Kevään iloa ja valoa sydäntäsärkevän uutistulvan keskellä

Edellisestä postauksestani on kulunut aikaa.

Jollakin mittapuulla mitattuna monta monituista viikkoa, pieni ikuisuus ihan,

kun taas toisen mukaan vain lyhyt henkäys.

Ajanmääre ja sen kulku ovat muuttaneet jollakin tapaa muotoaan ja merkitystään

viimepäivien ja -viikkojen aikana maailmalta kuuluneiden koronavirus-uutisten myötä.

Jokin, joka tuntui hetki sitten vielä kaukaiselta ja epätodellisen tuntuiselta,

onkin juuri nyt arkipäivää täälläkin kotimaassa.

Uutistulvassa mieli kadottaa helposti kaiken tässä hetkessä olevan,

ja alkaa tähytä viikkojen, jopa kuukausien päähän kuin helpompia aikoja etsien.

Murheelliset uutiset vievät helposti kaikki voimat ja puhaltavat epävakauden tunteen

syvälle sieluun saakka.

 Elämän hidastaessa askeleita ja elinpiirin kaventuessa kotiin 

ja vain pakollisiin kodin ulkopuolisiin menoihin koen, että omasta 

henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on tässä hetkessä tärkeää.

Niin paljon on merkitystä sillä, miten me tämän ajan koemme,

millä tavoin me vallitsevaan tilanteeseen suhtaudumme.

Yhtälailla kuin jokainen uusi päivä voi tuntua kotioloissa turhauttavalta ja tylsältä,

elämä harmaalta ja ilottomalta, yhtälailla jokainen päivä on mahdollisuus johonkin uuteen

tai vaikka ihan vain senkin vanhan ja hyvän säilyttämiseen,

sillä se polku, jota eniten poljemme, siitä tulee lopulta tie.

Ne ajatukset, joita ruokimme, kasvavat ja paisuvat,
niin hyvässä kuin pahassakin.

Paljon olen pohtinut oman työni kannaltakin sitä, 

kuinka tärkeää on säilyttää mielen tyyneys.

Niin kuin puut myrskyssä saattavat näyttää siltä, 

kuin tuuli heittäisi ne hetkenä minä hyvänsä kumoon,

laajalle ja syvälle maahan työntyneet juuret pitävät ne pystyssä.

Sama juurevuus on tärkeää ihmiselämässäkin. 

Kun juuret ovat tukevasti maassa, jaksaa nähdä kaiken hyvän ja kauniin pelkojen,

surujen ja elämän huolienkin keskellä.

Viimeisten viikkojen aikana olen lähtenyt milloin yksin, 

milloin perheeni kanssa luontoon.

Välillä olemme kävelleet metsäpoluilla perätysten hipihiljaa,

kuunnelleet ja ihmetelleet kevään etenemistä,

kirkkaansinistä taivasta ja auringonlämmön voimaa,

ja taas välillä hyppineet kuin villivarsat yli sammalmättäiden ja kaatuneiden puunrunkojen.

Uuden elämän kasvun ja luonnon moninaisen kauneuden ja jylhyyden äärellä 

moni maallinen asia unohtuu ja murheet saavat uudenlaiset mittasuhteet.

Eikä siihen välttämättä tarvita kuin valoa kohti kurkotteleva, 

turpea lehtisilmu, jonka kasvunvoimaa ja -iloa eivät minkään maailmanluokan asiat hidasta.

Elämä on opettanut, että onnelliseen ja tasapainoiseen elämään ei tarvita suuria asioita.

Päivittäiset pienet ihmeet ovat niitä kaikkein suurimpia ihmeitä,

juuri niitä, jotka tekevät ihmismielen onnelliseksi.
Kun mieli on onnellinen, on se myös tasapainoinen.
Siksi omat ajatuksensa kannattaa suunnata iloa lisääviin asioihin.

Kevät, uusi kasvunkausi ja siitä syntyvä uusi elämä luo aina toivoa tulevasta,

ja siitäkin, että kaikista koettelemuksista vielä selvitään.

Tässä koronakoettelemuksessa minua on suuresti liikuttanut se,
kuinka ihmiset ovat tulleet henkisesti lähemmäksi toisiaan ja
 kuinka lähimmäisistä pidetään huolta.

Whatsapin sekä muiden pikaviestisovellusten kautta maailman ääristäkin on tullut viestejä ja videoklippejä, joissa sanoista suurimpana ihmisten puheissa on ollut luottamus ja toivo tulevasta. Eräänkin laulun sanat, jota eri kielillä lauletaan ovat kuin tähän hetkeen luodut.

"Ei surustamme turvaa meillä, ei auta murhe, vaikerrus, jos aamu alkaa kyynelillä ja päivän päättää huokaus. Vaan raskaammaksi kuorma käy, jos murheelle ei määrää näy."

Samainen laulu päättyy sanoihin:
".. on aika täällä vaihtuva, myös murhepäivä loppuva. "
Ennemmin tai myöhemmin tämäkin koettelemus on ohi.
Yhteisen asian äärellä tässä ollaan koko maailma ja yhdessä me tästäkin selvitään.

Maaliskuisen sunnuntain ja alkavan kevään pulppuilevaa iloa juuri Sinulle!

-Kaaru-

Pieniahon joulu

Tämänvuotinen joulu omassa pienessä kodissamme, Pieniahon torpassa,
oli tunnelmaltaan ainutlaatuinen, herkkä ja kaunis, sellainen kuin joulu usein on.
Suuren leivinuunin lämmössä, riisipuuron hautuessa hellalla, ajatukseni karkasivat tuon tuostakin vuosien takaisiin jouluihin, ei vain niihin, joiden osana olen itsekin saanut kulkea
vaan myös jouluihin, joita tässä meidän pian satavuotiaassa kodissamme
on vuosikymmenten saatossa vietetty. 

Erilaisia jouluja ne ovat olleet. 

Niissä jouluissa on varmasti ollut läsnä ilon ja rauhan lisäksi monenlaiset muutkin tunteet, 

sellaiset, jotka ovat heijastuneet ihmisten mieliin kunkin aikakauden 

vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta.

On ollut rauhan ja sodan vuosia, 

puutetta ja yltäkylläisyyttä,

iloa ja surua.

Mutta joulu on silti aina tullut,

niin kuin se tulee yhäkin.

Vaikka joulut ovat silloin kauan sitten olleet erilaisia kuin nyt, 

jotain ikiaikaista rauhaa me olemme kokeneet täällä vanhojen, rosoisten, 

elämää nähneiden hirsiseinien suojissa. 

Tuo ikiaikaisuus on tuntunut ennen muuta särkymättömänä joulun tunnelmana, 

sellaisena tunteena, joka säilyy aina yhtä tuoreena ja muuttumattomana joulusta jouluun.

Samalla tavoin kuin tallin tapahtumat silloin kauan sitten Betlehemissä.

Tämä joulu oli siitä poikkeuksellinen, etten valmistellut sitä juurikaan etukäteen. 

Ajattelin, että mikäli vain osaan, keskityn kiireen tunnun, hössötyksen ja 

ylenpalttisen valmistelun sijaan saapuvan joulun tunnelmaan ja tuoksuihin. 

Makaan puusohvalla jalat kohti kattoa, luen peitonmutkassa lapsille joulusatuja, niitä perinteisiä jokajouluisia ja kuuntelen joululauluja kuumaa glögiä hörppien isosta, 

vanhasta emalimukista, yhdestä lempimukeistani.

Ja tiedättekö, 

joulu tuli omalla painollaan. 

Tuli ja toi mukanaan sen ihmeellisen rauhan, 

josta tuolla edellä jo kerroin. Sen ikiaikaisen, ihanan ja herkistävän.

Niin kuin jouluna usein

myös tässä joulussa kulkivat ajatuksissamme mukana hekin,

jotka ovat täältä jo lähteneet. 

Ne rakkaat, joiden muisto kulkee erityisesti juhlahetkinä mukanamme tavalla tai toisella, 

joiden muisto tuo juhlapäivien iloon haikean mielen ja kaipauksen tunnun.

Noissa kaipauksen tunnelmissa tulin kuunnelleeksi joululaulua, 

jonka sanat olivat kuin siihen hetkeen tarkoitetut ja jotka sopivat lohduksi kaikille heille, 

jotka viettivät tätä joulua ehkä ensimmäisen kerran ilman rakasta läheistä:

"...älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää, joka hetki sun kanssasi käyn..

..sinä huomata saat, surun laaksot ja maat, voivat peittyä kirkkauteen."

Joulun ilosta, rauhasta, herkästä tunnelmasta,
sen tuoksuista ja tarinoista siirrymme hiljalleen kohti uutta vuotta, uutta vuosikymmentä.
Vaikka huomiseen ja tulevaan on mahdoton nähdä, ajatuksemme
kulkevat kuitenkin jo kohti kevättä, kohti valoa, kohti uudenlaisia vaiheita.

Tuosta valosta viesti vahvasti toissapäiväinen aurinko, jonka säteiden kulkua ja heijastumia leivinuunin kylkeen ja muualle kotiimme seurasin ihastellen.

Tuosta ne pyyhkäisivät läpi kodin ja pysähtyivät hetkeksi leivinuunin kylkeen, 

jossa loimotti pakkaspäivän tulet.

Päivä on pidentynyt joulunpyhistä jo kymmenellä minuutilla. 

Kymmenen päivän päästä päivä on jo reilun puoli tuntia pidempi kuin nyt.

Pimeyden valta taittuu hiljalleen ja se tuo valtavasti iloa.

Toivoa siitä, että valo voittaa pian pimeyden.

Lopuksi haluan toivotella kaikille blogini lukijoille mukavaa kohta alkavaa 

uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä.

Toivottavasti se on juuri sinun kohdallasi edeltäjäänsä parempi ja onnellisempi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukana blogini tämänvuotisella taipaleella. 

Kiitos myös mukavista vuoropuheluista blogini kommenttikentässä.

Ihan jokainen pienikin kommentti on lämmittänyt sydäntä valtavasti

 ja tehnyt tästä blogin kirjoittamisesta mielekkään. 

Jatketaan taas ensi vuonna! 

-Kaaru-

Omenapiirakkaa ja muita syksyisiä juttuja

Toissayönä, kun en saanut unta, jäin kuuntelemaan yöllisiä ääniä.

Seinäkellon raksutuksen, jääkaapin hurinan

ja muiden tuttujen kodin äänien takaa kuului ulinaa,

sellaista vaikerrusta, joka ei missään tapauksessa kuulunut perinteiseen

syyskuun yön äänimaisemaan.

Tai niin ainakin luulin.

Ulina oli sen verran voimakasta,

että oli pakko nousta sängystä ylös ja raottaa ikkunaverhoa,

jotta näkisin ja kuulisin paremmin. 

Ikkunan takana täydellisen kirkas kuu ja tummalla yötaivaalla tuikkivat tähdet 

valaisivat tienoon kauniisti.

Sitten se kuului taas, tuo samainen vaikerrus.

Niin lohduttomalta se kuulosti,

että ihan rintaa puristi.

Aamulla saattaessani lapsia koulutaksille,

jäin "jutustelemaan" toviksi laitumella käyskenteleville lehmille.
Osa lehmistä työnsi turpansa aidan yli aivan liki, kuin huomiota hakien.
Minusta näytti siltä,
että lehmien kanssa laiduntavia vasikoita oli vähemmän kuin aiemmin.

Silloin ymmärsin nuo yölliset äänet.

Joitakin päiviä aiemmin olin nimittäin vaihtanut ajatuksia naapurin nuoren emännän kanssa ja hän kertoi tuolloin,
että kohta on taas se aika, kun keväällä syntyneet vasikat vieroitetaan emoistaan ja luovutetaan uusiin koteihinsa.
Ja että sitten se taas alkaa,
vaikerrus, kun lehmä-äidit itkevät pienokaistensa perään.

Hän sanoi, että tuota vaikerrusta kestää yleensä kolme vuorokautta

kunnes ne ymmärtävät, että vasikat eivät tule enää takaisin,

vaikka niitä miten paljon kutsuisi.

Elämä on julmaa, ajattelin.

Mutta sellaista elämä on meillä ihmisilläkin.

Huoli omasta on aina läsnä, kun lapsi kokeilee siipiensä kantokykyä.

Irroittautuu pienin askelin tuosta viereltä, 

lähtee kulkemaan omia teitään.

Niin syvä on äidin rakkaus.

Niin syvälle äidin sydämeen he piirtävät lähtemättömän jäljen, nuo rakkaat, jotka kannoimme sydäntemme alla.

Heidän askeltensa matkassa me äidit ja toki isätkin tiiviisti kuljemme.

Talutamme, ohjaamme, neuvomme.

Pakkaamme heidän reppuihinsa elämän eväitä.

Lähtemisen tuska repii sisintä aina.

Kunnes luotamme, että elämä kantaa heitäkin.

Näissä ajatuksissa palasin kotiin ja aloitin vapaapäiväni vieton.

Koska yö oli ollut kylmä ja tuuli tuntui puhaltelevan läpi ikkunoiden ja ovien,

päätin ensitöiksi sytyttää tulet leivinuuniin ja käpertyä sen kylkeen lämmittelemään.

Siinä leivinuunin kylkeä vasten, pehmeää lämmön loimotusta katsellen,

kolea syyssää oli hetken päästä enää muisto vain.

Koti täyttyi korviahivelevästä tulen rätinästä ja sen myötä suloisesta lämmöstä,

jota leivinuuni huokuu vielä tänäänkin.

Aina syksyisin, omenoiden aikaan, mieli tekee leipoa omenapiirakkaa.

Muutaman perinteisen piirakan lisäksi kokeilen usein jotain uuttakin reseptiä,

sellaista, jota ei ole tullut aiemmin leivottua.

Tällä kertaa kokeilin somessa paljon kehuttua omenapiirakkaa,

joka on saanut suuren suosion saavuttamana lempinimen somenapiirakka.

Ohje piirakkaan löytyy täältä.

Piirakka oli kyllä hyvää juuri tuollaisenaan,

mutta koska tykkään soveltaa,

sovelsin tälläkin kertaa hieman ja tein piirakasta oman versioni.

Naputtelen ohjeen tähän alle.

Omenapiirakka

Pohja:

200 g voita tai margariinia

2 1/2 dl sokeria

2 kananmunaa

1 1/2 tl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

3 dl vehnäjauhoja

1 dl perunajauhoja

Päälle:

ohut kerros omenahilloa

n. 5 kpl kotimaisia omenoita ohuiksi viipaleiksi leikattuna

1 rkl sokeria

1 tl kanelia

Vaahdota voi ja sokeri.

Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita tasaiseksi.

Sekoita kuivat aineet keskenään ja 

lisää ne muutamassa erässä taikinan joukkoon nopeasti sekoittaen.

Levitä taikina halkaisijaltaan n. 30 cm vuokaan.

Sivele ohut kerros omenahilloa taikinan päälle.

Leikkaa omenat ohuiksi viipaleiksi.

Lado viipaleet tiiviisti taikinan päälle painellen niitä hieman taikinan sisään.

Ripottele sokeri ja kaneli omenaviipaleiden päälle.

Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 30 minuuttia tai kunnes pinta ruskettuu kevyesti.

Omenahillo tekee piirakan pinnasta mukavan kostean

ja perunajauho taikinasta kuohkean toisin kuin tuossa varsinaisessa ohjeessa,

jossa piirakan pohja on enemmänkin karamellinen, vähän niin kuin wilhelmiina-kekseissä.

Molemmat piirakat ovat omalla ihanalla tavallaan todella maukkaita,

suosittelen kokeilemaan!

Syyskuu alkaa kääntyä loppupuolelleen.

On ollut jo sen verran koleaa,

että uuninlämmityksen lisäksi olen kaivanut 

jo syksyisemmät tekstiilit kesäteloilta esille.

Villasukat jalassa, leivinuunin lämmössä on mukava 

toivottaa syksy tervetulleeksi.

Ihana on tämäkin vuodenaika!

Syyskuun lopun ja syksyn ihania päiviä juuri sinulle!

-Kaaru-

Valkosuklaa-mustikka muffineita

Elokuu on ollut monenlaisten touhujen kuukausi.

Päivät ovat täyttyneet pihahommista,

kotimetsän raivauksesta ja siistimisestä,

puutarhan sadonkorjuusta 

sekä kaikista niistä sellaisista touhuista,

joita näin syyskesäisin tulee usein tehtyä,

kun ajatukset siirtyvät kukkapenkeistä

muunlaisiin juttuihin.

Olen tehnyt myös muutamia marjareissuja lähimetsään

ja pellontakaiselle vaaralle, joiden suojissa metsämarjat ovat kypsyneet hissukseen ja aivan huomaamatta pois kerättäviksi. 

Marjoista suurimman osan olen säilönyt talven varalle, mutta aina pienen osan käyttänyt heti tuoreeltaan päiväkahvihetkien leivonnaisiin tai kattanut niitä aamu- ja iltapalapöydän lisukkeeksi.

Olen aina tykännyt sellaisista leivonnaisista,

jotka valmistuvat toisinaan niin kiireisen arjen keskellä nopeasti ja helposti.

Niinpä sovelsin tällä kertaa eräästä hyväksi todetusta, 

vuosia sitten jostain lehdestä talteen leikkaamastani

mustikkapiirakan ohjeesta helpon ohjeen valkosuklaa-mustikka muffineihin.

Naputtelen ohjeen tänne blogiin, sillä täällä, jos missä, se säilyy tallessa myöhempiäkin leivontahetkiä varten.

Ehkäpä siitä on iloa Sinullekin!

Valkosuklaa-mustikkamuffinit 

(n. 24 kpl suurehkoa muffinia)

Taikina:

7 dl vehnäjauhoja

4 dl sokeria

3 tl leivinjauhetta

2 tl kardemummaa

2 tl vaniljasokeria

200 g valkosuklaahippuja

200 g sulatettua voita

3 dl maustamatonta jogurttia

4 kananmunaa

4 dl mustikoita 

Sekoita kuivat aineet keskenään.

Sulata voi.

Sekoita jäähtynyt voi, jogurtti ja kananmunat keskenään.

Yhdistä nestemäinen seos kuiviin aineisiin ja sekoita ainekset nopeasti sekaisin.

Älä vaivaa, ettei taikina sitkisty.

Kääntele taikinan joukkoon lopuksi mustikat.

Paista muffineita uunin keskitasolla n. 30 minuuttia.

Jäähdytä ja koristele muffinit sulatetulla valkosuklaalla ja mustikoilla.

Herkullisia ovat!

Ohje toimii yhtä hyvin gluteenittomana korvaamalla vehnäjauhot gluteenittomilla jauhoilla.

Ja toki maidottomanakin, mikäli korvaa voin maidottomalla margariinilla ja jogurtin esimerkiksi

jollakin kauravalmisteella.

Elokuu on suonut sateiden muodossa helpotusta janoisille, 

keväällä kylvämilleni yksivuotisille kesäkukille, 

jotka ovat kasvaneet oman onnensa nojassa koko kesän, 

kun en ole ehtinyt niitä juurikaan hoitamaan.

Toki ne ovat kukkineet läpi kesän,

mutta kukinta on ollut selvästi vähäisempää kuin aiempina vuosina.

Mutta nyt ne kukkivat runsaana ja ilahduttavan värikkäänä mattona!

Siitä kukkamatosta nappasin mukaani muutaman ruiskaunokin, olkikukan, 

kesäharson, ja orvokin, jotka yhdistin mustikan- ja puolukanvarpujen sekä mataran kukintojen kanssa pieneksi kimpuksi päiväkahvipöytään.

Elokuu on tunnelmaltaan aina yhtä ihana.

Vaikka se on kuukausi,

jonka aikana kokee hetkittäin iloa auringon kypsyttämästä kesästä,

ja sitten taas toisena haikeutta sen päättymisestä,

se on samalla kuukausi, 

jossa kesä ja syksy kulkevat samalla tavoin rintarinnan 

kuin kaksi toisilleen tärkeää ihmistä.

Tummenevien iltojen ja kynttilänvalon tuiketta elokuun lopun päiviisi

Sinulle, joka täällä piipahdat!

-Kaaru-

Juhannusruusujen aikaan

On kesäkuun puoliväli.

Suuri juhannusruusupensas on avautunut miltei 

täyteen kukkaansa kotimme nurkalla.

Vieno ruusuntuoksu leijailee kesäkuun tyynessä illassa

välillä voimakkaampana, välillä miedompana.

Kuovi huutelee pellon takana, jossa lehmät laiduntavat,
joutsenet ääntelevät toisaalla

ja käki kukkuu jossain takametsän lehtomailla.

Ilta on täynnä luonnonääniä,

kuten aina tähän aikaan vuodesta täällä maalla.

Pihamaa kutsuu nuuhkimaan kesän tuoksuja,
maistelemaan mullan läpi puskeneita yrttejä ja vain käyskentelemään ympäriinsä.
Luonnon täyteläinen kauneus kertoo siitä,
että aivan kohta on juhannus,
keskikesä.

Tänään päivällä, kun sateli hiljakseen vettä,
kävin katkomassa muutaman ruusunoksan sisällekin tuoksua tuomaan.
Sytyttelin kynttilöihin tulet, kuten niin monesti tällaisinä päivinä
ja käperryin nojatuolin nurkkaan satuja lapsilleni lukemaan.
Vietimme siinä kiireettömän,
mukavan yhteisen hetken satujen maailmoissa seikkaillen,
jutustellen ja tarinoita kertoillen.

Vaikka on kesä, polttelen kynttilöitä harva se hetki.
Niiden loiste on kesällä heikompi kuin syksyn pimeinä iltoina,
mutta kuitenkin tarpeeksi vahva luomaan ihanan tunnelman kesäiseenkin päivään.

Siinä satujen lukemisen lomassa tuli mieleeni eräs ilta tässä menneellä viikolla,
kun olin pihamaalla tavanomaisella puutarhakierroksellani ja
 katseeni kiinnittyi pihasaunan nurkalle koottuihin lasipulloihin,
 joiden sisältö herätti oitis mielenkiintoni.

Lapset olivat keränneet pulloihin juhannusruusun ja syreenin kukkia,

kaataneet päälle kuumaa vettä ja jättäneet keitokset hautumaan pihasaunan nurkalle.

Arvasin heti heidän kokeilleen hajuveden tekoa, 

aivan kuten mekin serkusteni kanssa silloin lapsena ennen.

Hymyilytti.

Kun sitten kerroin tarinan kauppareissullani eräälle tuttavalleni,

hän harmitteli puolestani menetettyjä kukkia,

revittyjä terälehtiä ja pihapiirin vähentynyttä kauneutta,

mutta minä sanoin, etten osannut harmitella sitä lainkaan.

Sen sijaan iloitsin lasteni luovuudesta,

kokeilunhalusta ja leikin ilosta.

Ajattelin siinä,

 että samalla tavoin kuin kukat kasvavat joka vuosi,

niin kasvavat lapsenikin.

Tulee päivä, jolloin leikit vaihtuvat toisenlaiseen tekemiseen tai tekemättömyyteen.

Sinä päivänä leikit eivät enää kiinnosta.

Se päivä tulee, tiedän sen

ja jo nyt aina ajoittain sydämeni tuntee siitä puristavaa haikeutta.

Nyt vasta ymmärrän, mitä tarkoitettiin sillä,

kun vuosia sitten kaikkein työläimmältä tuntuvassa elämänvaiheessa

joku vanhempi ihminen sanoi, 

että nauti nyt, kun lapset ovat pieniä.

Nauti, sillä niin äkkiä he lentävät pesästä.

Niin äkkiä he lentävät!

Silloin kodin seinät kumisevat tyhjyyttään,

huoneet kaikuvat ja hiljaisuus on niin syvää, 

että voi kuulla oman sydämensä sykkeen.

Nyt ymmärrän ja nautin,
kun vielä on se päivä.

Vielä on se päivä,
jolloin koti täyttyy lasten äänistä, itkusta ja naurusta, leikistä ja metelistä.
Vielä tänään joku repii lupaa kyselemättä juhannusruusujen ja syreenien terälehtiä omiin keitoksiinsa,
laulelee mennessään itse sanoittamiaan lauluja kesästä ja perhosista,
ja leikki aaltoilee kotileikeistä parturileikkeihin ja lääkärileikeistä majanrakennukseen.

Siitä minä tunnen iloa!

Syreeni on jo kukintansa loppupuolella,
mutta tuossa viikon takaisessa kuvassa ne kukkivat kauniina ja runsaana.

Elämä on tänäänkin hetkiä,
riipaisevan kauniita,
ohikiitäviä.



Lauantaiehtoon ja huomisen pyhäpäivän levollisuutta Sinulle,
joka täällä piipahdat.
<3

-Kaaru-

Kohti pääsiäistä kera Kepan mehevän suklaapiirakan

Maaliskuu on ollut luminen.

Meillä täällä keskisessä Suomessa on satanut lunta valtavasti lisää.

Tuntuu, että talvi on ottanut oikean loppukirin ennen kevättä,

jotta ehtii sataa maahan kaiken sen lumen minkä on aikonutkin.

Kylän muorit ja papat huokailivat jo, lieneekö kesä täällä vielä juhannuksenakaan.

Lohdutin heitä sanoen, että aina on kesä tullut, sateisena tai paisteisena,

vaikka lunta olisi ollut metriset nietokset ja aurinko pysytellyt visusti pilviverhon takana.

Niin ihmeellinen on tuo kevätauringon voima. 

Pilviharson takaakin se lämmittää yllättävän paljon.

Niin paljon, että se on saanut räystäiltä veden tippumaan iloisesti 

ja lumipenkat painumaan siinä samalla pienemmiksi.

Jopa sulattamaan pälvipaikkoja metsiin ja mäenrinteille.

Sieltä se kevät tulee pienin askelin,

kunhan maltetaan vaan odottaa!

💛💛

Kevään iloon on sisältynyt myös monenlaisia muitakin tunteita.

Paljon olen miettinyt viime päivinä lohtua ja lohduttamista, 

toivoa ja toiveikkuutta elämän pienemmissä tai suuremmissa kriisitilanteissa.

Olen pohtinut, mistä ne kumpuavat, 

mistä lohtu ja toivo elämään lopulta löytyy?

Nämä ajatukset ovat nousseet huolesta niitä lähimmäisiä kohtaan, 

joita elämä on tavalla tai toisella satuttanut, 

ja joiden elämä on niiden tilanteiden myötä jollakin tavalla muuttunut.

Miten normaalia ihmisen onkaan kaivata lohtua.

Se on syvästä ihmisyydestä nousevaa tunnetta, 

joka tarvitsee vastaanottavaista mieltä toiselta osapuolelta, jotta voisi ehjäksi rakastaa ja parantaa.

Ja toiveikkuus.

Se tulee siitä, kun ymmärtää, ettei mikään tilanne elämässä ole pysyvää.

Että säröisestä ja vajaasta kumpuaa aina kuitenkin myös jotakin hyvää.

Sellaista, joka tekee meistä ihmisinä vahvemman.

Ajattelen myös, ehkä vähän lapsenmielisesti luottaen,

että niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.

Se ajatus lohduttaa vaikeina aikoina.

Siinä toivo ja lohtu kulkevat käsikkäin.

Kohta saapuva pääsiäinen, tuo keväinen juhla,

viestii itselleni vahvasti paitsi valosta, ilosta ja

elämän jatkumisesta,

myös lohdusta ja toivosta. 

Että kaiken kivun alta tie kulkee lopulta kohti valoa.

Kunpa jokainen ihminen voisi löytää kaikista elämänsä
päivistään edes yhden pienen ilonaiheen, minkä vain,
joka toisi siihen hetkeen lohtua ja loisi toivon näköalaa tulevaisuuden päiviin.

Meillä täällä alkaa olla jo kovin odottava tunnelma.

Kuluneella viikolla lapset olivat keränneet pajunoksia isot niput,
joita he sitten koristelivat iloisen värisin höyhenin ja silkkipaperikukin.
Nyt on kauniit kimput värikkäitä oksia odottamassa huomista virvontaa.

Virpomisjännitystä tasatakseen 9-vuotiaani leipoi myös Kepan mehevää suklaakakkua, 

josta hän saa joka kerran niin paljon parempaa kuin minä, 

vaikka tismalleen samalla ohjeella sitä teemme.

Vaikkei se suoranaisesti pääsiäisleivonnainen olekaan,
suussa sulavaa se on ja siksi jakamisen arvoinen ohje täälläkin blogissa.

Kepan mehevä suklaapiirakka

Taikina:

5 dl vehnäjauhoja

5 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

2 tl soodaa

2 dl vettä

200 g sulatettua voita

4 rkl tummaa kaakaojauhetta

1 tl suolaa

1 dl maustamatonta jogurttia

2 kananmunaa

Kuorrutus:

100g voita

2 rkl maitoa

1 rkl tummaa kaakoajauhetta

250 g tomusokeria.

Sekoita kuivat aineet keskenään. 

Sulata voi kattilassa ja sekoita joukkoon vesi, kaakaojauhe ja suola.

Kaada seos kuivien aineiden joukkoon, sekoita.

Lisää lopuksi taikinaan maustamaton jogurtti sekä kananmunat ja sekoita taikina nopeasti sekaisin. Älä vaivaa!

Levitä taikina leivinpaperin päälle uunipellille  ja paista uunin keskitasolla 200 asteessa n.15- 20 minuuttia riippuen uunin paistotehosta. Tarkista piirakan kypsyys 15 minuutin jälkeen, varmistuaksesi siitä, ettei se ole liian kauan uunissa ja kuivahda. 

Valmista kuorrutus ja levitä se samantien jäähtyneen piirakkapohjan päälle.

Katkoin lasten keräämistä oksista muutamia pajunkissaisimpia 

maljakkoon tulppaanien kaveriksi.

Tuossa olohuoneen pöydällä ne tuovat kotiin ihanan tuulahduksen pääsiäistunnelmaa,

vaikkei meillä täällä mitään muita koristeita vielä olekaan.

Yksi vuoden ihanimmista ja herkimmistä juhlista on taas käsillä.

Toivottelen sinulle levollista ja rauhallista palmusunnuntai viikonloppua!

💛

-Kaaru-

Ajatuksenlentoja

Syystalvi on täällä.

Vuoroin satelee vettä, vuoroin räntää, luntakin.

On kosteaa ja kylmää, vaikka lämpötila on pysytellytkin pääasiassa plussan puolella.

Yhä useammin tekee mieli hakeutua lämpöisen takkatulen ääreen,

kääriytyä vilttiin ja vetää villasukat jalkoihin sisällä ollessa.

Viimeiset kaksi viikkoa ovat verottaneet voimia eri tavalla kuin normaalisti.

Me olemme olleet sairaina. 

Pahin vaihe on nyt kuitenkin jo takanapäin ja arki alkaa saada tutun sävelen.

Ja me äänemme takaisin. 

Pienistä asioista sitä osaa taas nauttia ja iloita.

Olla terveydestään kiitollinen.

Sillä lahjaa se on.

💜

Olen poltellut kynttilöitä viikon jokaisena päivänä iltapäivän

 hämärästä iltamyöhään saakka niin ulkona kuin sisälläkin.
Niiden pehmeä valo kantaa pimeimmän ajanjakson yli.

Herkästä valosta syntynyt tunnelma rauhoittaa mielen ja

saa ajatukset hiipimään joulun odotuksen juhlaan.

Ajatuksenani on ollut koota blogiini joulukalenterin muodossa kauneimpia ja herkimpiä joululauluja ja -runoja, mutta saa nähdä, ehdinkö sitä vielä tänäkään vuonna toteuttamaan.

Kovin on kiireinen loppuvuosi edessä.

Seuraava postaus on kuitenkin omistettu blogini jouluiselle synttäriarvonnalle, 

jonka jo viime postauksessa lupasin järjestää.

Sen myötä taitaa alkaakin tässä blogissa joulun todellinen odotus.

Ihanaa vuodenaikaa elämme!

💜

Marraskuisen viikon iloa Sinulle.

💛

-Kaaru-

Matkalaukun tarina

Maanantaiaamun hyvän huomenen toivotukset täältä hiljaisuuden keskeltä.

Kaksi nuorinta lasta nukkuu vielä.

On rauha maassa.

Tässä istun olohuoneessa höyryävän kuuma glögimuki seuranani

ja ihastelen ikkunasta avautuvaa talvista maisemaa.

Yöllä on satanut lunta.

Puhtaanvalkoinen harsolumipeite on kietonut tienoon pehmeään syliinsä.

Ensilumi.

💙

Aamu valkenee hitain askelin tähän aikaan vuodesta.

Hämäränsininen maisema ja pihapiiri kätkevät vielä sisäänsä tämän päivän vaiheet

kuten tuo vanha matkalaukku kaikkien niiden kymmenien ja taas kymmenien tarinoiden vaiheet, 

joita se on ikänsä aikana nähnyt.

Joskus olisi mukava kurkistaa oman elämänsä matkalaukkuun

ja nähdä ennalta edes pieni häivähdys tulevien päiviensä askelista.

Tulevaisuuteen ei voi kuitenkaan nähdä, 

mutta menneeseen elämään voi ajatuksissa ja muistoissa palata.

Tämän laukun tarinat ovat kuljettaneet vuosikymmenten takaisiin, 

kiehtoviin tarinoihin isäni suvun vaiheista.

Laukku on nähnyt Suomen sotavuosien jälkeisen kurjuuden,

seilannut 1950-luvulla Atlantin valtameren yli suuressa höyrylaivassa muuttomatkalleen lähteneiden

sukulaisteni mukana, kulkenut hevoskyydeillä, autojen takakonteissa, linja-autojen 

ja lentokoneiden ruumassa pitkin Amerikan mannerta aina 2000-luvulle saakka 

ja päätynyt lopulta lapsuudenkotini vintille, josta se pari viikkoa sitten löysi tiensä meille.

Matkalle lähtiessä sen sisälle on pakattu tärkein ja välttämättömin omaisuus ja toivottu, 

että laukku kulkeutuisi perille kulloiseenkin määränpäähänsä ehjänä ja elinvoimaisena.

Se on nähnyt matkallaan monenlaisia elämänkohtaloita,

köyhyyttä ja vaurautta, iloa ja surua. 

Elämän monenkirjavuutta.

Samalla tavoin kuin elämä on jättänyt matkalaukkuun jälkiä, 

myös meihin ihmisiin niitä jää, kun kuljemme myrskyssä ja tyvenessä

Pienet pintaruhjeet, naarmut, leimojen ja osoitetarrojen vereslihalle repimä pinta

saattaa näyttää normaalilta kulumalta, asiaan ja elämään kuuluvalta, kiehtovaltakin,

mutta onkin todellisuudessa syviä kolhuja ja haavoja täynnä.

Kovettuneen kuoren sisälle on helppo kätkeä koko elämän kipujen taakka

ja sulkea lopulta kansi pitämään kaikki koettu visusti piilossa.

Silloin tarvitaan sanoja, jotka eivät lyö, eivät satuta sisintä.

Särkyneet tarvitsevat suojan, jonka hoivassa kaikkein murtuneimmatkin eheytyvät.

Särkyneet tarvitsevat vastaanottavaista, avointa ja herkkää katsetta.

Että luottamus syntyisi ja kipujen taakka saisi keventyä.

💛

"Ei ehkä yhtään enempää

kuin pienen hymyn verran.

Ei ehkä yhtään vähempää

kuin vilkaisu sydämeen,

vain kerran.

Ei ehkä yhtään enempää

pystykään antamaan,

mutta se voi jo riittää

saamaan toisen siivet kantamaan."

Pidetäänhän huolta lähimmäisistämme. 

❤

Näissä ajatuksissa täällä, tänä lokakuisena maanantaina.

-Kaaru-

Lokakuisia ajatuksia sekä neulotut tyynynpäälliset

Lokakuu on ollut sateinen ja harmaa.

Monta päivää olen odotellut pilvien väistymistä auringon tieltä, 

valoa ja poutapäiviä.

Ihan on ollut jo ikävä syksyistä taivaansineä ja

 kuulaiden syyspäivien mahdollistamia touhuja pihalla. 

Niin paljon olisi vielä kaikenlaista tehtävää ennen kuin talvi ottaa huomaansa 

syksyn riisuman pihamaan.

Toisaalta syksyn hämärät päivät, 

pimenevät illat ja lämmin kynttilätunnelma ovat luoneet ihanat,

tarpeelliset puitteet kiireen hidastamiselle. 

Sateiset päivät ovat suorastaan pakottaneet istahtamaan alas, 

katselemaan ympärilleen ja kuuntelemaan itseään. 

Se on ollut hyvä muistutus itselleni siitä, 

ettei aina tarvitse olla tehokas ja aikaansaava. 

Välillä on ihan tarpeellista hidastaa tahtia. 

Pysähtyä olennaisen äärelle. 

Silloin kykenee voimaantumaan paremmin niistä asioista, 

jotka tuottavat itselle mielihyvää.

Sellaiset käsityöt, 

joiden tekemiseen ja valmistumiseen ei ole sisältynyt paineita tai odotuksia, 

ovat tuottaneet itselleni aina suurta iloa.

Sellaisia käsitöitä ovat olleet nämäkin tyynynpäälliset, 

joiden valmistumiselle en asettanut takarajaa silloin, kun ne aikanaan aloitin.

Niitä on neulottu hellyydellä ja hartaudella kerros tai kaksi kerrallaan aina silloin, 

kun se on tuntunut mukavalta ja ajankohta sopivalta.

Miltei huomaamatta ne sitten valmistuivat näinä lokakuisina sadeiltoina,

kun oli aikaa neuloa, oli aikaa antaa tilaa käsitöille.

Niistä tuli lämpöiset ja muhkeat.

Sellaiset, joiden suloiseen pehmeyteen on turvallista päänsä painaa.

💜

Lopullista sijoituspaikkaa tyynyille miettiessäni, 

sommittelin samalla asetelmaa syyskukista, 

jollainen on ollut ajatuksissa rakentaa porraspieleen syys-talvikaudeksi.

Kaivelin kaappien kätköistä esille lyhtyjä ja kynttilöitä ja 

kävin ulkoa sisälle kohta kolme viikkoa sitten sitomani calluna-tammenlehtikranssin. 

Hieman ovat tammenlehdet päivien kuluessa nahistuneet, 

mutta muutoin kranssi on säilynyt ihmeen hyvänä.

Ehkäpä tästä asetelmasta löytyy elementtejä porraspieleen koottavaan asetelmaankin.

💜💜💜

Loppuviikon ja edessä häämöttävän viikonlopun iloa

sekä mukavaa ja rentouttavaa syyslomaviikkoa sinulle, jolla loma pian alkaa.

💛

-Kaaru-

p.s Valkoinen tyyny neulottu oman ohjeen mukaan pidennetyllä helmineuleena, koko n.40x40cm.

Harmaan tyynyyn ohje löytyy puolestaan kirjasta: 

Tyynykirja, virkkaa, kirjo ja neulo 68 hurmaavaa ja hauskaa tyynyä.

Sen koko on n.40x55cm

Lankoina käytetty Novitan vaaleanharmaata sekä valkoista merinovillaa.