Pieniahon joulu

Tämänvuotinen joulu omassa pienessä kodissamme, Pieniahon torpassa,
oli tunnelmaltaan ainutlaatuinen, herkkä ja kaunis, sellainen kuin joulu usein on.
Suuren leivinuunin lämmössä, riisipuuron hautuessa hellalla, ajatukseni karkasivat tuon tuostakin vuosien takaisiin jouluihin, ei vain niihin, joiden osana olen itsekin saanut kulkea
vaan myös jouluihin, joita tässä meidän pian satavuotiaassa kodissamme
on vuosikymmenten saatossa vietetty. 

Erilaisia jouluja ne ovat olleet. 

Niissä jouluissa on varmasti ollut läsnä ilon ja rauhan lisäksi monenlaiset muutkin tunteet, 

sellaiset, jotka ovat heijastuneet ihmisten mieliin kunkin aikakauden 

vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta.

On ollut rauhan ja sodan vuosia, 

puutetta ja yltäkylläisyyttä,

iloa ja surua.

Mutta joulu on silti aina tullut,

niin kuin se tulee yhäkin.

Vaikka joulut ovat silloin kauan sitten olleet erilaisia kuin nyt, 

jotain ikiaikaista rauhaa me olemme kokeneet täällä vanhojen, rosoisten, 

elämää nähneiden hirsiseinien suojissa. 

Tuo ikiaikaisuus on tuntunut ennen muuta särkymättömänä joulun tunnelmana, 

sellaisena tunteena, joka säilyy aina yhtä tuoreena ja muuttumattomana joulusta jouluun.

Samalla tavoin kuin tallin tapahtumat silloin kauan sitten Betlehemissä.

Tämä joulu oli siitä poikkeuksellinen, etten valmistellut sitä juurikaan etukäteen. 

Ajattelin, että mikäli vain osaan, keskityn kiireen tunnun, hössötyksen ja 

ylenpalttisen valmistelun sijaan saapuvan joulun tunnelmaan ja tuoksuihin. 

Makaan puusohvalla jalat kohti kattoa, luen peitonmutkassa lapsille joulusatuja, niitä perinteisiä jokajouluisia ja kuuntelen joululauluja kuumaa glögiä hörppien isosta, 

vanhasta emalimukista, yhdestä lempimukeistani.

Ja tiedättekö, 

joulu tuli omalla painollaan. 

Tuli ja toi mukanaan sen ihmeellisen rauhan, 

josta tuolla edellä jo kerroin. Sen ikiaikaisen, ihanan ja herkistävän.

Niin kuin jouluna usein

myös tässä joulussa kulkivat ajatuksissamme mukana hekin,

jotka ovat täältä jo lähteneet. 

Ne rakkaat, joiden muisto kulkee erityisesti juhlahetkinä mukanamme tavalla tai toisella, 

joiden muisto tuo juhlapäivien iloon haikean mielen ja kaipauksen tunnun.

Noissa kaipauksen tunnelmissa tulin kuunnelleeksi joululaulua, 

jonka sanat olivat kuin siihen hetkeen tarkoitetut ja jotka sopivat lohduksi kaikille heille, 

jotka viettivät tätä joulua ehkä ensimmäisen kerran ilman rakasta läheistä:

"...älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää, joka hetki sun kanssasi käyn..

..sinä huomata saat, surun laaksot ja maat, voivat peittyä kirkkauteen."

Joulun ilosta, rauhasta, herkästä tunnelmasta,
sen tuoksuista ja tarinoista siirrymme hiljalleen kohti uutta vuotta, uutta vuosikymmentä.
Vaikka huomiseen ja tulevaan on mahdoton nähdä, ajatuksemme
kulkevat kuitenkin jo kohti kevättä, kohti valoa, kohti uudenlaisia vaiheita.

Tuosta valosta viesti vahvasti toissapäiväinen aurinko, jonka säteiden kulkua ja heijastumia leivinuunin kylkeen ja muualle kotiimme seurasin ihastellen.

Tuosta ne pyyhkäisivät läpi kodin ja pysähtyivät hetkeksi leivinuunin kylkeen, 

jossa loimotti pakkaspäivän tulet.

Päivä on pidentynyt joulunpyhistä jo kymmenellä minuutilla. 

Kymmenen päivän päästä päivä on jo reilun puoli tuntia pidempi kuin nyt.

Pimeyden valta taittuu hiljalleen ja se tuo valtavasti iloa.

Toivoa siitä, että valo voittaa pian pimeyden.

Lopuksi haluan toivotella kaikille blogini lukijoille mukavaa kohta alkavaa 

uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä.

Toivottavasti se on juuri sinun kohdallasi edeltäjäänsä parempi ja onnellisempi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukana blogini tämänvuotisella taipaleella. 

Kiitos myös mukavista vuoropuheluista blogini kommenttikentässä.

Ihan jokainen pienikin kommentti on lämmittänyt sydäntä valtavasti

 ja tehnyt tästä blogin kirjoittamisesta mielekkään. 

Jatketaan taas ensi vuonna! 

-Kaaru-

Omenapiirakkaa ja muita syksyisiä juttuja

Toissayönä, kun en saanut unta, jäin kuuntelemaan yöllisiä ääniä.

Seinäkellon raksutuksen, jääkaapin hurinan

ja muiden tuttujen kodin äänien takaa kuului ulinaa,

sellaista vaikerrusta, joka ei missään tapauksessa kuulunut perinteiseen

syyskuun yön äänimaisemaan.

Tai niin ainakin luulin.

Ulina oli sen verran voimakasta,

että oli pakko nousta sängystä ylös ja raottaa ikkunaverhoa,

jotta näkisin ja kuulisin paremmin. 

Ikkunan takana täydellisen kirkas kuu ja tummalla yötaivaalla tuikkivat tähdet 

valaisivat tienoon kauniisti.

Sitten se kuului taas, tuo samainen vaikerrus.

Niin lohduttomalta se kuulosti,

että ihan rintaa puristi.

Aamulla saattaessani lapsia koulutaksille,

jäin "jutustelemaan" toviksi laitumella käyskenteleville lehmille.
Osa lehmistä työnsi turpansa aidan yli aivan liki, kuin huomiota hakien.
Minusta näytti siltä,
että lehmien kanssa laiduntavia vasikoita oli vähemmän kuin aiemmin.

Silloin ymmärsin nuo yölliset äänet.

Joitakin päiviä aiemmin olin nimittäin vaihtanut ajatuksia naapurin nuoren emännän kanssa ja hän kertoi tuolloin,
että kohta on taas se aika, kun keväällä syntyneet vasikat vieroitetaan emoistaan ja luovutetaan uusiin koteihinsa.
Ja että sitten se taas alkaa,
vaikerrus, kun lehmä-äidit itkevät pienokaistensa perään.

Hän sanoi, että tuota vaikerrusta kestää yleensä kolme vuorokautta

kunnes ne ymmärtävät, että vasikat eivät tule enää takaisin,

vaikka niitä miten paljon kutsuisi.

Elämä on julmaa, ajattelin.

Mutta sellaista elämä on meillä ihmisilläkin.

Huoli omasta on aina läsnä, kun lapsi kokeilee siipiensä kantokykyä.

Irroittautuu pienin askelin tuosta viereltä, 

lähtee kulkemaan omia teitään.

Niin syvä on äidin rakkaus.

Niin syvälle äidin sydämeen he piirtävät lähtemättömän jäljen, nuo rakkaat, jotka kannoimme sydäntemme alla.

Heidän askeltensa matkassa me äidit ja toki isätkin tiiviisti kuljemme.

Talutamme, ohjaamme, neuvomme.

Pakkaamme heidän reppuihinsa elämän eväitä.

Lähtemisen tuska repii sisintä aina.

Kunnes luotamme, että elämä kantaa heitäkin.

Näissä ajatuksissa palasin kotiin ja aloitin vapaapäiväni vieton.

Koska yö oli ollut kylmä ja tuuli tuntui puhaltelevan läpi ikkunoiden ja ovien,

päätin ensitöiksi sytyttää tulet leivinuuniin ja käpertyä sen kylkeen lämmittelemään.

Siinä leivinuunin kylkeä vasten, pehmeää lämmön loimotusta katsellen,

kolea syyssää oli hetken päästä enää muisto vain.

Koti täyttyi korviahivelevästä tulen rätinästä ja sen myötä suloisesta lämmöstä,

jota leivinuuni huokuu vielä tänäänkin.

Aina syksyisin, omenoiden aikaan, mieli tekee leipoa omenapiirakkaa.

Muutaman perinteisen piirakan lisäksi kokeilen usein jotain uuttakin reseptiä,

sellaista, jota ei ole tullut aiemmin leivottua.

Tällä kertaa kokeilin somessa paljon kehuttua omenapiirakkaa,

joka on saanut suuren suosion saavuttamana lempinimen somenapiirakka.

Ohje piirakkaan löytyy täältä.

Piirakka oli kyllä hyvää juuri tuollaisenaan,

mutta koska tykkään soveltaa,

sovelsin tälläkin kertaa hieman ja tein piirakasta oman versioni.

Naputtelen ohjeen tähän alle.

Omenapiirakka

Pohja:

200 g voita tai margariinia

2 1/2 dl sokeria

2 kananmunaa

1 1/2 tl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

3 dl vehnäjauhoja

1 dl perunajauhoja

Päälle:

ohut kerros omenahilloa

n. 5 kpl kotimaisia omenoita ohuiksi viipaleiksi leikattuna

1 rkl sokeria

1 tl kanelia

Vaahdota voi ja sokeri.

Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita tasaiseksi.

Sekoita kuivat aineet keskenään ja 

lisää ne muutamassa erässä taikinan joukkoon nopeasti sekoittaen.

Levitä taikina halkaisijaltaan n. 30 cm vuokaan.

Sivele ohut kerros omenahilloa taikinan päälle.

Leikkaa omenat ohuiksi viipaleiksi.

Lado viipaleet tiiviisti taikinan päälle painellen niitä hieman taikinan sisään.

Ripottele sokeri ja kaneli omenaviipaleiden päälle.

Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 30 minuuttia tai kunnes pinta ruskettuu kevyesti.

Omenahillo tekee piirakan pinnasta mukavan kostean

ja perunajauho taikinasta kuohkean toisin kuin tuossa varsinaisessa ohjeessa,

jossa piirakan pohja on enemmänkin karamellinen, vähän niin kuin wilhelmiina-kekseissä.

Molemmat piirakat ovat omalla ihanalla tavallaan todella maukkaita,

suosittelen kokeilemaan!

Syyskuu alkaa kääntyä loppupuolelleen.

On ollut jo sen verran koleaa,

että uuninlämmityksen lisäksi olen kaivanut 

jo syksyisemmät tekstiilit kesäteloilta esille.

Villasukat jalassa, leivinuunin lämmössä on mukava 

toivottaa syksy tervetulleeksi.

Ihana on tämäkin vuodenaika!

Syyskuun lopun ja syksyn ihania päiviä juuri sinulle!

-Kaaru-

Virkattu teeastiasto

Elokuun lopulla katsellessani tupakeittiömme ikkunasta

pehmeän pastellisiin sävyihin maalautunutta iltataivasta,
muistin puuvillalankakorin, jonka olin alkukesästä täyttänyt
heleän värisillä langoilla ja asetellut nojatuolin viereen
odottelemaan hiljaisten kesäiltojen virkkuuhetkiä.

Samaisella viikolla olin löytänyt kirpparilta
houkuttelevan näköisen käsityökirjan,
jonka nimi, Kotileikki,
kutsui tarttumaan kirjaan lähemmin ja
nostamaan sen ostoskorin kyytiin.


Pastellisen kaunista iltataivasta katsellessani muistin paitsi langat,
myös tuon kirjan ja päätin kurkistaa sen sisälle ajan kanssa.

Kirjasta löytyi viehättävä ohje lasten virkattuun teeastiastoon,
jonka virkkaamisen päätin siltä istumalta aloittaa.

Kuten käsityöt aina, tämäkin virkkuutyö vei mukanaan.
Innostus vain kasvoi sen mukana, kun uusia kerroksia syntyi.

Työ alkoi saada muotonsa.

Koska koko kesä oli mennyt tekemättä juurikaan käsitöitä,
lapsetkin kiinnostuivat siitä, mitä äidillä oli tällä kertaa mielessä.
Kun kerroin virkkaavani heidän leikkeihinsä lisukkeita,
eivät he meinanneet malttaa odottaa niiden valmistumista,
vaan kävivät tämän tästä kyselemässä valmistuvasta työstä.

Ja, voi sitä silmien tuiketta ja riemua,
kun he sitten saivat valmiin teepannun hyppysiinsä hypisteltäväksi!

Miten ihana sitä iloa olikaan katsella!
Lasten ilo on niin aitoa, sydämestä nousevaa.
Eivät he näe virheitä,
joihin oma silmä meinaa takertua.
He näkevät kokonaisuuden,
näkevät hetkeen ja osaavat elää siinä.

Siitä minullakin olisi opittavaa.

Teeastiaston valmistuttua,
kovetin sen vesi-erikeeperseoksella,
veden ja liiman suhteen ollessa 1:2.
Ohjeessa kovettamiseen oli käytetty decoupige-lakkaa,
jolla astiastosta olisi saanut varmasti vielä
kovemman kuin vesi-liimaseoksella,
mutta koska minulla ei tuota lakkaa ollut,
tyydyin tuohon perinteisempään tyyliin.

Astiastosta tuli jämäkkä, muttei kova.
Saapa nähdä kuinka se kestää leikin tiimellyksessä. ;)
Täytyy varmaan käsitellä se uudestaan tuolla lakallakin, ellei se kestä.

Nyt mennään kuitenkin näin
ja nautitaan leikin ilosta!

Koska teehetkessä tarjoillaan usein jotain herkkuakin,
virkkasin astiaston kaveriksi muutamia uusia
domino-keksejä sekä unelmatortun palasia.

Lapset innostuivat tekemään bränkkejä eli kepposia
sujauttamalla virkatun domino-keksin oikeiden keksien sekaan
ja tarjoilemalla niitä sitten toisilleen ja meille aikuisille.
Täydestä se meni ensimmäisellä kerralla,
mutta ei ehkä enää seuraavalla. ;)

Vaikka syksy alkaa ottaa luonnossa vallan,

monet luonnonkukat sekä keväällä kylvämäni yksivuotiset kesäkukat

jaksavat edelleen ilahduttaa runsaalla kukinnallaan.

Ojanvarsilta keräsin näiden kuvien somisteeksi puna-apiloita

ja kukkapenkistä kesämalvikkia sekä olki- ja kosmoskukkia.

Nappasin kukkien kylkeen myös pienen pätkän kukkalaatikon
reunan yli pursuavasta hopeaputouksesta,

joka on tänä kesänä kasvanut niin valtaisana ilman lannoitteita, 

etteivät monet ole uskoneet sen olevan mahdollistakaan.

Mutta totta se on, minä en ole ehtinyt kukkiani tänä kesänä juuri hoitamaan

joten lannoitukset ovat jääneet pariin alkukesäiseen kertaan.

Villisti ja vapaasti ovat saaneet kukat rehottaa,
liekö siinä syynsä sille, että niin rönsyävät runsaina. ;)

Syksyisiä, kauniita päiviä, Sinulle!

-Kaaru-


p.s Ohje teeastiaston virkkaamiseen ja moniin muihin suloisiin käsitöihin löytyy
 Pauliina Salmisen kirjoittamasta ja Annika Liinangin kuvittamasta kirjasta
 Kotileikki - lastenhuoneen neljä vuodenaikaa.

Syksyisiä villasukkia

Lasten aloitettua elokuun alkupuolella koulun,

 jäin minä vielä reiluksi kolmeksi viikoksi kotiin lomailemaan nuorimmaisemme kanssa.
Touhuntäyteisen kesän jälkeen oli viimeinkin aikaa tarttua sukkapuikkoihin
ja virkkuukoukkuun, kaivaa kauniin väriset langat kesäteloilta
ja ryhtyä päivittämään villasukkakorin sisältöä tähän hetkeen sopivaksi.

Siinä villasukkakorin äärellä vierähti tovi jos toinenkin,
sillä jäin hypistelemään pieneksi jääneitä villasukkia käsissäni
ja kulkemaan niiden nostattamien muistojen poluilla.

Mietin pitkään, mitä kummaa tekisin pieneksi jääneille villasukille,
varsinkin niille, joista luopuminen tuntui syystä tai toisesta kovin vaikealta.
Aikani mietittyäni päätin säästää jokaiselle lapselleni yhdet itsetehdyt sukat
muistoksi lapsuuden vuosista, palaseksi heidän muistojen polkuaan.
Loput pieneksi jääneet sukat ladoin pahvilaatikkoon odottamaan kierrätykseen vientiä.
Ehkäpä sukat löytävät jossain kaukana tai lähellä uudet omistajansa,
uudet pienet jalat, joiden lämmikkeeksi ryhtyä.

Siistittyäni villasukkakorin sisällön,
puuttuviksi palasiksi jäivät sukat kahdelle vanhimmalle tyttärelle,
joiden jalat ovat vuoden sisällä venähtäneet pituutta niin paljon,
että ovat menneet jo ohi omien jalkaterieni pituudesta
sekä sukat nuorimmaisellemme,
viisivuotiaalle pojalle,
jolle harvoin löytyy mieleisen värisiä sukkia neljän siskonsa jäljiltä.

Tyttöjen sukkiin valikoitui sävyt heidän omien lempiväriensä mukaan.
Toiselle oljenkeltaista ja toiselle kanervanpunaista.
Syksyiset kauniit sävyt,
jotka pehmeän murrettuina sointuvat kauniisti ympäröivään
syyskesän maisemaan.
Joiden sävyt toistuvat viljapellon laihossa,
auringon polttamassa heinikossa,
kanervankukissa,
mustikan ruskalehdissä ja
kuivahtaneissa havunneuloissa.

Neuloin sukat Novitan seiskaveikasta,
niitä kun tuli ostettua viime kevään alennuksesta monta kerällistä
useissa eri sävyissä.
Villasukkiin se onkin oikein hyvä ja vahva lankavalinta,
kun taas pipoihin ja lapasiin käytän mieluummin merinovillaa,
sillä paljasta ihoa vasten se on mukavan pehmeä eikä kutita samalla tavoin
kuin tavallisesta villasta kehrätty lanka.

Sukkien neulemalli löytyy täältä.
Sen pitsikuvioinen neulepinta on yksi suosikeistani,
sillä sukat valmistuvat nopeasti ja ne istuvat jalkaan jotenkin äärimmäisen hyvin.

Aivan kuten venhä ja ohra palmikoivat tähkiään kotiamme ympäröivillä pelloilla,
palmikoin minä näihin sukkiin muistoja menneeltä kesältä.
Siellä palmikoiden lomassa muistot kulkevat tallessa
tulevaisuuden päiviin ja hetkiin.
Kantavat ja kannattelevat.
Nostavat suupielet hymyyn.


Alkaneen syyskuun iloa ja kauneutta Sinulle,
blogini lukija!

-Kaaru-

p.s pienen pojan sukat ovat vielä puikoilla, 
niistä tarinaa tuota tuonnempana.

Elonkorjuuta ja säilöntäpuuhia

Tänä aamuna kotipihan pihlajassa istui lintuparvi.

Hiljaisessa aamussa niiden laulu kajahteli kaikuna vaaran takaa.

Jäin kuuntelemaan hetkeksi tuota laulantaa, sen sanomaa ja säveliä.

Minusta tuntui ihan siltä,

että siinä puunoksalla istuessaan ne lauloivat aurinkopäivän iloa.

Iloa uudesta, ihanasta elokuun aamusta.

Niiden onnelliseen lauluun oli helppo yhtyä,

sillä yön varjojen raotettua tummia viittojaan

uusi aamu valkeni lämpimänä ja aurinkoisena.

Niin kesäisenä.

Aamukasteinen maa helmeili tuhansina pieninä timantteina

auringonsäteiden pyyhkäistessä pihamaan yli.

Tuoksui kesä ja tuoksui syksy.

Tuoksui elokuu.

Ja elonkorjuu.

Elonkorjuu on saanut täällä maalla asuessa uudenlaisen merkityksen.

Kun ennen elonkorjuu on ollut itselle lähinnä marjojen ja puutarhan antimien 

keräämistä ja säilömistä talvea varten, on se tänä vuonna merkinnyt paljon muutakin.

Kotimme ikkunasta olen saanut läheltä seurata pihapiiriämme ympäröivien 

peltotöiden vaiheita aina varhaisesta keväästä

elonkorjuun hetkiin saakka.

Olen nähnyt, kuinka pelto muokataan ja

siemenet kylvetään maahan. 

Olen nähnyt aina yhtä ihmeellisen itämisvaiheen, 

viljanoraiden varttumisen ja sen, 

kuinka kesän mittaan auringon lämpö 

ja viljapeltoa hyväilevä tuuli ovat kypsyttäneet viljan korjuukuntoiseksi.

Leipäviljavainioiden äärellä ei voi kuin tuntea syvää kiitollisuutta siitä työstä,

jota maanviljelijät meidän kaikkien eteen tekevät. 

He pitävät huolen siitä, 

että kotimaisista viljoista leivottua leipää ja jauhoja

on taas ensi talvenakin meidän kaikkien saatavilla.

Oman, pienen, puutarhasta keräämäni punaviinimarjasadon
keitin hilloksi ja säilöin sen lasipurkkeihin talvea odottamaan.
Tämä hillo on yksi niistä harvoista,
joka maistuu meidän perheessä kaikille.
Se on ihana lisä liharuoan kylkeen
sekä monikäyttöinen marja hillonakin leivonnaisissa,
jälkiruoissa ja kiisselin jatkeena.

Hillo on tehty hillosokeripussin kylkeen painetulla ohjeella,
joka on oikein oiva, helppo ohje moniin marja- ja hedelmähilloihin.

Elokuu ja elonkorjuun aika on riemukasta, 

iloista aikaa venetsialaisineen ja elojuhlineen,

mutta myös aikaa, joka nostattaa mieliin haikeutta väistyvästä kesästä, 

lämmöstä ja täyteläisestä luonnosta.

Luonto on antanut satonsa ja korjaa nyt omansa pois.

Vaikka ruskan värit eivät ole vielä juurikaan näkyvissä, lehtivihreä alkaa hiljalleen

vetäytyä puunrunkojen ja varpujen suojiin

ja vapauttaa tilalle sateenkaaren värien koko kirjon.

Siellä lehtivihreän suojissa nuo kaikki kauniit sävyt ovat uinuneet odottaen omaa aikaansa,

omaa vuoroaan tulla nähdyksi.

Kesä kaartelee loppuaan kohti, mutta vielä tänään nautin ihoa hyväilevästä lämmöstä,

hohtavan sinisestä kesätaivaasta ja ojanvarren heiniä heiluttelevasta lempeästä tuulesta,

joka tuoksuu vielä enemmän kesälle kuin syksylle.

Ja, kun sitten syyskuu ja syksy saapuvat, 

tuovat ne tullessaan omanlaisensa ihanat asiat:

syysruskan väriloiston, kynttilätunnelman, pimeät, kuulaat illat ja hohtavan tähtitaivaan.

Eivät kai nekään huonoja vaihtoehtoja ole.

♡

Tunnelmallisia elokuun lopun viimeisiä päiviä, Sinulle!

-Kaaru-

Valkosuklaa-mustikka muffineita

Elokuu on ollut monenlaisten touhujen kuukausi.

Päivät ovat täyttyneet pihahommista,

kotimetsän raivauksesta ja siistimisestä,

puutarhan sadonkorjuusta 

sekä kaikista niistä sellaisista touhuista,

joita näin syyskesäisin tulee usein tehtyä,

kun ajatukset siirtyvät kukkapenkeistä

muunlaisiin juttuihin.

Olen tehnyt myös muutamia marjareissuja lähimetsään

ja pellontakaiselle vaaralle, joiden suojissa metsämarjat ovat kypsyneet hissukseen ja aivan huomaamatta pois kerättäviksi. 

Marjoista suurimman osan olen säilönyt talven varalle, mutta aina pienen osan käyttänyt heti tuoreeltaan päiväkahvihetkien leivonnaisiin tai kattanut niitä aamu- ja iltapalapöydän lisukkeeksi.

Olen aina tykännyt sellaisista leivonnaisista,

jotka valmistuvat toisinaan niin kiireisen arjen keskellä nopeasti ja helposti.

Niinpä sovelsin tällä kertaa eräästä hyväksi todetusta, 

vuosia sitten jostain lehdestä talteen leikkaamastani

mustikkapiirakan ohjeesta helpon ohjeen valkosuklaa-mustikka muffineihin.

Naputtelen ohjeen tänne blogiin, sillä täällä, jos missä, se säilyy tallessa myöhempiäkin leivontahetkiä varten.

Ehkäpä siitä on iloa Sinullekin!

Valkosuklaa-mustikkamuffinit 

(n. 24 kpl suurehkoa muffinia)

Taikina:

7 dl vehnäjauhoja

4 dl sokeria

3 tl leivinjauhetta

2 tl kardemummaa

2 tl vaniljasokeria

200 g valkosuklaahippuja

200 g sulatettua voita

3 dl maustamatonta jogurttia

4 kananmunaa

4 dl mustikoita 

Sekoita kuivat aineet keskenään.

Sulata voi.

Sekoita jäähtynyt voi, jogurtti ja kananmunat keskenään.

Yhdistä nestemäinen seos kuiviin aineisiin ja sekoita ainekset nopeasti sekaisin.

Älä vaivaa, ettei taikina sitkisty.

Kääntele taikinan joukkoon lopuksi mustikat.

Paista muffineita uunin keskitasolla n. 30 minuuttia.

Jäähdytä ja koristele muffinit sulatetulla valkosuklaalla ja mustikoilla.

Herkullisia ovat!

Ohje toimii yhtä hyvin gluteenittomana korvaamalla vehnäjauhot gluteenittomilla jauhoilla.

Ja toki maidottomanakin, mikäli korvaa voin maidottomalla margariinilla ja jogurtin esimerkiksi

jollakin kauravalmisteella.

Elokuu on suonut sateiden muodossa helpotusta janoisille, 

keväällä kylvämilleni yksivuotisille kesäkukille, 

jotka ovat kasvaneet oman onnensa nojassa koko kesän, 

kun en ole ehtinyt niitä juurikaan hoitamaan.

Toki ne ovat kukkineet läpi kesän,

mutta kukinta on ollut selvästi vähäisempää kuin aiempina vuosina.

Mutta nyt ne kukkivat runsaana ja ilahduttavan värikkäänä mattona!

Siitä kukkamatosta nappasin mukaani muutaman ruiskaunokin, olkikukan, 

kesäharson, ja orvokin, jotka yhdistin mustikan- ja puolukanvarpujen sekä mataran kukintojen kanssa pieneksi kimpuksi päiväkahvipöytään.

Elokuu on tunnelmaltaan aina yhtä ihana.

Vaikka se on kuukausi,

jonka aikana kokee hetkittäin iloa auringon kypsyttämästä kesästä,

ja sitten taas toisena haikeutta sen päättymisestä,

se on samalla kuukausi, 

jossa kesä ja syksy kulkevat samalla tavoin rintarinnan 

kuin kaksi toisilleen tärkeää ihmistä.

Tummenevien iltojen ja kynttilänvalon tuiketta elokuun lopun päiviisi

Sinulle, joka täällä piipahdat!

-Kaaru-

Saunavihtoja ja hoitavia jalkakylpyjä

Lämpimät heinäkuun illat ovat houkutelleet kulkemaan pitkin pellonreunamia

ja keräämään sylin täyteen ojanvarsilla kasvavien maitohorsmien, pietaryrttien, peltosaunioiden,

mataroiden, lehdokkien ja monien muiden luonnonkukkien sekä -yrttien kukintoja.

Siellä pellon reunalla, jossa kevyt kesätuuli sekoittaa ilmaan monenlaisia kesäillan tuoksuja, 

voi aistia heinäkuun lopun mykistävän kauneuden ja hiljaisuuden.

Monesti illalla, kun palaan kukkien keruu reissultani takaisin kotipihaan
 tai muuten vaan käyskentelen kesäisellä pihalla,

heittäydyn selälleen pehmeälle nurmelle ja katselen kuinka

valkoiset kumpupilvet seilaavat kohti taivaanrantaa,

kuinka lentokoneet piirtävät pumpulisia jälkiään taivaankannen sineen

ja kuinka haukat liitelevät matalalla aivan hipihiljaa saalista väijyen.

♡ ♡ ♡

Eräänä iltana kumpupilvien liikehdintää seuratessani mieleeni muistuivat ne lapsuuden kesäillat, jolloin istuimme edesmenneen ukkini kanssa hänen kotipaikkansa pihakeinussa 

ja hyräilimme hiljaa lauluja kesästä.

Mietin siinä, mistä muistoni tulvahtivat niin voimakkaina mieleeni, 

mutta vaikka kuinka mietin, se jäi salaisuudeksi.

Ehkä ne olivat ne puhtaanvalkoiset pilvet, joiden ilta-auringon kultaamat reunat muistuttivat ukista,

jotka toivat hänen terveisensä taivaan korkeudesta,
sieltä jostain minne katse ei yllä.

Tai ehkä se oli se lempeä kesätuuli, joka keinutteli pihapiirimme koivuja 

ja sai lehdet havisemaan samalla tavoin kuin silloin siinä pihakeinussa ukkini kanssa istuessani.

Ukkini oli vanhan kansan mies,

maanviljelijä ja taitava kellontekijä.

Hänen sananpartensa ja ennusteensa kulkevat yhä tiiviisti mukana meidän

jälkipolvien elämässä, vaikka ukki ei ole enää vuosiin ollutkaan elämässämme 

fyysisesti läsnä, vaan enkelinä pilven reunalla.

Ukkini oli myös näppärä saunavihtojen tekijä.

Silloinkin, kun istuimme tuona muistojeni kesäiltana pihakeinussa keinuttelemassa,

ukkini sitoi samalla saunavihtaa nuorista koivunoksista,

joiden heleänvihreät, pehmeät lehdet hoitivat saunoessa ihoa kuin silkki.

Hän teki usein omat vihdat myös meille pienille saunojille.

Ne olivat juuri sen kokoiset kuin olivat saunojien pienet kouratkin.

Miten mukava niillä olikaan vihtoa saunan lempeissä löylyissä.
Ikiomalla saunavihdalla!
♡

Minun tekemät vihtani eivät ole lainkaan niin tyylipuhtaita suorituksia kuin ukillani oli.

Usein oikaisen tuon pidikkeenkin kanssa ja sidon vihdakset yhteen juuttinarulla sen sijaan,

että punoisin ohuen ohuesta koivunoksasta niihin omat renkaansa.

Mutta onneksi se ei saunomisen riemua ja iloa yhtään haittaa
ja onhan itsetehty aina itsetehty, jossa tekijän kädenjälki saa ja kuuluukin näkyä.

Niistä tämänkertaisista pelto-ojien reunoilta keräämistäni kukista
tein rentouttavan ja hoitavan jalkakylvyn,
johon laitoin peltosaunion kukkien lisäksi saunavihdan teosta ylijääneitä koivunlehtiä,
lorautin joukkoon muutaman ruokalusikallisen sitruunamehua
ja muutaman tipan laventeliöljyä.

Annoin kaikkien ainesten hautua kuumassa vedessä n.10 minuutin ajan,
jonka jälkeen jalkakylpy oli valmis käytettäväksi.

Jos et ole vielä tutustunut jalkakylpyjen valmistamisen saloihin, suosittelen sitä lämpimästi,
sillä minulle ne ovat avanneet aivan ihmeellisen ihanan uuden maailman,
jonka kautta kovettuneet kantapääni ovat silenneet
jo mukavan pehmeiksi ja tasaisiksi.

Ohjeita jalkakylpyjen valmistamiseen
löytyy tämän edellä mainitun lisäksi vaikkapa netistä.

Pihasaunan lämpenemistä odotellessani istuin tuossa koivupöllin päällä
pitkän tovin jalkojani vadissa uitellen
ja tuota saunan edustalta avautuvaa maisemaa katsellen.
Aistin vahvasti ympäröivän rauhan
ja ne kaikki kosteat kesäillan tuoksut,
jotka kohosivat lämpimästä maasta
illan viilentämään ilmaan.

Aurinko kultasi vaaranrinteen puiden latvat,
kesän polttaman heinikon ja kaiken, minne sen säteet vain ylsivät.
Ja varjot aloittivat oman leikkinsä pihasaunan seinustalla.

Siinä hetkessä koin vahvasti kesäillan tyynen rauhan ja hiljaisuuden.

♡ ♡ ♡

Heinäkuun lopun raukeaa rauhaa Sinullekin!

-Kaaru

Heinäkuisia mietteitä sekä vaniljainen mansikkapiirakka

Heinäkuu on ehtinyt jo yli kuukauden puolivälin.

Monenlaista touhua ja tohinaa, pienempää ja suurempaa reissua,

lomailua ja rakennushommien äärellä ahkerointia on mahtunut näihin menneisiin viikkoihin.

Heinäkuu on lopulta tuonut mukanaan myös ihanat kesäkelit,

auringonpaisteen, pehmeänä puhaltavan kesätuulen,

lämpimät uimavedet ja metsien suojassa kypsyneen marjasadon.

Kesän kypsyminen näkyy myös puutarhoissa,

joissa mansikat, viinimarjat, omenat ja muut syyskauden marjat ja hedelmät

alkavat saada jo mukavasti väriä pyöreisiin poskiinsa.

Kesän kauneutta ihastellessa teki mieleni kokeilla jotain uudenlaista

makeaa kesäherkkua, sellaista, jota ei ole koskaan aiemmin tullut tehtyä.

Mansikkasadon alkaessa olla parhaimmillaan,

mieleeni juolahti vuosia sitten jostakin lehdestä talteen nappaamani

vaniljaisen mansikkapiirakan ohje.

Ohjetta en kuitenkaan löytänyt mistään, 

en vaikka kuinka etsin.

Se kai uinailee yhä muuttolaatikossa jossakin varaston uumenissa.

Muistin varassa jouduin siis menemään tämän piirakkaohjeen kanssa.

Sen verran hyvin se kaikesta huolimatta kuitenkin onnistui,

että ajattelin tallettaa ohjeen tänne blogiin itselle muistiin

ja mukaan napattavaksi kaikille muillekin.

Vaniljainen mansikkapiirakka

Pohja: 

150 g voita/margariinia

1 1/2 dl sokeria

1 kananmuna

3 dl vehnäjauhoja

 (itse käytin gluteenittomia jauhoja)

1 tl leivinjauhetta

Täyte:

1 prk ranskankermaa

1 prk vaniljarahkaa

1 kananmuna

1/2 dl sokeria 

(vähempikin riittää, sillä rahka on aika makeaa)

1 tl vaniljasokeria

viipaloituja mansikoita n. 2-4 dl

Murutaikina piirakan päälle:

50 g sulatettua voita tai margariinia

1/4 dl sokeria

koostumuksen mukaan (n.1/2 - 1 1/2 dl) vehnäjauhoja 

Vatkaa voi sokeri vaahdoksi.

Lisää kananmuna.

Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinan joukkoon.

Sekoita taikina tasaiseksi.

Valmista myös piirakan päälle tuleva murutaikina sekoittamalla sulatettu rasva,

 sokeri ja jauhot keskenään murumaiseksi seokseksi.

Levitä taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille tasaiseksi kerrokseksi.

Sekoita täytteen ainekset keskenään ja kaada seos piirakkapohjan päälle.

Viipaloi mansikat ja levitä tasaisesti täytteen pinnalle. 

Ripottele mansikoiden päälle muruseos.

PAISTA 200 asteessa n. 25-30 min.

Uunin tehosta ja paistokyvystä riippuen pohjaa voi esipaistaa uunissa n.10 min ennen täytteen lisäämistä ja paistaa piirakkaa täytteiden lisäämisen jälkeen n. 20 minuuttia.

Ohje soveltuu halkaisijaltaan n. 24 cm vuokaan.

Mikäli käytössä on laajempi vuoka, huomioi se taikinan määrässä.

Kun piirakka oli tullut uunista ja jäähtynyt huoneenlämmössä jonkin aikaa,

nostelin sen pinnalle koristeeksi vielä läjän tuoreita mansikoita

sekä valkosuklaalastuja, jotka raastoin suklaalevystä.

Tuli niin hyvää piirakkaa, että varmasti toistekin kokeilen.

Erityisesti minua yllätti se, 

miten hyvin mansikka sopi tällaiseen uunissa paistettavaan piirakkaan.

Miten lie onkaan niin, etten ole koskaan aiemmin tajunnut sen käyttökelpoisuutta

tämänkaltaisiin leivonnaisiin.

Seuraavalla kerralla taidan lisätä mansikoiden sekaan hieman raparperiakin,

se kun on tuon mansikan kanssa niin mahdottoman hyvä pari.

Oletko sinä tehnyt vastaavaa piirakkaa milloinkaan?

 

Marjojen kypsymisen lisäksi heinäkuinen lämpö on avannut keväällä kylvämäni

kesäkukkasetkin täyteen loistoonsa.

Iki-ihana kesäharso, 

jota kylvin pihapiiriämme rajaaville ojanpientareille 

sekä pihamme nurmettomiin kohtiin,

kukkii nyt valtaisana, 

valkoisena kukkamerenä ihastuttaen herkällä olemuksellaan kotitietämme kulkevia.

Kesä jatkaa kypsymistään hiljalleen, huomaamatta.

Luonto ympärillämme on kuin salainen puutarha,

joka suo meille suloisia ja lohdullisia hetkiä.

Heinäkuisten päivien iloa ja kauneutta Sinullekin,

joka täällä piipahdat!

-Kaaru-