Pieniahon joulu

Tämänvuotinen joulu omassa pienessä kodissamme, Pieniahon torpassa,
oli tunnelmaltaan ainutlaatuinen, herkkä ja kaunis, sellainen kuin joulu usein on.
Suuren leivinuunin lämmössä, riisipuuron hautuessa hellalla, ajatukseni karkasivat tuon tuostakin vuosien takaisiin jouluihin, ei vain niihin, joiden osana olen itsekin saanut kulkea
vaan myös jouluihin, joita tässä meidän pian satavuotiaassa kodissamme
on vuosikymmenten saatossa vietetty. 

Erilaisia jouluja ne ovat olleet. 

Niissä jouluissa on varmasti ollut läsnä ilon ja rauhan lisäksi monenlaiset muutkin tunteet, 

sellaiset, jotka ovat heijastuneet ihmisten mieliin kunkin aikakauden 

vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta.

On ollut rauhan ja sodan vuosia, 

puutetta ja yltäkylläisyyttä,

iloa ja surua.

Mutta joulu on silti aina tullut,

niin kuin se tulee yhäkin.

Vaikka joulut ovat silloin kauan sitten olleet erilaisia kuin nyt, 

jotain ikiaikaista rauhaa me olemme kokeneet täällä vanhojen, rosoisten, 

elämää nähneiden hirsiseinien suojissa. 

Tuo ikiaikaisuus on tuntunut ennen muuta särkymättömänä joulun tunnelmana, 

sellaisena tunteena, joka säilyy aina yhtä tuoreena ja muuttumattomana joulusta jouluun.

Samalla tavoin kuin tallin tapahtumat silloin kauan sitten Betlehemissä.

Tämä joulu oli siitä poikkeuksellinen, etten valmistellut sitä juurikaan etukäteen. 

Ajattelin, että mikäli vain osaan, keskityn kiireen tunnun, hössötyksen ja 

ylenpalttisen valmistelun sijaan saapuvan joulun tunnelmaan ja tuoksuihin. 

Makaan puusohvalla jalat kohti kattoa, luen peitonmutkassa lapsille joulusatuja, niitä perinteisiä jokajouluisia ja kuuntelen joululauluja kuumaa glögiä hörppien isosta, 

vanhasta emalimukista, yhdestä lempimukeistani.

Ja tiedättekö, 

joulu tuli omalla painollaan. 

Tuli ja toi mukanaan sen ihmeellisen rauhan, 

josta tuolla edellä jo kerroin. Sen ikiaikaisen, ihanan ja herkistävän.

Niin kuin jouluna usein

myös tässä joulussa kulkivat ajatuksissamme mukana hekin,

jotka ovat täältä jo lähteneet. 

Ne rakkaat, joiden muisto kulkee erityisesti juhlahetkinä mukanamme tavalla tai toisella, 

joiden muisto tuo juhlapäivien iloon haikean mielen ja kaipauksen tunnun.

Noissa kaipauksen tunnelmissa tulin kuunnelleeksi joululaulua, 

jonka sanat olivat kuin siihen hetkeen tarkoitetut ja jotka sopivat lohduksi kaikille heille, 

jotka viettivät tätä joulua ehkä ensimmäisen kerran ilman rakasta läheistä:

"...älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää, joka hetki sun kanssasi käyn..

..sinä huomata saat, surun laaksot ja maat, voivat peittyä kirkkauteen."

Joulun ilosta, rauhasta, herkästä tunnelmasta,
sen tuoksuista ja tarinoista siirrymme hiljalleen kohti uutta vuotta, uutta vuosikymmentä.
Vaikka huomiseen ja tulevaan on mahdoton nähdä, ajatuksemme
kulkevat kuitenkin jo kohti kevättä, kohti valoa, kohti uudenlaisia vaiheita.

Tuosta valosta viesti vahvasti toissapäiväinen aurinko, jonka säteiden kulkua ja heijastumia leivinuunin kylkeen ja muualle kotiimme seurasin ihastellen.

Tuosta ne pyyhkäisivät läpi kodin ja pysähtyivät hetkeksi leivinuunin kylkeen, 

jossa loimotti pakkaspäivän tulet.

Päivä on pidentynyt joulunpyhistä jo kymmenellä minuutilla. 

Kymmenen päivän päästä päivä on jo reilun puoli tuntia pidempi kuin nyt.

Pimeyden valta taittuu hiljalleen ja se tuo valtavasti iloa.

Toivoa siitä, että valo voittaa pian pimeyden.

Lopuksi haluan toivotella kaikille blogini lukijoille mukavaa kohta alkavaa 

uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä.

Toivottavasti se on juuri sinun kohdallasi edeltäjäänsä parempi ja onnellisempi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukana blogini tämänvuotisella taipaleella. 

Kiitos myös mukavista vuoropuheluista blogini kommenttikentässä.

Ihan jokainen pienikin kommentti on lämmittänyt sydäntä valtavasti

 ja tehnyt tästä blogin kirjoittamisesta mielekkään. 

Jatketaan taas ensi vuonna! 

-Kaaru-

Saunavihtoja ja hoitavia jalkakylpyjä

Lämpimät heinäkuun illat ovat houkutelleet kulkemaan pitkin pellonreunamia

ja keräämään sylin täyteen ojanvarsilla kasvavien maitohorsmien, pietaryrttien, peltosaunioiden,

mataroiden, lehdokkien ja monien muiden luonnonkukkien sekä -yrttien kukintoja.

Siellä pellon reunalla, jossa kevyt kesätuuli sekoittaa ilmaan monenlaisia kesäillan tuoksuja, 

voi aistia heinäkuun lopun mykistävän kauneuden ja hiljaisuuden.

Monesti illalla, kun palaan kukkien keruu reissultani takaisin kotipihaan
 tai muuten vaan käyskentelen kesäisellä pihalla,

heittäydyn selälleen pehmeälle nurmelle ja katselen kuinka

valkoiset kumpupilvet seilaavat kohti taivaanrantaa,

kuinka lentokoneet piirtävät pumpulisia jälkiään taivaankannen sineen

ja kuinka haukat liitelevät matalalla aivan hipihiljaa saalista väijyen.

♡ ♡ ♡

Eräänä iltana kumpupilvien liikehdintää seuratessani mieleeni muistuivat ne lapsuuden kesäillat, jolloin istuimme edesmenneen ukkini kanssa hänen kotipaikkansa pihakeinussa 

ja hyräilimme hiljaa lauluja kesästä.

Mietin siinä, mistä muistoni tulvahtivat niin voimakkaina mieleeni, 

mutta vaikka kuinka mietin, se jäi salaisuudeksi.

Ehkä ne olivat ne puhtaanvalkoiset pilvet, joiden ilta-auringon kultaamat reunat muistuttivat ukista,

jotka toivat hänen terveisensä taivaan korkeudesta,
sieltä jostain minne katse ei yllä.

Tai ehkä se oli se lempeä kesätuuli, joka keinutteli pihapiirimme koivuja 

ja sai lehdet havisemaan samalla tavoin kuin silloin siinä pihakeinussa ukkini kanssa istuessani.

Ukkini oli vanhan kansan mies,

maanviljelijä ja taitava kellontekijä.

Hänen sananpartensa ja ennusteensa kulkevat yhä tiiviisti mukana meidän

jälkipolvien elämässä, vaikka ukki ei ole enää vuosiin ollutkaan elämässämme 

fyysisesti läsnä, vaan enkelinä pilven reunalla.

Ukkini oli myös näppärä saunavihtojen tekijä.

Silloinkin, kun istuimme tuona muistojeni kesäiltana pihakeinussa keinuttelemassa,

ukkini sitoi samalla saunavihtaa nuorista koivunoksista,

joiden heleänvihreät, pehmeät lehdet hoitivat saunoessa ihoa kuin silkki.

Hän teki usein omat vihdat myös meille pienille saunojille.

Ne olivat juuri sen kokoiset kuin olivat saunojien pienet kouratkin.

Miten mukava niillä olikaan vihtoa saunan lempeissä löylyissä.
Ikiomalla saunavihdalla!
♡

Minun tekemät vihtani eivät ole lainkaan niin tyylipuhtaita suorituksia kuin ukillani oli.

Usein oikaisen tuon pidikkeenkin kanssa ja sidon vihdakset yhteen juuttinarulla sen sijaan,

että punoisin ohuen ohuesta koivunoksasta niihin omat renkaansa.

Mutta onneksi se ei saunomisen riemua ja iloa yhtään haittaa
ja onhan itsetehty aina itsetehty, jossa tekijän kädenjälki saa ja kuuluukin näkyä.

Niistä tämänkertaisista pelto-ojien reunoilta keräämistäni kukista
tein rentouttavan ja hoitavan jalkakylvyn,
johon laitoin peltosaunion kukkien lisäksi saunavihdan teosta ylijääneitä koivunlehtiä,
lorautin joukkoon muutaman ruokalusikallisen sitruunamehua
ja muutaman tipan laventeliöljyä.

Annoin kaikkien ainesten hautua kuumassa vedessä n.10 minuutin ajan,
jonka jälkeen jalkakylpy oli valmis käytettäväksi.

Jos et ole vielä tutustunut jalkakylpyjen valmistamisen saloihin, suosittelen sitä lämpimästi,
sillä minulle ne ovat avanneet aivan ihmeellisen ihanan uuden maailman,
jonka kautta kovettuneet kantapääni ovat silenneet
jo mukavan pehmeiksi ja tasaisiksi.

Ohjeita jalkakylpyjen valmistamiseen
löytyy tämän edellä mainitun lisäksi vaikkapa netistä.

Pihasaunan lämpenemistä odotellessani istuin tuossa koivupöllin päällä
pitkän tovin jalkojani vadissa uitellen
ja tuota saunan edustalta avautuvaa maisemaa katsellen.
Aistin vahvasti ympäröivän rauhan
ja ne kaikki kosteat kesäillan tuoksut,
jotka kohosivat lämpimästä maasta
illan viilentämään ilmaan.

Aurinko kultasi vaaranrinteen puiden latvat,
kesän polttaman heinikon ja kaiken, minne sen säteet vain ylsivät.
Ja varjot aloittivat oman leikkinsä pihasaunan seinustalla.

Siinä hetkessä koin vahvasti kesäillan tyynen rauhan ja hiljaisuuden.

♡ ♡ ♡

Heinäkuun lopun raukeaa rauhaa Sinullekin!

-Kaaru

Keväisiä puuhia

Kuluneella viikolla on ollut useita auringonvalon täyteisiä ja lämpimiä päiviä.

Niin lämpimiä, että keväisiä pihahommia on voinut tehdä t-paitasillaan.

Auringonvalosta ja lämmöstä hullaantuneena askeleeni kulkivat puutarhalle, 

josta lähti mukaani multasäkkien ja lannoitteiden lisäksi laatikollinen orvokkeja.

Siellä valtaisan kukkameren, värien ja tuoksujen keskellä koin suurta kiitollisuutta 

kevään suurimmasta ihmeestä, uudesta kasvusta.

Se kertoo siitä, että yksi vuodenkierto on tullut jälleen päätökseensä ja uusi alkanut.

Kasvun ihmeen äärellä sielu ja mieli ammentavat uutta voimaa ja

valo pyyhkii pois viimeisetkin talviset väsymykset ja huolet. 

Miten terapeuttiselta se aina tuntuukaan, 

kun saa pitkän talven jälkeen kaivaa pihavajasta esille kaikki ruukut ja kipot, 

työntää sormensa pehmeään multaan 

ja tuntea nenässään tuoreen mullan tuoksun.

Orvokkeja istuttaessani läsnä oli monenlaiset keväiset, jopa kesäiset elementit.

Kärpäset pörräsivät lämpimällä seinustalla, 

perhonen liihotteli kevätkukasta kukkaan

ja tuuli toi mukanaan lämpimiä henkäyksiä, 

joihin oli sekoittunut monenlaisia tuttuja, kaivattuja tuoksuja.

Keväisten pihapuuhien lomassa olen seuraillut lintujen kevättouhuja 

ja oppinut siinä samalla tunnistamaan monien eri lintulajien ääntelyä ja laulua. 

Yhtenä alkuviikon iltana, kun aurinko oli laskemassa ja elämä ympäriltä hiljentynyt,

kuljin pihamaalla tavanomaiseen tapaani ja kuulin kuinka jokin lintu lauloi koivikossa.

Tunnistin linnun punarinnaksi ja ihan ääneen siinä puhelin, 

miten mieletön konserttimestari tuo pieni lintu onkaan. 

Pysähtykääpä joskus kuuntelemaan! 

Konsertoinnin voi kuulla erityisesti keväisinä iltoina, 

kun ympäristö on aivan hiljainen.

Sääennusteet ovat luvanneet hyvää ja lämmintä säätä myös lähiviikoille,

joten ehkäpä minä uskallan tänään istuttaa siemenperunat maahan

ja tehdä muitakin mukavia puutarhahommia.

Pihamaan ruoho on alkanut jo vihertää ja puissa sekä pensaissa on isot, pulleat silmut.

Jos sää jatkuu yhtä lämpimänä, ei mene kauan, kun hento vihreys täyttää koko luomakunnan.

Tämä kevät on aina niin sydäntä sykähdyttää aikaa!

💛💚💛

Kevään iloa Sinullekin!

-Kaaru-

Hauska ohje Runebergin torttuihin

Helmikuu on oikea herkuttelu kuukausi.

Kaikkia yksittäisiä juhlapäiviä ei toki tarvitsisi juhlistaa herkkujen muodossa, 

mutta ajattelen, että herkut kuuluvat juhlaan ja niiden kautta jälkipolvillekin 

juhlapäivien merkityksellisyys korostuu ja on helpommin selitettävissä. 

Se myös jättää selkeän muistijäljen siitä, että juhlapäivä ei ole vain päivä muiden joukossa vaan niiden taustalla on aina jokin merkitys ja sisältö, jota on tärkeä juhlistaa ja muistaa.

Viikonlopulla keskustelimme vanhimpien lasteni kanssa siitä, 

miksi vietämme Runebergin päivää ja miten tuo juhlapäivälle ominainen herkku, 

Runebergin torttu, liittyy sen päivän juhlintaan.

Lapset muistivat, että olemme puhuneet tästä aiheesta aiemminkin ja 

siitä oli ollut vasta koulussakin puhetta. 

Runebergiähän pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden ja runouden merkkihenkilönä ja 

siksi ansaitseekin arvokkaasta työstään oman juhla- ja liputuspäivänsä. 

Muistuttelin lapsia, että Runeberg on sanoittanut esimerkiksi Maamme-laulun,

joka on ihan maailmanlaajuisesti tunnettu laulu, sillä se on meidän kansallislaulumme.

Juttelimme myös Vänrikki Stoolista ja häneen liittyvistä tarinoista, 

jotka Runeberg on kirjoittanut ja joista hänet erityisesti tunnetaan.

Jutustelutuokion päätteeksi ryhdyimme leivontapuuhiin.

Leivoimme yhdessä tälle päivälle ominaisia herkkuja, 

joiden reseptin uskotaan alunperin olleen Runebergin vaimon, Fredrikan, kehittelemä.

Me leivoimme Runebergin tortut tänä vuonna seuraavanlaisen, hauskan ohjeen mukaisesti.

Teimme taikinan kolminkertaisena, jotta torttuja säästyi pakasteeseen laitettavaksikin.

Runebergin tortut

Sata grammaa voita ja sokeria desin

vaahdoksi vatkasin.

Sekaan kananmunan rikoin,

maustoin karvasmantelitipoin.

Vehnä- ja korppujauhot sekoitin,

kumpaakin desin mitaten,

leivinjauhetta teelusikallisen.

Mantelirouhetta lisäsin vähän.

Ei leivonta vielä loppunut tähän!

Taikinan laitoin leivosvuokiin,

sittenpä 200-asteiseen uuniin.

Kun kymmenen minuuttia kului,

torttuset kauniin ruskeiksi paistui.

Tortun päälle koristeeksi tein

vadelmahillon sokerikuorruttein.

Sitten herkuttelin kera teen,

suurta runoilijaa miettien.

-Hannele Roivanen-

Tämän mukavan, runomuotoon kirjoitetun ohjeen mukaan leipominen sujui aivan leikiten.

Kokeile sinäkin!

Mukavaa Runebergin päivää Sinulle!

-Kaaru-

Tammikuisia ajatuksia

 Tammikuinen tervehdys sinulle!

Uusi vuosi on alkanut mukavan leutona.

Meilläpäin ei ole ollut kovia pakkasia, 

kuten usein aiemmin tähän aikaan vuodesta.

Viiden pakkasasteen talvikelissä posket punertuvat sopivasti

ja sormetkin pysyvät lämpiminä. 

Eipä ole tarvinnut tuntea kylmää,

voi miten minä siitä nautinkaan!

Ympäröivä talvinen luonto houkuttelee lähelleen 

aivan eri tavalla tällaisilla keleillä kuin kovilla pakkasilla.

Luonto on pikkupakkasen aikaansaamassa huurussa kuin satukirjasta.

Tuhannet ja taas tuhannet pienet jääkiteet kimmeltävät puiden ja pensaiden oksilla

ja lisääntyvä päivänvalo kajastelee lähimetsän läpi kutsuvasti.

Se on lupaus keväästä!

Uuden vuoden myötä meillä alkoi  uudenlainen arki.

Lapset aloittivat monen kotihoitovuoden jälkeen päivähoidon.

Sitä minä vain ihmettelen, 

miten ihmeellisen hyvin uusi arki on asettunut kulkemaan omaa uomaansa.

Jotenkin sitä on pitänyt omia pikkuisiaan vielä kovin pieninä 

ja miettinyt miten he siellä muiden lasten mukana pärjäävät.

Turhia ovat olleet huolet. 

Siellä he menevät toisten lasten touhuissa mukana kuin olisivat aina sinne kuuluneetkin.

Suurempi sopeutuminen se taisi itselleni ollakin kuin lapsille.

Sitä se on tämä äitiys ja kaikki ne vaiheet, jotka siihen kuuluvat.

Monet turhatkin huolet ja murheet täyttävät mielen,

vaikka samalla tiedostaakin, että kyllä he pärjäävät.

💚💛💜

Uuden vuoden myötä meidän elämässä on alkamassa myös jotain äärettömän jännittävää ja odotettua.

Siitä kertokoon tämän postauksen viimeinen kuva, joka on otettu joulukuussa.

Kovasti on työtä edessäpäin ja varmasti monenmoisia vaiheita matkaan sisältyy,

mutta se on sitä, mistä me nautimme, mistä me saamme voimia.

Elämä on ihmeellinen matka.
Koskaan ei tiedä ennalta, mitä huominen tuo tullessaan.
Joskus se yllättää aivan erityisellä tavalla.
Tämän projektin myötä me olemme saaneet elämäämme niin paljon ihmeellisen ihania asioita,
ettei sydän meinaa kaikkea todeksi uskoakaan.

Miten kiitollisia me olemmekaan kaikesta tästä.

💗💗

 Tulen varmasti myöhemminkin kertoilemaan kuulumisiamme tämän projektin ääreltä,
joten lisäsin tunnisteisiin kolme uutta kohtaa: hirsitalo, hirsitalon purkaminen ja rakentaminen.
Niiden alle on jatkossa tarkoitus koota kaikki tämän aihealueen postaukset.

*** *** ***

Iloa ja valoa Sinulle tähän tammikuiseen viikkoon!

-Kaaru-

Lahjat peittyy kääröihin

Kolme yötä jouluaattoon, niin ovat lapset laskeneet.

Pientä jännityksen tuomaa kärsimättömyyttä alkaa olla ilmassa.

Tulisit jo joulu!

Tänään laittaessani lahjoja juuttisäkkiin mieleeni nousi ajatus, 

että tehdäänpä lapsille pieni seikkailu, 

jotta odotuksen hetkiin tulee hieman lisää mielekkyyttä.

Niinpä asettelin kahteen vanhaan pärekoriin muutamia lahjoja, 

joihin kiinnitin muista lahjoista poikkeavat pakettikortit.

Yritin kirjoittaa nimet hieman horjuvalla, joulupukkimaisella käsialalla, 

jotta eivät arvaisi minun kirjoittaneen niitä. 

Sitten vein pärekorit pihakuusen juurelle, 

peittelin lumella omien askelteni painaumat ja jäin odottamaan.

Kohta kuului varovainen huudahdus:

"Äiti, tuu kattomaan mitä täällä on!"

Joulun taika oli saavuttanut lapset.

Yhdessä he miettivät, olisiko tonttu tosiaan voinut lahjat siihen jättää

ja mistähän se olisi mahdollisesti voinut tulla, kun ei jälkiäkään näkynyt lumessa.

Siinä meillä vierähti mukava tovi lahjakoreja ihmetellessä.

Lopuksi juotiin kuusen juurella glögit ja syötiin pipareita.

Tontullekin jätettiin glögimukillinen ja piparminttukeppi,

jota hän saa maistella matkallaan takaisin Korvatunturille.

Ilolla, riemulla ja sadunmaailmalla on paikkansa joulussa ja sen odotuksessa.

Satujen taianomaisuus ja tunnelma ruokkivat lasten mielikuvitusta ja 

saavat joulun tuntumaan ihmeiden täyttymykseltä vuosi vuoden perään.

Se on ihana joulunsatu, johon uskominen kestää aikansa ja loppuu kerran.
Se on satu, jota on ihana sopivassa määrin ruokkia niin kauan kuin se lasten mielissä elää.

Tunnelmallisia, viimeisiä odotuksen päiviä Sinullekin!

-Kaaru-

Reseptivihkoset

Jouluviikko on edennyt jo keskiviikkoon asti.

Monenlaisten joulupuuhien äärellä olemme viettäneet aikaa viime päivinä,

kuten tähän aikaan vuodesta niin monessa muussakin kodissa.

Kaikki alkaa olla valmista vuoden odotetuimpaa juhlaa varten.

Joululeivonnaisia leipoessani ja usein jo aiemminkin rähjääntynyttä reseptivihkosta selatessani on käynyt mielessä ajatus, että pitäisipä ottaa joskus asiaksi koota vihkosesta parhaimmat ja käytetyimmät joulunajan leivonnaisten reseptit uuteen vihkoon, josta ne löytyisivät helposti.

Tänään sen päätin tehdä.

Ensin oli pino punaisia kankaita, 

kaksi kovin tylsännäköistä sinistä vihkoa, sakset ja liimapuikko.

Vihkojen päällystäminen kävi vähän samaan tapaan kuin minkä tahansa kirjan kontaktimuovilla päällystäminen.

Vihko asetettiin kankaan päälle, josta leikattiin 

muutaman sentin kääntövaroilla sopivan kokoinen palanen.

Liima levitettiin vuorotellen vihkon etu- ja takakansille, 

jonka jälkeen  kangas paineltiin vihkon kansiin kiinni tasaisesti. 

Ja lopuksi kääntövarat taitettiin vihkon kansien sisäpuolelle. 

Yhteen vihkoseen painelin leimasimilla tekstin RESEPTIT.

Päällystin vihkoja yhteensä kolme kappaletta, joista suurimpaan ajattelin koota jouluisten, 

makeiden leivonnaisten reseptit sekä kahteen pienempään suolaisten leivonnaisten sekä jouluruokien ja -salaattien reseptit. 

Ehkäpä jouluiset reseptit löytyvät ensi vuonna näppärästi yksien ja samojen kansien välistä eikä ripoteltuina mikä minkäkin vihkosen väliin. :)

Koti alkaa olla jouluasussaan.

Joulukuusi kannettiin perinteisesti tupaan kolmannen adventin tietämissä

ja sohvien sekä nojatuolien tyynynpäälliset vaihdettiin puna- ja harmaasävyisiin.

Joulukukat tuoksuvat ja tunnelma on jo suloisen jouluinen.

"On hyvä, lämmin, hellä, mieli jokaisen" ja sydämessä ilo saapuvasta joulusta,

vuoden herkimmästä juhlasta.

Jouluviikon iloa myös Sinulle!

-Kaaru-

Matkalaukun tarina

Maanantaiaamun hyvän huomenen toivotukset täältä hiljaisuuden keskeltä.

Kaksi nuorinta lasta nukkuu vielä.

On rauha maassa.

Tässä istun olohuoneessa höyryävän kuuma glögimuki seuranani

ja ihastelen ikkunasta avautuvaa talvista maisemaa.

Yöllä on satanut lunta.

Puhtaanvalkoinen harsolumipeite on kietonut tienoon pehmeään syliinsä.

Ensilumi.

💙

Aamu valkenee hitain askelin tähän aikaan vuodesta.

Hämäränsininen maisema ja pihapiiri kätkevät vielä sisäänsä tämän päivän vaiheet

kuten tuo vanha matkalaukku kaikkien niiden kymmenien ja taas kymmenien tarinoiden vaiheet, 

joita se on ikänsä aikana nähnyt.

Joskus olisi mukava kurkistaa oman elämänsä matkalaukkuun

ja nähdä ennalta edes pieni häivähdys tulevien päiviensä askelista.

Tulevaisuuteen ei voi kuitenkaan nähdä, 

mutta menneeseen elämään voi ajatuksissa ja muistoissa palata.

Tämän laukun tarinat ovat kuljettaneet vuosikymmenten takaisiin, 

kiehtoviin tarinoihin isäni suvun vaiheista.

Laukku on nähnyt Suomen sotavuosien jälkeisen kurjuuden,

seilannut 1950-luvulla Atlantin valtameren yli suuressa höyrylaivassa muuttomatkalleen lähteneiden

sukulaisteni mukana, kulkenut hevoskyydeillä, autojen takakonteissa, linja-autojen 

ja lentokoneiden ruumassa pitkin Amerikan mannerta aina 2000-luvulle saakka 

ja päätynyt lopulta lapsuudenkotini vintille, josta se pari viikkoa sitten löysi tiensä meille.

Matkalle lähtiessä sen sisälle on pakattu tärkein ja välttämättömin omaisuus ja toivottu, 

että laukku kulkeutuisi perille kulloiseenkin määränpäähänsä ehjänä ja elinvoimaisena.

Se on nähnyt matkallaan monenlaisia elämänkohtaloita,

köyhyyttä ja vaurautta, iloa ja surua. 

Elämän monenkirjavuutta.

Samalla tavoin kuin elämä on jättänyt matkalaukkuun jälkiä, 

myös meihin ihmisiin niitä jää, kun kuljemme myrskyssä ja tyvenessä

Pienet pintaruhjeet, naarmut, leimojen ja osoitetarrojen vereslihalle repimä pinta

saattaa näyttää normaalilta kulumalta, asiaan ja elämään kuuluvalta, kiehtovaltakin,

mutta onkin todellisuudessa syviä kolhuja ja haavoja täynnä.

Kovettuneen kuoren sisälle on helppo kätkeä koko elämän kipujen taakka

ja sulkea lopulta kansi pitämään kaikki koettu visusti piilossa.

Silloin tarvitaan sanoja, jotka eivät lyö, eivät satuta sisintä.

Särkyneet tarvitsevat suojan, jonka hoivassa kaikkein murtuneimmatkin eheytyvät.

Särkyneet tarvitsevat vastaanottavaista, avointa ja herkkää katsetta.

Että luottamus syntyisi ja kipujen taakka saisi keventyä.

💛

"Ei ehkä yhtään enempää

kuin pienen hymyn verran.

Ei ehkä yhtään vähempää

kuin vilkaisu sydämeen,

vain kerran.

Ei ehkä yhtään enempää

pystykään antamaan,

mutta se voi jo riittää

saamaan toisen siivet kantamaan."

Pidetäänhän huolta lähimmäisistämme. 

❤

Näissä ajatuksissa täällä, tänä lokakuisena maanantaina.

-Kaaru-

Taivaallinen omenatoscapiirakka

Syyskuu on ollut vuoroin sadetta, vuoroin päivänpaistetta.

Eilisaamuna paistoi aurinko, lämpimästi, kuin kesäpäivää enteillen.

Tänään päivänpaiste nuokkuu jossain pilvien tuolla puolen, 

jotka kutovat harmaita harsojaan taivaansinen suojaksi.

Pisarat, kuin lasihelmet, valuvat alas maahan tasaisina noroina. 

Kesän ikävän ja syksyn ilon kyyneleet siinä perätysten.

 Eilen, kun innostuin leipomaan, aurinko paistoi ikkunan takana kutsuvasti.

Hetken mielijohteesta päätin kattaa kahvipöydän takapihan terassille.

Lintu lauloi pitkästä aikaa pihlajan oksalla.

Iloisesti ja sirkeästi.

Matalalta paistavan ilta-auringon viime säteet kulkivat kattauksen yli 

luoden täydellisen tunnelman syyskuisen keskiviikkoillan lopuksi.

Leppeä tuuli kantoi syksyn tuoksuja,

oli uskomattoman lämmin.

Istuin siinä kauan.

Auringon painuessa puiden taakse, sytyttelin lyhtyihin kynttilöitä.

Myöhemmin, kun ilta alkoi tummua, taivaalle syttyi tähtiä.

Lempeästi ne valaisivat taivaan.

Sitten taivas vetäytyi pilveen kuin enteillen sadesäätä.

Tänään käperryn lämpimien vällyjen alle takkatulen ääreen 

ja nautin tämän syyskuisen päivän tunnelmasta täällä kotona.

Kynttilänliekit lepattavat ja teekuppi höyryää pöydällä 

kyljessään palanen eilen leivottua omenatoscapiirakkaa.

Hiljaisuus hapuilee kodin seinien sisällä kuin epäillen saako tänne asettua.

Tämä on minun hetkeni.

💛

Taivaallinen omenatoscapiirakka

Pohja:

2 kananmunaa

1 1/2 dl sokeria

1 1/2 dl vehnäjauhoja 

2 tl vaniljasokeria

(ripaus leivinjauhetta)

100 g voita

2 suurehkoa omenaa

1 tl kanelia

Sulata voi ja anna jäähtyä.

Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi.

Lisää seokseen jauhot ja vaniljasokeri ( + ripaus leivinjauhetta).

Kaada lopuksi sekaan jäähtynyt voisula.

Kaada taikina halkaisijaltaan 20-24 cm voideltuun irtopohjavuokaan.

Viipaloi omenat ja lado ne tasaiseksi kerrokseksi taikinan päälle.

Ripottele päälle kanelia.

Paista uunin keskitasolla 175 asteessa n. 25 minuuttia.

Ottaessasi kakun pois uunista, nosta uunin lämpötila 200 asteeseen.

Tosca:

50 g voita

3/4 dl sokeria

50 g mantelilastuja

2 rkl vehnäjauhoja

1 rkl maitoa

Sulata voi ja sokeri kattilassa.

Kaada sekaan jauhot ja mantelilastut, sekoita hyvin.

Lisää lopuksi maito.

Levitä lämmin toscaseos tasaisesti kakun päälle ja paista uunissa vielä n.10 minuuttia.

Tässä kakussa leivinjauhe ei ole välttämätöntä, mutta itse laitoin sitä ripauksen turvaamaan tasaisen paistumisen. Meidän uunivanhus kun ei oikein aina jaksa paistaa kovin tasaisesti. 

Kakku onnistuu myös gluteenittomista jauhoista tehtynä oikein hyvin.

Piirakan nimi lupaa paljon,

mutta jos tykkää toscapiirakasta ja omenapiirakasta, 

ei kai silloin tästäkään kakusta voi olla tykkäämättä.

Niin taivaallisen ihania nämä kaikki raaka-aineet ovat yhdistettynä.

Uunituoreena pehmeää ja maukasta, niin suunmyötäistä, että takuulla ihastuu!

Eikä tämä pahaa ole päivänkään päästä.

💛

Eräs heikkouteni, vanhat astiat, saivat jälleen täydennystä, 

kun kirpparilla tuli vastaan muutamalla eurolla tämä sinikuvioinen kannu.

Niin kaunis kuviointi ja viehättävä muoto.

Voiko vanhoihin astioihin koskaan kyllästyä.

Tuota vanhaa ovea vasten sen kauneus ja arvokkuus vain korostuvat.

 Ovi puolestaan on palanen uusinta projektiamme.

Sen ympärille kietoutuvasta tarinasta kertoilen enemmän tuota tuonnempana.

💛

Tämäkin viikko alkaa kääntyä loppupuolelleen.

Nopeasti päivät vierivät ja viikot seuraavat toisiaan.

Elämä on täyttä, mutta tällä hetkellä onnellista ja hyvää.

Toivottavasti syksy tuo mukanaan sinullekin onnea ja iloa!

💛

p.s Suurenmoiset kiitokset sinulle, S, näistä ihanista omenoista, joita saimme käydä teidän puutarhastanne keräämässä. ❤

-Kaaru-

Mökillä, erämaan rauha ympärillä

 Viime sunnuntaina ajelimme kotoamme pitkän huikosen kauas pohjoiseen, 

mökillemme.

Lähdimme katsomaan, miten mökki on pitkästä talvesta selvinnyt ja 

joko sinnekin on kesä tullut.

Mitä pienemmäksi lehti puussa kävi, sen korkeammalta aurinko paistoi. 

Mökillä, erämaan sylissä, meitä odotti yöttömän yön rauha.

Auringonvalo siivilöityi metsän takaa kullaten jokitörmällä valtoimenaan kukkivat rentukat.

Lintujen laulu soi tienoon yllä ja usva leijui keveänä harsona vedenpinnalla.

Askeleet veivät rantaan, kesäyön ääniä kuulostelemaan. 

Kaikki oli niin kaunista ja seesteistä, että piti ihan hengitystä pidättää,

ettei yön tunnelma olisi rikkoutunut.

Mökillä päivät ovat täyttyneet verkkaisesta tekemisestä, yhdessäolosta ja

luonnon voimaannuttavasta levollisuudesta nauttien.

Aiemmin keväällä ostamamme punamultamaalit pääsivät viimein käyttöön. 

Hirsikerta kerrallaan mökki alkoi saada uutta väriä pintaansa. 

Siinä maalatessani oli aikaa pohtia kaikenlaista. 

Hiljaisuus ympärillä kirvoitti mieleen ajatuksia menneistä vuosista, 

eletyistä hetkistä. 

Tulevaisuudestakin.

Kun yli 13 vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran mökkitontilla,

se kasvoi niin tiivistä pajukkoa, ettei joki sen takaa juuri erottunut.

Silloin haaveilimme mökistä ja yhteisistä hetkistä siellä. 

Silloin haaveet olivat suuria, kuin aava ulappa, 

jonka peilityyni pinta ei yhtään väreillyt.

Olimme vain me kaksi, sydän tulvillaan rakkautta.
❤

 Vuodet ovat vierineet ja tuoneet elämään monenlaista uutta.

Tietä on kuljettu toisinaan hyvinkin uuvuttavien taakkojen alla. 

Silloin elämänpolulle on piirtynyt askeleita, raskaita ja laahustavia.

Välillä taas tie on ollut helppo kulkea, askel on kantanut kevyesti kuin keijun lento. 

Virvoittavien lähteiden ääreltä väsynyt mieli on löytänyt lepopaikan.

Taakkaa on saanut keveämmäksi, mieli piristynyt.

Matka on voinut jatkua jälleen.

Elämään mahtuu monenlaista, huolien ja ilon päiviä.

Samalla elämä opettaa, lisää nöyryyttä ja auttaa näkemään lähellä olevat elämän tärkeimmät asiat.

Lahjaksi annetut.

Täällä mökillä me olemme olleet virvoittavien lähteiden äärellä.

Täällä on vain tämä hetki ja sen tuoma ilo ja voima.

Mökin hiljaisuus antaa tilaa ja rauhaa ajatuksille ja koko keholle.

Arki etääntyy.

Useana päivänä olen kulkenut kameran kanssa hitaasti, pieniä erämaan ihmeitä etsien. 

Kesä täällä, kuin meillä siellä etelässäkin, on viimevuotiseen verrattuna myöhässä. 

Koivuissa oli tullessamme pienet lehdet, tänään, neljä päivää myöhemmin ne ovat jo melkein täysimittaiset. Rentukoiden kirkkaan keltaisista kukinnoista auringonvalo heijastuu moninkertaisena. Ympäröivä luonto on heleän vihreä ja alkukesän tuoksuja täynnä. 

Aurinko paistaa yötä päivää, on lämmin.

Olen iloinnut siitä,

että saimme tänä vuonna kokea tämän sydäntä sykähdyttävän kesän tulon kaksi kertaa - ensin kotona ja nyt täällä mökillä!

Ihan olen ääneen puhellut, että tällaistako on olla lomalaisena,

auringon hyväilevä lämpö harteilla, luonnon heräilevä kauneus ympärillä,

ilman huomisen huolia, ilman murheen murustakaan. 

Että tällaistako?

💛

Mieli on herkistynyt näkemään ja tuntemaan. 

On ollut aikaa vain olla ja nauttia kaikesta läsnäolevasta.

Aivan erityisesti olen iloinnut lasten leikistä. 

Täällä ei ole ollut heilläkään toimetonta hetkeä. 

Luovuudella ei ole rajoja, sanotaan. Se pitää kyllä paikkaansa. 

Yhtenä päivänä lapset keksivät rakennella luonnosta löytyvistä materiaaleista maatilan, joka on laajentunut päivien kuluessa.

Samat leikit ovat olleet lapsilla vuosikymmeniä sitten kuin tänäkin päivänä.

Kävyt ovat muuttuneet lampaiksi, lehmiksi, porsaiksi. 

Kepeistä on rakentunut aitauksia, kiviä on aseteltu reunustamaan pihamaita. 

Pehmeästä sammaleesta talot ovat saaneet kattonsa. 

Tässä minä istun ja katselen heidän leikkiään sydän pakahtumaisillaan.

💛💛💛

Olen tehnyt tästä hetkestä ja tästä mökkireissusta muistamisen arvoisen. 

Päivien tunnelmat tallentuvat kameran uumeniin, mutta rakkaimmat niistä painuvat muistoiksi sydämen sopukoihin. Yhdessä rakennamme kesämuistoja, joiden voimaannuttaviin ja kiireettömiin hetkiin on mukava vuosien päästä palata.

 Kesän ihania hetkiä myöskin Sinulle, joka täällä blogissani piipahdat.

💛💛💛

-Kaaru-