Kesälomamuistoja osa 1/2: rannikkoseudun idylliä

Tänä elokuun loppupuolen päivänä, kun sadepisarat kimmeltävät tuhansina pieninä timantteina puiden ja pensaiden lehdillä ja ilmassa sekoittuvat kesän ja syksyn tuoksut, päätän istahtaa tähän ruudun ääreen ja tallettaa kuvin ja sanoin muistiin muutamia muistoja kesälomamme varrelta. 

Tämänvuotinen kesälomamme suuntautui kotoamme ensin etelää kohti ja sitten pohjoiseen.

Monenlaista kaunista näimme ja koimme, tallensimme muistoja valokuviin ja kätkimme kaiken näkemämme visusti sydäntemme sopukoihin, jotta voisimme muistoihimme syksyn ja talven tullen palata ja jotta ne kantaisivat meitä taas kohti uutta kevättä ja kesää.

Yyterin hiekkarannoilla silkinpehmeä, upottava hiekka hieroi matkasta väsähtäneitä pieniä 

ja vähän suurempiakin jalkapohjia. Antoi lämpöhoitoa.

Taivaankansi oli maalautunut sinisen eri sävyihin, jota peitti seitinohut pilviharso.

Ilma oli lämmin ja kauniin utuinen.

Leuto merituuli syleili hellästi rannalla käveleviä,
kesästä nauttivia ihmislapsia.

Aallot olivat kuljettaneet rantaan kaikenlaisia kauniita, pieniä meren aarteita, 

joita lapset poimivat rantavedestä talteen.

Istahdin rantahietikolle ja annoin ajatusteni vaeltaa omia teitään.

Ympärilläni hiekkadyynit levittäytyivät kumpuilevana pehmeytenä silmänkantamattomiin.

Laineet loiskuivat tasaisin väliajoin saavuttaessaan maankamaran. 

Vuoroin vetäytyivät, vuoroin soljuivat kohti.

Keveästi, pehmeästi, melkein unettavasti.

Mielen valtasi sama tuttu tunne kuin usein ennenkin meren äärellä: 

miten pieni minä olenkaan kaiken tämän suuren ja voimallisen rinnalla!

Lapset löysivät aarteensa, joita toivat näytille:

pullonkorkkeja, ajopuita, simpukankuoria, sileäksi hioutuneita lasipullon palasia, 

monenlaisia ihmeitä. 

"Äiti kato, miten ihanan pieni simpukka!

Onko täälläkin mahtunut asumaan joku?"

Lasten aito ilo sytyttää ilon myös meidän aikuisten silmiin. 

Heillä on taito havainnoida maailmaa moniulotteisemmin, 

kirkkaammin ja konkreettisemmin kuin monen aikuisen.
Lapsi pysähtyy katselemaan ja tunnustelemaan.
Hän elää hetkessä.

Hän iloitsee sydämensä pohjasta saakka luonnosta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista.

Kunpa tuo ilo saisi säilyä heidän silmissään vielä pitkään, 

eikä maailman kovuus sammuttaisi sitä liian varhain.

Monen merenrantakaupungin vanhat puukaupunkialueet ovat säilyneet näihin päiviin saakka viehättävinä, entisiä aikoja henkivinä paikkoina, joissa on mukava kierrellä ja katsella.

Tänä kesänä matkustaessamme läntisen Suomen rannikkoseuduilla, tutustuimme muun muassa Rauman vanhaan kaupunkiin ja sen tarjoamiin elämyksiin. Katselin ja kuvasin talojen kauniita, taidolla tehtyjä yksityiskohtia: ikkunanpuitteita, ruutuikkunoita, räystäspielien pitsikuviointeja, värimaailmaa ja nurkkalautoja ja huokailin ääneen, kunpa rakennustaide olisi edelleenkin yhtä kaunista.

 

Kapeat kujat risteilivät piharakennusten takana ja johdattivat idyllisiin, vehreisiin pihapiireihin. 

Tarinat merimiesperheiden elämästä veivät ajatukset vuosikymmenten taakse. 

Silloin näillä kaduilla ja kujilla kulki naisia pitkissä mekoissaan ja hilkoissaan,

 miehet pussihousuissaan ja pellavapaidoissaan. 

Siellä täällä leikki lapsia ja pihoilla eläimet kulkivat vapaina.

Elämä oli vilkasta ja työntäyteistä. 

Jollakin tapaa helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nykyään.

Välillä istahdimme kahviloihin, pistäydyimme vanhojen tavaroiden putiikeissa sekä ihastelimme taidenäyttelyiden ja museoiden antia. 

Niin paljon kaikkea kaunista kerralla, 

että tuntui ettei aika niiden sisäistämiseen riittänyt alkuunkaan. 

Ei mieli kyennyt rajattomasti ottamaan vastaan kauneuttakaan. 

Siihenkin väsyi ennen pitkää.  

Kesälomamme jatkui rannikkoseudulta kohti pohjoista, jonka vaiheista ja tunnelmista kertoilen myöhemmin.

Tämän talon värimaailmaan ihastuin. 

Valkoisen ja vaaleanharmaan yhdistelmä talon kadunpuoleisella seinällä on sellainen, 

jollaisena voisin nähdä myös meidän kotimme sitten aikanaan, jos/kun vanhan talon kunnostusprojektiin joskus ryhdymme.

Elokuu on kallistumassa loppuaan kohti.

Arki on asettunut loman jälkeen takaisin tuttuihin ja turvallisiin uomiinsa.

Päivät täyttyvät työn touhusta, sadonkorjuusta, syksyyn valmistautumisesta.

Elokuu on yksi ihanimmista kuukausista. 

💛

ELOKUISTEN PÄIVIEN ILOA SINULLEKIN!

-Kaaru-

Kotoista puuhastelua ja haaveiden pilvilinnoja

Kylläpä nyt ovat säät suosineet! Ihana kun viimeinkin tämän viikon alkupuolella tulivat ne kauan kaivatut helteet. Minä niin nautin tästä lämmöstä ja siitä että pyykki kuivuu narulla vienossa tuulessa liehuen ihan silmänräpäyksessä. Pihalla ja metsänreunassa kukkivat apilat, niittyleinikit, kurjenpolvet, harakankellot, hiirenvirnat ja monet muut niittykukat. Niistä on mukava sitoa kukkaseppeleitä, isoihin ja pieniin päihin sopivia tai vaikkapa mukin ympärille kaunistukseksi. Ja mansikat alkavat olla parhaimmillaan! Niitä on meillä pitkin kesää syötykin mahat pullolleen asti. Oma maa ei mansikkaa tuota, kun ei ole sitä mansikkamaatakaan, mutta ostettuinakin ne ovat yhtä hyviä. Kesän helppo ja terveellinen herkku välipalaksi lapsille ja meille isommillekin.

Eilen olisi Halpahallista saanut 2x5kg:n laatikon 40 eurolla. Harmi ettei täällä ole Halpahallia. Paikallisessa S-marketissa 5kg:n laatikko maksoi 24,90,-. Edullinen jo sekin alkukesän hintoihin nähden. Mutta odotellaan vielä. Paras sesonki lienee vasta tulossa. Ostetaan sitten kun niitä täältäkin saa ja säilötään talveksi pakastin täyteen ;)

Alkuviikosta käväistiin meren äärellä oleskelemassa kera kahden vanhimman tyttären. Helle helli ja pienet aallot liplattivat rantakiviä vasten. Väkeä oli pienen kylän verran, mutta koskapa kaikki olivat samalla asialla, nauttimassa kesästä ja lämmöstä, se ei häirinnyt vaikka yleensä tykkäänkin uida ja ottaa aurinkoa enimmäkseen mökkirannalla, omassa rauhassa. Joskus on kuitenkin mukava ottaa eväät kylmälaukkuun mukaan ja lähteä vähän kauemmaksi kotoa. 

Nautin niin tästä maisemasta, joka ei kylläkään tässä kuvassa pääse täysiin oikeuksiinsa, kun ei sitä aavaa ulappaa näy kuin vain pienen kaistaleen verran. Meren äärellä sielu lepää. Jo pienestä tyttösestä lähtien olen haaveillut merenrantamökistä. Pikkuruisesta mummonmökistä tai vähän suuremmasta huvilasta, jonka voisi laittaa mieleisekseen. Unelmoida, tunnelmoida, saunoa, purjehtia ja viettää aikaa ystävien kanssa. Se on sellainen haave, jonka toteutuminen ei liene ajankohtainen tässä elämänvaiheessa, mutta jonka toteutumista ei pidä täysin mahdottomanakaan pitää. Ainahan haaveita tulee olla, ne ovat osa elämää. Niiden voimalla jaksaa läpi hankalienkin elämänvaiheiden. En unelmoi paremmasta elämästä tai vauraammasta elämästä, enkä kuvittele, että elämä jossain muualla kuin täällä omassa kotikolossa olisi sen helpompaa tai parempaa kuin nytkään. Kuitenkin haaveilen, että jonain päivänä me muutettaisiin etelämmäksi, kenties juurikin merenrantakaupunkiin, jossa voisi kokea vapautta. Olla anonyymi, oma itsensä. Ettei tarvitsisi kantaa mukanaan mitään roolia, kuten monesti pienellä paikkakunnalla, näkyvässä työssä oleva joutuu. Meidän unelma oli jo lähellä käydä toteen, mutta mutkia tuli matkaan, ikäänkuin kohtalon ivaa. Joten haaveilu jatkukoon vielä hamaan siihen saakka, kunnes se ehkä joskus on viimeinkin totta :) 

Leppoisia heinäkuun helteitä kaikille!