvassa myöhemmin tänä kesänä.

Kesätuulen lempeyttä sekä auringonlämpöä jokaiselle blogissani piipahtavalle!

-Kaaru-

Tuomenkukkien aikaan

Edellisestä postauksesta on kulunut miltei kolme viikkoa.

Kolmeen viikkoon on mahtunut valtavasti iloa.

Toukokuu on ollut aivan uskomattoman kaunis ja lämmin!

Pellot ja niityt ovat lykänneet vihreää sellaisella vauhdilla, ettei perässä ole pysynyt.

Ensin tulivat krookukset, sini- ja valkovuokot, idänsinililjat ja muut kevään kukkijat.

Ja viimein, lähes kaksi viikkoa sitten kauan kaivatut hiirenkorvat lehtipuihin,

jotka kasvoivat muutamassa päivässä täyteen lehtimittaansa.

Aurinko ja lämpö ovat saaneet luonnon puhkeamaan täyteen loistoonsa. 

Kesä on tullut!

💛

Viikko sitten tilanne koivuissa oli yllä olevien kuvien kaltainen.
Arkaillen pienet vihreät hiirenkorvat kasvoivat suuremmiksi
kuin tunnustellen, onko vallitseva lämpö vain ohimenevää vai pysyvämpää.

Kevään ensivihreydestä huumaantuneena toin muutamia oksia sisälle maljakkoon.
Siinä ne toivat kevään iloa ja väriä sisällekin.

Maanantaina järven rannalla istuessani tuuli kuljetti mukanaan hennon henkäyksen tuomen tuoksua.

Mietin siinä istuessani, joko sekin voisi jo kukkia vai oliko tuoksu harhaa vain.

Kotiin tullessani tähyilin metsän puita ja etsin katseellani valkoista kukkamerta.

Ja siellähän niitä oli - tuomipuita, joiden valkoiset kukat loistivat taivaan sinisyyttä vasten. 

Niin äkkiä muuttuivat kevään hennot, enteilevät tuoksut vahvaksi kesän aromiksi. 

On jollakin tavalla vähän haikeaakin,
että kaikki kaunis ja odotettu menee ohi niin äkkiä.

Keväänkukkijat lakastuvat, metsän vihreys syvenee
eikä ole kuin vasta toukokuu.

Toivottavasti lämpöä ja aurinkoa riittää myös tuleville kesäkuukausille.

Kaikesta haikeudesta huolimatta tämä vaihe on juuri se kaikkein kaunein.

Aina kun yksi lajike lakastuu, tilalle puhkeaa uutta.

Kun tuomi lopettaa kukintansa, syreeni aloittaa sen.

Kesä jatkaa kulkuaan ja me etsimme sen jokaisesta päivästä uusia,
ihania asioita. Niitä sellaisia, joista tiedämme, että kesä jatkuu vielä pitkään.

Meidän pihan kevätperennat ovat olleet tänä vuonna parhaimmillaan.

Luulen, että talvikuukausien paksulla lumipeitteellä on osansa asiaan.

Siellä suojassa lumen alla kukkien juuret ja mukulat saivat rauhassa uinua talviuntaan

ja kerätä voimia uuteen kasvukauteen.

Jotenkin aika ihastuttavia nuokin kirjopikarililjat, 

kun siinä niin söpösti nuokkuvat vierivieressä toukokuun seisahtuneessa helteessä.

Ja entäpä nuo sinistäkin sinisemmät lemmikit!

Nuo entisaikojen kukat, jotka palauttavat aina mieleen lapsuuden kesien ihanat muistot:

lehmihaat, mummin maitoportin, kuumat kesäpäivät heinäpellon laidassa 

ja mansikkamaalla, kristallisena kimmeltävän järvenselän, tuohilipin ja lähteen, kotileikit navetan ylisillä ja leikkimökissä,

käpylehmät ja muut rakennelmat 

sekä kesän huolettomuuden ja vapauden.

***   ***   ***

Kauaksi ovat jääneet lapsuuden kesät,

mutta muistoissa ne elävät yhä kuin eilinen päivä. 

💙

Jokainen hetki rakennamme muistoja tulevaan.

Ne ovat tärkeitä elämän kannattelijoita.

Toukokuisten aurinkopäivien iloa Sinullekin!

-Kaaru-