Valoa kohti mentäessä ajatuksia Pieniahon torpan remontista

Täällä meillä alkanut vuosi on tuonut mukanaan vuodenaikaan nähden hyvin lämpimät kelit.

Föhntuuli on puhallellut leudosti näinä joulun jälkeisillä viikoilla saaden 

pilvet tihkumaan vettä ja maan sulamaan lumesta.

Tiet ovat olleet päiviä kestäneiden vesisateiden vuoksi vaarallisen liukkaat,

kuin luistinradat!

Äkkiseltään voisi ajatella, että kevät on tullut,

mutta luonto on lumettomuudesta huolimatta yhtä hiljainen kuin sydäntalven kuukausina.

Terminen talvi ei ole silti vieläkään alkanut.

Nähtäväksi jää, ehtiikö talvi enää tullakaan ennen kuin

aurinko alkaa jo lämmittää ja kevät ihan oikeasti koittaa.

Sateiset kelit ovat pitäneet meidät vapaa-aikana sisällä,

joten on ollut aikaa värkkäillä kaikenlaista, 

ja viimeistellä tämän torpan reilu vuosi sitten alkanut remontti.

Joulua edeltävällä viikolla mieheni naputteli eteisen helmipaneelikaappeihin ovet,

jotka ajattelin pintakäsitellä joulun jälkeen (se kun on ollut tavallisesti minun heiniäni),

mutta niinpä vaan yksi päivä töistä kotiin tullessani ovet olivat pintakäsitelty Osmo colorin 

kuultavan valkoisella öljyvahalla ja olivat siis vetimiä vaille valmiit.

Pitkään mietimme niin kaappien väriä kuin vedinvalintaa,

mutta päädyttiin lopulta valkoisen ja mustan liittoon, 

sillä halusimme maksimoida pienen eteistilan tilantunnun. 

Jos tila olisi ollut suurempi, olisimme käsitelleet kaapit jollain toisella sävyllä,

vanhaan tyyliin ehkä paremmin sopivalla beigeen, vihreään tai harmaaseen taittavalla valkoisella.

Vetimiksi valikoitui lopulta mustat, litteät nuppivetimet, 

jotta vaaleaan kokonaisuuteen saatiin hieman kontrastia.

Tämä torpan remontti on ollut monella tapaa mielenkiintoinen matka.

Tämä remontti, jos mikä, on vienyt meidät perinnerakentamisen äärelle,

maailmaan, josta meillä oli ennestään yhden rintamamiestalon remontin verran tietotaitoa.

Matka on opettanut ennen muuta nöyryyttä ja kunnioitusta menneitä aikoja 

ja menneitä sukupolvia kohtaan. Ihmisiä, jotka ovat liki sata vuotta sitten 

rakentaneet tätäkin meidän pientä kotia sydän täynnä periksiantamatonta tarmoa.

Matka on opettanut meille myöskin perinteisiä rakennustapoja, 

perinnerakentamista. 

Vaikka aivan kaikki entiset rakennustavat eivät ole olleet aikaa ja

 muuttuvia sääolosuhteita kestäviä,

paljon meillä tämän päivän ihmisillä olisi niistä ajoista opiksi otettavaa.

Tätä kaikkea katsellessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miten sen ajan alkeellisilla työkaluilla on saatu aikaan niin tavattoman kauniita yksityiskohtia, kuten käsin piiluttuja hirsiä ja tämän torpan sydämen, suuren, valtavan isoista graniittikivilohkoista muuratun leivinuunin. 

Millaisella lie vinssillä on kivijärkäleet paikoilleen nostettu!

Tämä on ollut myös harjoitusmatka tulevaan:

 vanhaan hirsikehikkoon rakentuvan uuden kotimme rakennusprojektiin.

On ollut ihan hyvä, että meillä on ollut tämä remontti, vaikka aina ei tämäkään yhtä auvoa ole ollut.

Mutta nyt olemme viisaampia monen asian, kuten vaikkapa materiaalivalintojen, 

hengittävien pintakäsittelyaineiden yms. valitsemisessa, 

sillä arvatenkaan ihan kaikki materiaalit eivät ole kestäneet käytössä toivotulla tavalla.

Aika näyttää, millaisena tämän torpan vaiheet jatkuvat sitten,

kun joskus pitkän ajan päästä uusi kotimme (vielä aloittamaton) 

rakentuu muuttovalmiiksi tähän samaan pihapiiriin.

Ajatus on rakentaa koti hyvin pitkälle itse,

joten aikaa se vie, enemmän kuin uskaltaa edes ajatella.

Kaikesta huolimatta katselemme luottavaisin mielin tulevaan:

elämä kantaa varmasti läpi harmaidenkin päivien.

Vaikka elämässä olisi miten harmaita hetkiä tahansa, päivä kulkee aina kohti huomista.

Ellei valoa ole tänään, ehkä sitä on huomenna enemmän.

Loppuviikosta ensimmäisen kerran huomasin,

että päivä on pidentynyt joulunpyhistä.

Enää ei ole säkkipimeää, kun lähden kotoa vaille kahdeksan aamulla

ja palaan iltapäivällä neljän jälkeen kotiin.

Aamulla taivaanrannan valaisevat horisontin takaa nousevat auringon ensisäteet

ja iltapäivällä voi sanoa, että on jo valoisaa, kun suljen työpaikan oven takanani.

Ihmeellinen on valon voima.

Mielen valo lisääntyy luonnonvalon mukana ja ajatus kulkee yhä useammin

kohti kevättä ja kevään ensimmäisiä kukkia:

tulppaaneita.

Lisääntyneen valon innoittamana ostinkin jo ensimmäisen tulppaanikimpun,
jonka kaveriksi laitoin talvisesti katajanoksan.

Mikäli luen itseäni oikein, luulenpa, että tulppaaneja löytyy maljakosta tästä päivästä alkaen
pitkälle kevättalveen saakka lähes joka viikko.
Lisukkeita vaihtamalla ne sopivat monenlaiseen tilanteeseen ja vuodenaikaan.
Aina niin ihanat tulppaanit!

~~~ ~~~ ~~~ 

Kohta alkavan uuden viikon iloa Sinulle, 

joka täällä piipahdat!

-Kaaru-

Juhannusruusujen aikaan

On kesäkuun puoliväli.

Suuri juhannusruusupensas on avautunut miltei 

täyteen kukkaansa kotimme nurkalla.

Vieno ruusuntuoksu leijailee kesäkuun tyynessä illassa

välillä voimakkaampana, välillä miedompana.

Kuovi huutelee pellon takana, jossa lehmät laiduntavat,
joutsenet ääntelevät toisaalla

ja käki kukkuu jossain takametsän lehtomailla.

Ilta on täynnä luonnonääniä,

kuten aina tähän aikaan vuodesta täällä maalla.

Pihamaa kutsuu nuuhkimaan kesän tuoksuja,
maistelemaan mullan läpi puskeneita yrttejä ja vain käyskentelemään ympäriinsä.
Luonnon täyteläinen kauneus kertoo siitä,
että aivan kohta on juhannus,
keskikesä.

Tänään päivällä, kun sateli hiljakseen vettä,
kävin katkomassa muutaman ruusunoksan sisällekin tuoksua tuomaan.
Sytyttelin kynttilöihin tulet, kuten niin monesti tällaisinä päivinä
ja käperryin nojatuolin nurkkaan satuja lapsilleni lukemaan.
Vietimme siinä kiireettömän,
mukavan yhteisen hetken satujen maailmoissa seikkaillen,
jutustellen ja tarinoita kertoillen.

Vaikka on kesä, polttelen kynttilöitä harva se hetki.
Niiden loiste on kesällä heikompi kuin syksyn pimeinä iltoina,
mutta kuitenkin tarpeeksi vahva luomaan ihanan tunnelman kesäiseenkin päivään.

Siinä satujen lukemisen lomassa tuli mieleeni eräs ilta tässä menneellä viikolla,
kun olin pihamaalla tavanomaisella puutarhakierroksellani ja
 katseeni kiinnittyi pihasaunan nurkalle koottuihin lasipulloihin,
 joiden sisältö herätti oitis mielenkiintoni.

Lapset olivat keränneet pulloihin juhannusruusun ja syreenin kukkia,

kaataneet päälle kuumaa vettä ja jättäneet keitokset hautumaan pihasaunan nurkalle.

Arvasin heti heidän kokeilleen hajuveden tekoa, 

aivan kuten mekin serkusteni kanssa silloin lapsena ennen.

Hymyilytti.

Kun sitten kerroin tarinan kauppareissullani eräälle tuttavalleni,

hän harmitteli puolestani menetettyjä kukkia,

revittyjä terälehtiä ja pihapiirin vähentynyttä kauneutta,

mutta minä sanoin, etten osannut harmitella sitä lainkaan.

Sen sijaan iloitsin lasteni luovuudesta,

kokeilunhalusta ja leikin ilosta.

Ajattelin siinä,

 että samalla tavoin kuin kukat kasvavat joka vuosi,

niin kasvavat lapsenikin.

Tulee päivä, jolloin leikit vaihtuvat toisenlaiseen tekemiseen tai tekemättömyyteen.

Sinä päivänä leikit eivät enää kiinnosta.

Se päivä tulee, tiedän sen

ja jo nyt aina ajoittain sydämeni tuntee siitä puristavaa haikeutta.

Nyt vasta ymmärrän, mitä tarkoitettiin sillä,

kun vuosia sitten kaikkein työläimmältä tuntuvassa elämänvaiheessa

joku vanhempi ihminen sanoi, 

että nauti nyt, kun lapset ovat pieniä.

Nauti, sillä niin äkkiä he lentävät pesästä.

Niin äkkiä he lentävät!

Silloin kodin seinät kumisevat tyhjyyttään,

huoneet kaikuvat ja hiljaisuus on niin syvää, 

että voi kuulla oman sydämensä sykkeen.

Nyt ymmärrän ja nautin,
kun vielä on se päivä.

Vielä on se päivä,
jolloin koti täyttyy lasten äänistä, itkusta ja naurusta, leikistä ja metelistä.
Vielä tänään joku repii lupaa kyselemättä juhannusruusujen ja syreenien terälehtiä omiin keitoksiinsa,
laulelee mennessään itse sanoittamiaan lauluja kesästä ja perhosista,
ja leikki aaltoilee kotileikeistä parturileikkeihin ja lääkärileikeistä majanrakennukseen.

Siitä minä tunnen iloa!

Syreeni on jo kukintansa loppupuolella,
mutta tuossa viikon takaisessa kuvassa ne kukkivat kauniina ja runsaana.

Elämä on tänäänkin hetkiä,
riipaisevan kauniita,
ohikiitäviä.



Lauantaiehtoon ja huomisen pyhäpäivän levollisuutta Sinulle,
joka täällä piipahdat.
<3

-Kaaru-

Eteisen uusi lipasto

Syksyn saapuessa aloin kaivata eteiseen vanhaa kaappia, jonka uumeniin nostelisi vuodenaikojen taitteissa sellaiset vaatteet, joille ei juuri sillä hetkellä ole käyttöä. Selasin toria ja facebookin kirppareita päivittäin "sillä silmällä." Useita kaappeja tuli ja meni, muttei yksikään ollut juuri sellainen mikä olisi miellyttänyt. Tiedättehän, kun on piirtänyt silmiensä eteen kuvan jostain tietynlaisesta huonekalusta, ei muunlaiset tahdo oikein sitten kelvatakaan. Voi tätä yltäkylläisyyden maailmaa! 🙈

 Sitten se tuli ja meni, ihan siitä nenäni edestä! Kyllä harmitti. 

Se olisi ollut täydellinen kaappi. Vanha koivupuinen koulukaappi, jollaista olin etsinyt vuosikaudet. 

Mutta sen sai joku toinen, joku joka ehti varata sen kaksi minuuttia ennen minua! 

Jotkut asiat tässä elämässä ovat minuuteista kiinni, näköjään.

Unohdin koko asian. Ajattelin, että se tulee vastaan sitten kun on tullakseen. Päädyin kuitenkin jonon hännäksi erääseen toiseen vanhaan huonekaluun, ihan vain siksi, koska se oli niin halpa. Ajattelin, etten sitäkään varmasti koskaan saisi, edelläni jonossa oli kymmenkunta muuta. Mutta ei sen väliä, jonottamisen riemusta jonoon menin. 😉 Kului pari viikkoa, ja sain facebookin kautta viestin. Siinä viestissä minulle tarjottiin nyt sitä lipastoa, jonka varausjonossa olin roikkunut! Vastaus piti antaa siltä istumalta, muuten sitä tarjottaisiin jonossa seuraavalle. Päätin ostaa lipaston, vaikken tiennyt miten saisin sen kotiin ja mihin sen sijoittaisin. 😲

Kyyti järjestyi myyjän toimesta kotiovelle saakka, (sydäntälämmittävää pyyteetöntä palvelua kerrassaan!), lipasto löysi paikkansa eteisestä ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Siinä se nyt toimittaa kausivaatteiden säilöntäpaikan virkaa ja ilahduttaa kauneudellaan joka päivä. Lopullinen sijoituspaikka tulee olemaan meidän makuuhuoneessa. Ei se sinne nyt mahdu, mutta ehkä joskus sitten, kun meidän haaveemme käyvät toteen, ja löydämme mieleisemme oman kodin. ❤

Tavarat lipaston päällä ja sen vieressä hakevat vielä paikkaansa, kuten kuvistakin näkyy. 😉 Onpa viimeiseen kuvaan hypännyt joulupukkikin peilin kulmalle nojailemaan! Erilaisia sommitelmia ja tavaroiden siirtelyä paikasta toiseen. Mutta sellaistahan se on aina, kun jokin uusi huonekalu muuttaa taloon yks kaks yllättäen. 😃

❤❤ Iloista viikonvaihdetta kaikille! ❤❤

-Kaaru-