Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhat huonekalut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhat huonekalut. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. marraskuuta 2020

Ajatukset joulussa

Taas on vierähtänyt tovi, jos toinenkin edellisestä postauksesta.
Vaikka mitäpä sitä erikseen mainitsemaan, sillä näistä pitkistä postausväleistä on tullut itselleni enemmän sääntö kuin poikkeus.

Silloin joskus pari vuotta sitten, kun vakavissani mietin blogini lopettamista
syy siihen oli se, että blogin päivittämisestä oli tullut taakka. 
Se otti aina enemmän kuin antoi takaisin.
Silloin päätin, että jos vielä joskus jatkan päivittelen blogiani omaan tahtiin
enkä enää koskaan ota paineita siitä niin, että viimeinenkin ilonhippunen koko 
ihanasta harrastuksesta katoaa.



Aina ei ole voimavaroja kulkea niitä polkuja joita haluaisi. 
Elämänpolku on toisinaan hyvinkin mutkikas ja silloin, jos milloin on pysähdyttävä useammin kuin vain tienhaarojen kohdalla kuulostelemaan omaa jaksamisen tasoaan, punnittava tosissaan, 
mikä milloinkin on järkevää ja voimaannuttavaa. 
Sieltä jostain se sitten taas kumpuaa ikävä menneen äärelle,
sillä vaikka mieli kadottaisi elämän mutkissa suunnan, sydän muistaa mistä ilo syntyy.


Menneessä kesässä ja syksyssä on ollut paljon ihania asioita, sellaisia, 
joita ilolla ja kaiholla muistelemme varmasti vielä vuosienkin päästä. 
Oli lämmin ja melko sateeton kesä, metsä täynnä marjoja
 ja luonto syksyllä niin värikylläinen, että laajinkin värikartta olisi 
sen rinnalla kokenut jäävänsä varjoon. 

Syksyn lämpöä on riittänyt tänne marraskuun lopulle saakka, 
tosin eilinen Liisa-myrsky taisi olla käänteentekevä tähän hetkeen. 
Ilma viileni niin, että taitaa syksy viimein antautua talvelle.
Sitä olen oikeastaan jo odottanutkin, että harmaat, matalalla roikkuvat pilvet 
jättäisivät jonain päivänä jälkeensä unenpehmeän, valkoisen lumiharson, 
jonka suojiin viluinen luonto voisi kääriytyä ja
joka toisi meille ihmisille kaivattua valoa. 


Vaikka talvi ei ole vielä tullut, ajatukset ovat kääntyneet katselemaan kohti joulua ja sen tunnelmaa. Menneellä viikolla tein naisten käsityöillassa tämän herkän mustikanvarpukranssin, joka taiteltiin sydämen muotoon metallihengarista ja kieputeltiin sen ympärille limittäin ohuita mustikanvarpunippuja. 

Alkuperäinen ajatus oli spreijata kranssin pintaan valkoista maalia, mutta kotiin tultuani ajatukset muuttuivat niin, että päätin jättää kranssin sittenkin vihreäksi. Myöhemmin viikolla tein toisen samanlaisen kranssin ja ripustin kranssit tupakeittiön ikkunoihin talvista tunnelmaa tuomaan. Miten ihanalta ne tuoksuvatkaan! Kuin henkäys juhannusta ja samalla niin vahva aistimus joulua.


 
Muitakin jouluisia asioita on tullut jo tehtyä sekä tunnelmoitua joulua monin eri tavoin.
Lokakuun lopulla sain idean tehdä joulukortteihin enkelikoristeen, 
jonka kortin saaja voisi myöhemmin ripustaa joulukuuseen tai muualle kotiinsa.

Näin kuvan vastaavasta enkelistä jossain lehdessä (en vain enää muista missä) ja sinne se piirtyi muistin sopukoihin, josta sen sitten nappasin ryhtyessäni taittelemaan rautalankaa enkelin muotoon.

Ajattelin tehdä tuon enkelin vääntelystä ohjeet tänne blogiin myöhemmin,
sillä pelkkä sanallinen ohje tuntuu haastavalta kirjoittaa niin, että siitä hahmottuisivat eri työvaiheet.
 


Tein enkeleitä sen verran paljon, 
että saan ripustaa niitä sitten omaan joulukuuseenkin lähempänä joulua.

Sillä, 
enkeleitä, onhan heitä.
Suojaamassa, kantamassa, lohduttamassa ja rinnalla kulkemassa elämän eri vaiheissa ja tilanteissa.
Tuomassa toivoa ja valoa silloinkin, kun tuntuu ettei niitä ei ole näkyvissä.
Enkelit symboloivat niin vahvasti myös joulua ja sen herkkää, muuttumatonta sanomaa.
Enkelit, niin kauniita, hentoja olentoja. 
Ihmisten ystäviä.


Marraskuisen illan tunnelmaa Sinulle, blogini lukija!


-Kaaru-

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Kevään iloa ja valoa sydäntäsärkevän uutistulvan keskellä


Edellisestä postauksestani on kulunut aikaa.
Jollakin mittapuulla mitattuna monta monituista viikkoa, pieni ikuisuus ihan,
kun taas toisen mukaan vain lyhyt henkäys.
Ajanmääre ja sen kulku ovat muuttaneet jollakin tapaa muotoaan ja merkitystään
viimepäivien ja -viikkojen aikana maailmalta kuuluneiden koronavirus-uutisten myötä.
Jokin, joka tuntui hetki sitten vielä kaukaiselta ja epätodellisen tuntuiselta,
onkin juuri nyt arkipäivää täälläkin kotimaassa.

Uutistulvassa mieli kadottaa helposti kaiken tässä hetkessä olevan,
ja alkaa tähytä viikkojen, jopa kuukausien päähän kuin helpompia aikoja etsien.
Murheelliset uutiset vievät helposti kaikki voimat ja puhaltavat epävakauden tunteen
syvälle sieluun saakka.


 Elämän hidastaessa askeleita ja elinpiirin kaventuessa kotiin 
ja vain pakollisiin kodin ulkopuolisiin menoihin koen, että omasta 
henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on tässä hetkessä tärkeää.
Niin paljon on merkitystä sillä, miten me tämän ajan koemme,
millä tavoin me vallitsevaan tilanteeseen suhtaudumme.

Yhtälailla kuin jokainen uusi päivä voi tuntua kotioloissa turhauttavalta ja tylsältä,
elämä harmaalta ja ilottomalta, yhtälailla jokainen päivä on mahdollisuus johonkin uuteen
tai vaikka ihan vain senkin vanhan ja hyvän säilyttämiseen,
sillä se polku, jota eniten poljemme, siitä tulee lopulta tie.
Ne ajatukset, joita ruokimme, kasvavat ja paisuvat,
niin hyvässä kuin pahassakin.

Paljon olen pohtinut oman työni kannaltakin sitä, 
kuinka tärkeää on säilyttää mielen tyyneys.
Niin kuin puut myrskyssä saattavat näyttää siltä, 
kuin tuuli heittäisi ne hetkenä minä hyvänsä kumoon,
laajalle ja syvälle maahan työntyneet juuret pitävät ne pystyssä.
Sama juurevuus on tärkeää ihmiselämässäkin. 
Kun juuret ovat tukevasti maassa, jaksaa nähdä kaiken hyvän ja kauniin pelkojen,
surujen ja elämän huolienkin keskellä.


Viimeisten viikkojen aikana olen lähtenyt milloin yksin, 
milloin perheeni kanssa luontoon.
Välillä olemme kävelleet metsäpoluilla perätysten hipihiljaa,
kuunnelleet ja ihmetelleet kevään etenemistä,
kirkkaansinistä taivasta ja auringonlämmön voimaa,
ja taas välillä hyppineet kuin villivarsat yli sammalmättäiden ja kaatuneiden puunrunkojen.

Uuden elämän kasvun ja luonnon moninaisen kauneuden ja jylhyyden äärellä 
moni maallinen asia unohtuu ja murheet saavat uudenlaiset mittasuhteet.
Eikä siihen välttämättä tarvita kuin valoa kohti kurkotteleva, 
turpea lehtisilmu, jonka kasvunvoimaa ja -iloa eivät minkään maailmanluokan asiat hidasta.
Elämä on opettanut, että onnelliseen ja tasapainoiseen elämään ei tarvita suuria asioita.
Päivittäiset pienet ihmeet ovat niitä kaikkein suurimpia ihmeitä,
juuri niitä, jotka tekevät ihmismielen onnelliseksi.
Kun mieli on onnellinen, on se myös tasapainoinen.
Siksi omat ajatuksensa kannattaa suunnata iloa lisääviin asioihin.


Kevät, uusi kasvunkausi ja siitä syntyvä uusi elämä luo aina toivoa tulevasta,
ja siitäkin, että kaikista koettelemuksista vielä selvitään.

Tässä koronakoettelemuksessa minua on suuresti liikuttanut se,
kuinka ihmiset ovat tulleet henkisesti lähemmäksi toisiaan ja
 kuinka lähimmäisistä pidetään huolta.

Whatsapin sekä muiden pikaviestisovellusten kautta maailman ääristäkin on tullut viestejä ja videoklippejä, joissa sanoista suurimpana ihmisten puheissa on ollut luottamus ja toivo tulevasta. Eräänkin laulun sanat, jota eri kielillä lauletaan ovat kuin tähän hetkeen luodut.

"Ei surustamme turvaa meillä, ei auta murhe, vaikerrus, jos aamu alkaa kyynelillä ja päivän päättää huokaus. Vaan raskaammaksi kuorma käy, jos murheelle ei määrää näy."

Samainen laulu päättyy sanoihin:
".. on aika täällä vaihtuva, myös murhepäivä loppuva. "
Ennemmin tai myöhemmin tämäkin koettelemus on ohi.
Yhteisen asian äärellä tässä ollaan koko maailma ja yhdessä me tästäkin selvitään.


Maaliskuisen sunnuntain ja alkavan kevään pulppuilevaa iloa juuri Sinulle!

-Kaaru-

maanantai 30. joulukuuta 2019

Pieniahon joulu


Tämänvuotinen joulu omassa pienessä kodissamme, Pieniahon torpassa,
oli tunnelmaltaan ainutlaatuinen, herkkä ja kaunis, sellainen kuin joulu usein on.
Suuren leivinuunin lämmössä, riisipuuron hautuessa hellalla, ajatukseni karkasivat tuon tuostakin vuosien takaisiin jouluihin, ei vain niihin, joiden osana olen itsekin saanut kulkea
vaan myös jouluihin, joita tässä meidän pian satavuotiaassa kodissamme
on vuosikymmenten saatossa vietetty. 

Erilaisia jouluja ne ovat olleet. 
Niissä jouluissa on varmasti ollut läsnä ilon ja rauhan lisäksi monenlaiset muutkin tunteet, 
sellaiset, jotka ovat heijastuneet ihmisten mieliin kunkin aikakauden 
vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta.

On ollut rauhan ja sodan vuosia, 
puutetta ja yltäkylläisyyttä,
iloa ja surua.
Mutta joulu on silti aina tullut,
niin kuin se tulee yhäkin.




Vaikka joulut ovat silloin kauan sitten olleet erilaisia kuin nyt, 
jotain ikiaikaista rauhaa me olemme kokeneet täällä vanhojen, rosoisten, 
elämää nähneiden hirsiseinien suojissa. 

Tuo ikiaikaisuus on tuntunut ennen muuta särkymättömänä joulun tunnelmana, 
sellaisena tunteena, joka säilyy aina yhtä tuoreena ja muuttumattomana joulusta jouluun.
Samalla tavoin kuin tallin tapahtumat silloin kauan sitten Betlehemissä.


Tämä joulu oli siitä poikkeuksellinen, etten valmistellut sitä juurikaan etukäteen. 
Ajattelin, että mikäli vain osaan, keskityn kiireen tunnun, hössötyksen ja 
ylenpalttisen valmistelun sijaan saapuvan joulun tunnelmaan ja tuoksuihin. 
Makaan puusohvalla jalat kohti kattoa, luen peitonmutkassa lapsille joulusatuja, niitä perinteisiä jokajouluisia ja kuuntelen joululauluja kuumaa glögiä hörppien isosta, 
vanhasta emalimukista, yhdestä lempimukeistani.

Ja tiedättekö, 
joulu tuli omalla painollaan. 
Tuli ja toi mukanaan sen ihmeellisen rauhan, 
josta tuolla edellä jo kerroin. Sen ikiaikaisen, ihanan ja herkistävän.


Niin kuin jouluna usein
myös tässä joulussa kulkivat ajatuksissamme mukana hekin,
jotka ovat täältä jo lähteneet. 
Ne rakkaat, joiden muisto kulkee erityisesti juhlahetkinä mukanamme tavalla tai toisella, 
joiden muisto tuo juhlapäivien iloon haikean mielen ja kaipauksen tunnun.

Noissa kaipauksen tunnelmissa tulin kuunnelleeksi joululaulua, 
jonka sanat olivat kuin siihen hetkeen tarkoitetut ja jotka sopivat lohduksi kaikille heille, 
jotka viettivät tätä joulua ehkä ensimmäisen kerran ilman rakasta läheistä:

"...älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää, joka hetki sun kanssasi käyn..
..sinä huomata saat, surun laaksot ja maat, voivat peittyä kirkkauteen."


Joulun ilosta, rauhasta, herkästä tunnelmasta,
sen tuoksuista ja tarinoista siirrymme hiljalleen kohti uutta vuotta, uutta vuosikymmentä.
Vaikka huomiseen ja tulevaan on mahdoton nähdä, ajatuksemme
kulkevat kuitenkin jo kohti kevättä, kohti valoa, kohti uudenlaisia vaiheita.


Tuosta valosta viesti vahvasti toissapäiväinen aurinko, jonka säteiden kulkua ja heijastumia leivinuunin kylkeen ja muualle kotiimme seurasin ihastellen.
Tuosta ne pyyhkäisivät läpi kodin ja pysähtyivät hetkeksi leivinuunin kylkeen, 
jossa loimotti pakkaspäivän tulet.

Päivä on pidentynyt joulunpyhistä jo kymmenellä minuutilla. 
Kymmenen päivän päästä päivä on jo reilun puoli tuntia pidempi kuin nyt.
Pimeyden valta taittuu hiljalleen ja se tuo valtavasti iloa.
Toivoa siitä, että valo voittaa pian pimeyden.


Lopuksi haluan toivotella kaikille blogini lukijoille mukavaa kohta alkavaa 
uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä.
Toivottavasti se on juuri sinun kohdallasi edeltäjäänsä parempi ja onnellisempi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukana blogini tämänvuotisella taipaleella. 
Kiitos myös mukavista vuoropuheluista blogini kommenttikentässä.
Ihan jokainen pienikin kommentti on lämmittänyt sydäntä valtavasti
 ja tehnyt tästä blogin kirjoittamisesta mielekkään. 
Jatketaan taas ensi vuonna! 



-Kaaru-

torstai 19. syyskuuta 2019

Omenapiirakkaa ja muita syksyisiä juttuja

Toissayönä, kun en saanut unta, jäin kuuntelemaan yöllisiä ääniä.
Seinäkellon raksutuksen, jääkaapin hurinan
ja muiden tuttujen kodin äänien takaa kuului ulinaa,
sellaista vaikerrusta, joka ei missään tapauksessa kuulunut perinteiseen
syyskuun yön äänimaisemaan.

Tai niin ainakin luulin.

Ulina oli sen verran voimakasta,
että oli pakko nousta sängystä ylös ja raottaa ikkunaverhoa,
jotta näkisin ja kuulisin paremmin. 
Ikkunan takana täydellisen kirkas kuu ja tummalla yötaivaalla tuikkivat tähdet 
valaisivat tienoon kauniisti.

Sitten se kuului taas, tuo samainen vaikerrus.
Niin lohduttomalta se kuulosti,
että ihan rintaa puristi.


Aamulla saattaessani lapsia koulutaksille,
jäin "jutustelemaan" toviksi laitumella käyskenteleville lehmille.
Osa lehmistä työnsi turpansa aidan yli aivan liki, kuin huomiota hakien.
Minusta näytti siltä,
että lehmien kanssa laiduntavia vasikoita oli vähemmän kuin aiemmin.

Silloin ymmärsin nuo yölliset äänet.

Joitakin päiviä aiemmin olin nimittäin vaihtanut ajatuksia naapurin nuoren emännän kanssa ja hän kertoi tuolloin,
että kohta on taas se aika, kun keväällä syntyneet vasikat vieroitetaan emoistaan ja luovutetaan uusiin koteihinsa.
Ja että sitten se taas alkaa,
vaikerrus, kun lehmä-äidit itkevät pienokaistensa perään.

Hän sanoi, että tuota vaikerrusta kestää yleensä kolme vuorokautta
kunnes ne ymmärtävät, että vasikat eivät tule enää takaisin,
vaikka niitä miten paljon kutsuisi.

Elämä on julmaa, ajattelin.
Mutta sellaista elämä on meillä ihmisilläkin.
Huoli omasta on aina läsnä, kun lapsi kokeilee siipiensä kantokykyä.
Irroittautuu pienin askelin tuosta viereltä, 
lähtee kulkemaan omia teitään.

Niin syvä on äidin rakkaus.
Niin syvälle äidin sydämeen he piirtävät lähtemättömän jäljen, nuo rakkaat, jotka kannoimme sydäntemme alla.
Heidän askeltensa matkassa me äidit ja toki isätkin tiiviisti kuljemme.
Talutamme, ohjaamme, neuvomme.
Pakkaamme heidän reppuihinsa elämän eväitä.

Lähtemisen tuska repii sisintä aina.
Kunnes luotamme, että elämä kantaa heitäkin.



Näissä ajatuksissa palasin kotiin ja aloitin vapaapäiväni vieton.
Koska yö oli ollut kylmä ja tuuli tuntui puhaltelevan läpi ikkunoiden ja ovien,
päätin ensitöiksi sytyttää tulet leivinuuniin ja käpertyä sen kylkeen lämmittelemään.

Siinä leivinuunin kylkeä vasten, pehmeää lämmön loimotusta katsellen,
kolea syyssää oli hetken päästä enää muisto vain.
Koti täyttyi korviahivelevästä tulen rätinästä ja sen myötä suloisesta lämmöstä,
jota leivinuuni huokuu vielä tänäänkin.


Aina syksyisin, omenoiden aikaan, mieli tekee leipoa omenapiirakkaa.
Muutaman perinteisen piirakan lisäksi kokeilen usein jotain uuttakin reseptiä,
sellaista, jota ei ole tullut aiemmin leivottua.

Tällä kertaa kokeilin somessa paljon kehuttua omenapiirakkaa,
joka on saanut suuren suosion saavuttamana lempinimen somenapiirakka.
Ohje piirakkaan löytyy täältä.

Piirakka oli kyllä hyvää juuri tuollaisenaan,
mutta koska tykkään soveltaa,
sovelsin tälläkin kertaa hieman ja tein piirakasta oman versioni.

Naputtelen ohjeen tähän alle.


Omenapiirakka

Pohja:

200 g voita tai margariinia
2 1/2 dl sokeria
2 kananmunaa
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
3 dl vehnäjauhoja
1 dl perunajauhoja

Päälle:

ohut kerros omenahilloa
n. 5 kpl kotimaisia omenoita ohuiksi viipaleiksi leikattuna
1 rkl sokeria
1 tl kanelia

Vaahdota voi ja sokeri.
Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita tasaiseksi.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja 
lisää ne muutamassa erässä taikinan joukkoon nopeasti sekoittaen.

Levitä taikina halkaisijaltaan n. 30 cm vuokaan.

Sivele ohut kerros omenahilloa taikinan päälle.
Leikkaa omenat ohuiksi viipaleiksi.
Lado viipaleet tiiviisti taikinan päälle painellen niitä hieman taikinan sisään.
Ripottele sokeri ja kaneli omenaviipaleiden päälle.

Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 30 minuuttia tai kunnes pinta ruskettuu kevyesti.


Omenahillo tekee piirakan pinnasta mukavan kostean
ja perunajauho taikinasta kuohkean toisin kuin tuossa varsinaisessa ohjeessa,
jossa piirakan pohja on enemmänkin karamellinen, vähän niin kuin wilhelmiina-kekseissä.
Molemmat piirakat ovat omalla ihanalla tavallaan todella maukkaita,
suosittelen kokeilemaan!


Syyskuu alkaa kääntyä loppupuolelleen.
On ollut jo sen verran koleaa,
että uuninlämmityksen lisäksi olen kaivanut 
jo syksyisemmät tekstiilit kesäteloilta esille.

Villasukat jalassa, leivinuunin lämmössä on mukava 
toivottaa syksy tervetulleeksi.

Ihana on tämäkin vuodenaika!


Syyskuun lopun ja syksyn ihania päiviä juuri sinulle!

-Kaaru-

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Pellavaa ja päivänkakkaroita


Heinäkuiset päivät eivät ole helteillä hellineet,
mutta viileämmissä ja osittain sateisissakin päivissä on ollut omat hyvät puolensa.
On tullut pitkästä aikaa kaivettua ompelukone ulos kaapin kätköistä
ja ommeltua monenlaista pientä ja vähän suurempaakin tykötarvetta kotiin.

Siinä kankaita sommitellessa, 
leikatessa ja ompelukoneen tasaista hurinaa kuunnellessa ajatus on polveillut kesäisillä teillä.
Kuin huomaamatta vuosia sitten ostamani monen metrin mittainen pellavakangas
on taipunut jos jonkinlaiseen muotoon.
 


Tupakeittiön ikkunat saivat suojakseen laskosverhot.
Ne toimivat perinteisellä laskosverhomekanismilla
ja ovat tarkoituksella ikkunoita hieman suuremmat, 
jotta voin sitten aikanaan siirtää ne rakentuvan kotimme ikkunoihin.


Pellavaisen kankaan säikeet valoa vasten ovat kuin
 pilviverhon takaa alas maahan laskeutuvat auringonsäteet
ja sen pehmeä sävy kuin kesäinen hiekkaranta.  

Niin rauhoittavaa katseltavaa.



Kuten kaikki ompelutyöt, myös verhojen ompelu jätti jälkeensä pieniä kangassoiroja.
Meinasin heittää ne ensin tilkkukoriin odottelemaan parempia aikoja, 
mutta hetken mielijohteesta päädyinkin taittelemaan niistä rusetteja, jotka ompelin lopulta rusettiponnareiksi.



Pienelle,
kauneutta rakastavalle tyttärelleni ne ovat kuin tehtyjä.
Ja tuon valkoisen pitsimekon kanssa ne sopivat yhteen mitä parhaiten.
Toinen ponnareista päätyi heti hänen hiuksiinsa
ja toisen niistä hän kietaisi nallepojan kaulaa komistamaan.

Muutamia muitakin ompeluksia sain tuosta samaisesta kankaasta tehtyä, jotka päätyivät wc/kodinhoitotilaan.
Niistäpä kertoilen sitten,
kunhan saamme remontin viimeistelytyöt siellä tehtyä.



Heinäkuu on kasvattanut pellonreunamat ja ojanvarret täyteen
päivänkakkaroita ja peltosaunioita.
Olen keräillyt niitä isot kimput maljakoihin niin ulkopöydälle kuin sisällekin.

Päivänkakkara on yksi monista lempikukistani
ja siksi annan niiden vapaasti kasvaa pihapiirissä ja kukkapenkissä,
juuri siellä minne niitä on itsestään kylväytynyt,
sillä jokin niiden yksinkertaisessa kauneudessa yltää syvälle sieluun saakka.

Miten joku kukka voikaan olla kaikessa yksinkertaisuudessaan niin valtavan kaunis ja herkkä
ja niin iloa tuova kuin pieni aurinko.  



Kimpullinen näiden herkkien kukkien tuomaa iloa Sinullekin,
blogini lukija!

-Kaaru-

maanantai 15. tammikuuta 2018

Tammikuisia ajatuksia

 Tammikuinen tervehdys sinulle!

Uusi vuosi on alkanut mukavan leutona.
Meilläpäin ei ole ollut kovia pakkasia, 
kuten usein aiemmin tähän aikaan vuodesta.

Viiden pakkasasteen talvikelissä posket punertuvat sopivasti
ja sormetkin pysyvät lämpiminä. 
Eipä ole tarvinnut tuntea kylmää,
voi miten minä siitä nautinkaan!

Ympäröivä talvinen luonto houkuttelee lähelleen 
aivan eri tavalla tällaisilla keleillä kuin kovilla pakkasilla.
Luonto on pikkupakkasen aikaansaamassa huurussa kuin satukirjasta.
Tuhannet ja taas tuhannet pienet jääkiteet kimmeltävät puiden ja pensaiden oksilla
ja lisääntyvä päivänvalo kajastelee lähimetsän läpi kutsuvasti.

Se on lupaus keväästä!



Uuden vuoden myötä meillä alkoi  uudenlainen arki.
Lapset aloittivat monen kotihoitovuoden jälkeen päivähoidon.
Sitä minä vain ihmettelen, 
miten ihmeellisen hyvin uusi arki on asettunut kulkemaan omaa uomaansa.

Jotenkin sitä on pitänyt omia pikkuisiaan vielä kovin pieninä 
ja miettinyt miten he siellä muiden lasten mukana pärjäävät.
Turhia ovat olleet huolet. 
Siellä he menevät toisten lasten touhuissa mukana kuin olisivat aina sinne kuuluneetkin.
Suurempi sopeutuminen se taisi itselleni ollakin kuin lapsille.

Sitä se on tämä äitiys ja kaikki ne vaiheet, jotka siihen kuuluvat.
Monet turhatkin huolet ja murheet täyttävät mielen,
vaikka samalla tiedostaakin, että kyllä he pärjäävät.

💚💛💜


Uuden vuoden myötä meidän elämässä on alkamassa myös jotain äärettömän jännittävää ja odotettua.
Siitä kertokoon tämän postauksen viimeinen kuva, joka on otettu joulukuussa.
Kovasti on työtä edessäpäin ja varmasti monenmoisia vaiheita matkaan sisältyy,
mutta se on sitä, mistä me nautimme, mistä me saamme voimia.

Elämä on ihmeellinen matka.
Koskaan ei tiedä ennalta, mitä huominen tuo tullessaan.
Joskus se yllättää aivan erityisellä tavalla.
Tämän projektin myötä me olemme saaneet elämäämme niin paljon ihmeellisen ihania asioita,
ettei sydän meinaa kaikkea todeksi uskoakaan.

Miten kiitollisia me olemmekaan kaikesta tästä.

💗💗


 Tulen varmasti myöhemminkin kertoilemaan kuulumisiamme tämän projektin ääreltä,
joten lisäsin tunnisteisiin kolme uutta kohtaa: hirsitalo, hirsitalon purkaminen ja rakentaminen.
Niiden alle on jatkossa tarkoitus koota kaikki tämän aihealueen postaukset.

*** *** ***
Iloa ja valoa Sinulle tähän tammikuiseen viikkoon!

-Kaaru-

torstai 15. kesäkuuta 2017

Mökillä, erämaan rauha ympärillä


 Viime sunnuntaina ajelimme kotoamme pitkän huikosen kauas pohjoiseen, 
mökillemme.
Lähdimme katsomaan, miten mökki on pitkästä talvesta selvinnyt ja 
joko sinnekin on kesä tullut.

Mitä pienemmäksi lehti puussa kävi, sen korkeammalta aurinko paistoi. 
Mökillä, erämaan sylissä, meitä odotti yöttömän yön rauha.
Auringonvalo siivilöityi metsän takaa kullaten jokitörmällä valtoimenaan kukkivat rentukat.
Lintujen laulu soi tienoon yllä ja usva leijui keveänä harsona vedenpinnalla.
Askeleet veivät rantaan, kesäyön ääniä kuulostelemaan. 
Kaikki oli niin kaunista ja seesteistä, että piti ihan hengitystä pidättää,
ettei yön tunnelma olisi rikkoutunut.





Mökillä päivät ovat täyttyneet verkkaisesta tekemisestä, yhdessäolosta ja
luonnon voimaannuttavasta levollisuudesta nauttien.

Aiemmin keväällä ostamamme punamultamaalit pääsivät viimein käyttöön. 
Hirsikerta kerrallaan mökki alkoi saada uutta väriä pintaansa. 
Siinä maalatessani oli aikaa pohtia kaikenlaista. 
Hiljaisuus ympärillä kirvoitti mieleen ajatuksia menneistä vuosista, 
eletyistä hetkistä. 
Tulevaisuudestakin.

Kun yli 13 vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran mökkitontilla,
se kasvoi niin tiivistä pajukkoa, ettei joki sen takaa juuri erottunut.
Silloin haaveilimme mökistä ja yhteisistä hetkistä siellä. 
Silloin haaveet olivat suuria, kuin aava ulappa, 
jonka peilityyni pinta ei yhtään väreillyt.
Olimme vain me kaksi, sydän tulvillaan rakkautta.




 Vuodet ovat vierineet ja tuoneet elämään monenlaista uutta.
Tietä on kuljettu toisinaan hyvinkin uuvuttavien taakkojen alla. 
Silloin elämänpolulle on piirtynyt askeleita, raskaita ja laahustavia.
Välillä taas tie on ollut helppo kulkea, askel on kantanut kevyesti kuin keijun lento. 
Virvoittavien lähteiden ääreltä väsynyt mieli on löytänyt lepopaikan.
Taakkaa on saanut keveämmäksi, mieli piristynyt.
Matka on voinut jatkua jälleen.

Elämään mahtuu monenlaista, huolien ja ilon päiviä.
Samalla elämä opettaa, lisää nöyryyttä ja auttaa näkemään lähellä olevat elämän tärkeimmät asiat.
Lahjaksi annetut.

Täällä mökillä me olemme olleet virvoittavien lähteiden äärellä.
Täällä on vain tämä hetki ja sen tuoma ilo ja voima.
Mökin hiljaisuus antaa tilaa ja rauhaa ajatuksille ja koko keholle.
Arki etääntyy.





Useana päivänä olen kulkenut kameran kanssa hitaasti, pieniä erämaan ihmeitä etsien. 
Kesä täällä, kuin meillä siellä etelässäkin, on viimevuotiseen verrattuna myöhässä. 
Koivuissa oli tullessamme pienet lehdet, tänään, neljä päivää myöhemmin ne ovat jo melkein täysimittaiset. Rentukoiden kirkkaan keltaisista kukinnoista auringonvalo heijastuu moninkertaisena. Ympäröivä luonto on heleän vihreä ja alkukesän tuoksuja täynnä. 
Aurinko paistaa yötä päivää, on lämmin.

Olen iloinnut siitä,
että saimme tänä vuonna kokea tämän sydäntä sykähdyttävän kesän tulon kaksi kertaa - ensin kotona ja nyt täällä mökillä!

Ihan olen ääneen puhellut, että tällaistako on olla lomalaisena,
auringon hyväilevä lämpö harteilla, luonnon heräilevä kauneus ympärillä,
ilman huomisen huolia, ilman murheen murustakaan. 
Että tällaistako?
💛



Mieli on herkistynyt näkemään ja tuntemaan. 
On ollut aikaa vain olla ja nauttia kaikesta läsnäolevasta.
Aivan erityisesti olen iloinnut lasten leikistä. 
Täällä ei ole ollut heilläkään toimetonta hetkeä. 
Luovuudella ei ole rajoja, sanotaan. Se pitää kyllä paikkaansa. 

Yhtenä päivänä lapset keksivät rakennella luonnosta löytyvistä materiaaleista maatilan, joka on laajentunut päivien kuluessa.
Samat leikit ovat olleet lapsilla vuosikymmeniä sitten kuin tänäkin päivänä.
Kävyt ovat muuttuneet lampaiksi, lehmiksi, porsaiksi. 
Kepeistä on rakentunut aitauksia, kiviä on aseteltu reunustamaan pihamaita. 
Pehmeästä sammaleesta talot ovat saaneet kattonsa. 

Tässä minä istun ja katselen heidän leikkiään sydän pakahtumaisillaan.
💛💛💛





Olen tehnyt tästä hetkestä ja tästä mökkireissusta muistamisen arvoisen. 
Päivien tunnelmat tallentuvat kameran uumeniin, mutta rakkaimmat niistä painuvat muistoiksi sydämen sopukoihin. Yhdessä rakennamme kesämuistoja, joiden voimaannuttaviin ja kiireettömiin hetkiin on mukava vuosien päästä palata.




 Kesän ihania hetkiä myöskin Sinulle, joka täällä blogissani piipahdat.
💛💛💛

-Kaaru-



lauantai 27. toukokuuta 2017

Pikkupojan nurkkauksen uusi matto



Pienen poikasemme nurkkaus on ollut vailla mattoa jo kauan. Tila on pieni, joten kysymykseen eivät ole tulleet suuret matot, vaikka monia kauniita sellaisia on vastaan tullutkin. 
Niinpä ilahduin valtavasti, kun sain kevättalvella kauniita käsintehtyjä mattoja valmistavalta Sukhimatoilta yhteydenoton, jossa he ehdottivat blogiyhteistyötä.

 Aivan erityisesti ihastuin Sukhimattojen ideologiaan, joka on ihanan lämminhenkinen: 
"Toivomme pystyvämme tarjoamaan vaihtoehdon massatuotannolle eli valmistamaan kauniita mattoja, jotka tulevat suoraan käsityöläisiltä ja joille puolestaan tarjoamme mahdollisuuden työskennellä kotona joustavasti muun elinkeinon ohella." 

Sukhimatot ovat oikeita hyvänmielen mattoja!  


Sukhimattojen valikoimaa selatessani ihastuin kahteen erilaiseen mattotyyppiin, marokkolaisiin Beni Ouarain- mattoihin sekä nepalilaisiin huopapallomattoihin. Molemmat ovat vaaleita, pehmeitä ja kauniita. Juuri sellaisia, jotka sopivat skandinaaviseen tyyliin paremmin kuin hyvin.

Olin jo aiemmin etsinyt tähän nurkkaukseen pyöreää mattoa, joten kun näin suloiset, yksittäisistä huopapalloista kootut matot Sukhimattojen valikoimassa, valintani oli sillä selvä: juuri tuollainen sopisi pikkupojan sängyn ja pöydän väliin jäävään tilaan ja toisi sekä pyöreällä muodollaan että villan pehmeydellään tilaan omaa ihanaa tunnelmaansa ja lämpöä jalkojen alle.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyin kauniin harmaaseen Aspru-mattoon,
sillä ajattelin sen sopivan hyvin nurkkauksen värimaailmaan.
Niinpä matto laitettiin tilaukseen ja minä jäin odottelemaan mattoa saapuvaksi. 
Mattoa odotellessani tutustuin Sukhimattojen sivuihin ja ideologiaan lähemmin ja kirjoittelin siitä innostuneena yhteistyöpostaukseni asian tiimoilta. :)



Kun sitten sain sähköpostiini vahvistuksen, että matto on saatu valmiiksi ja lähetetty kaukaa Nepalista kohti koti-Suomea, samaisessa sähköpostissa oli tervehdys myös maton valmistajalta, naiselta nimeltä Rita Sharma. Mukana oli myös hänen hymyilevä kuvansa. 
Miten sydäntälämmittävää olikaan saada tietää, kuka maton on juuri meille ilolla ja ammattitaidolla valmistanut!


Täytyy kyllä sanoa, että nyt kun matto on ehtinyt olla jo jonkin aikaa käytössä, se vastaa odotuksiani aivan täydellisesti. Pysyy liukkaallakin lattialla ihmeen hyvin paikoillaan, on yllättävän kevyt, vaikka villaa onkin, helppo puhdistaa ja mikä ihaninta, on aivan ihastuttavan pehmeä jalkojen alla.
Matto sopii paikalleen paremmin kuin hyvin. Siihen tykästyi myös sen jokapäiväinen käyttäjä, pieni poikasemme, jonka söpö hyppivä pupunen pääsi näiden kuvien päätähdeksi.
💙



Jos kiinnostuit matoista enemmän, käyhän tutustumassa Sukhimattoihin heidän sivuillaan. 
Matot tilataan suoraa tekijältä, eikä varastoja tai ylimääräisiä välikäsiä tarvita. Näin saadaan alusta loppuun saakka käsityönä valmistetuille matoille hintakin ystävällisemmäksi ostajalle.

Suuret kiitokset vielä Sukhimatoille inspiroivasta ja ihanasta yhteistyöstä sekä Ritalle taidokkaasti tehdystä matosta!

-Kaaru-

-Yhteistyössä Sukhimatot-


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Pääsiäistunnelmia




Meillä oli levollinen pääsiäinen.
Keväinen juhla katkaisi sopivasti arjen ja antoi mahdollisuuden vain olla ja hengähtää hetken.

Pitkästä aikaa miehellenikin sattui pääsiäisen ajalle kaksi vapaapäivää. 
Iloitsin siitä, että saimme viettää pyhät yhdessä. 
Kokea pääsiäisen kauneuden koko perheen voimin,
se kun on meille niin harvinaista.




Ihana oli yhdessä valmistaa kullekin pyhäpäivälle
 hieman tavallista juhlavammat ateriat 
ja pukea koti juhla-asuun. 





Pääsiäispäiviä varten silitin pöydille valkoiset pellavaliinat ja 
katoin pöytään parhaan posliiniastiaston ja pöytähopeat.
 Kokosin pöydille maljakoihin leikkokukista kimput juhlan tuntua lisäämään.
Letitin aamuisin tyttöjen hiukset ja puimme yllemme nätit vaatteet.

Kauniiden asioiden esille laittaminen ja pukeutuminen joskus vähän juhlavammin tuo kiireisen elämänvaiheen keskelle valtavasti iloa ja voimaa.
Kaikki sellainen korostaa itselleni juhlavuutta ja erottaa pyhän arjesta.





Pääsiäisenä pysähdyimme monenlaisten iloa tuottavien asioiden äärelle. 
Nautimme päivien kiireettömyydestä ja yhdessäolosta.

Koleasta säästä huolimatta aurinko houkutteli ulkoilemaan. 
Kuuntelemaan ja katselemaan läheltä kevään etenemistä. 
Pikkulintujen laulussa soi aurinkopäivien ja kevään iloinen sävel. 
Vesi solisi puroissa, jotka juoksivat kohti rannoiltaan vapautunutta järveä. 
Vapaan veden suloinen liplatus kertoi talven vallan taittumisesta. 
Kevät soi kaikkialla - tuntui, että minussakin!
💛




Pääsiäisestä uuden elämän odotus viimeistään alkaa. 
Aurinko lämmittää ja sulattaa kylmänkohmeista maata. 
Roudan alta nousee vihreää - elämän ja ilon väriä. 
Toivo tulevasta elää vahvana ja
kantaa kiireisen ajanjakson yli.

Huomenna palaamme, kukin tahoillamme, arkisten askareiden pariin. 
Toivottavasti huhtikuinen aurinko ja heräävä luonto antavat voimaa juuri sinulle, 
joka täällä piipahdat.

Auringonvaloa ja kevään kauneutta jokaiselle!
💛

-Kaaru-