Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. marraskuuta 2020

Ajatukset joulussa

Taas on vierähtänyt tovi, jos toinenkin edellisestä postauksesta.
Vaikka mitäpä sitä erikseen mainitsemaan, sillä näistä pitkistä postausväleistä on tullut itselleni enemmän sääntö kuin poikkeus.

Silloin joskus pari vuotta sitten, kun vakavissani mietin blogini lopettamista
syy siihen oli se, että blogin päivittämisestä oli tullut taakka. 
Se otti aina enemmän kuin antoi takaisin.
Silloin päätin, että jos vielä joskus jatkan päivittelen blogiani omaan tahtiin
enkä enää koskaan ota paineita siitä niin, että viimeinenkin ilonhippunen koko 
ihanasta harrastuksesta katoaa.



Aina ei ole voimavaroja kulkea niitä polkuja joita haluaisi. 
Elämänpolku on toisinaan hyvinkin mutkikas ja silloin, jos milloin on pysähdyttävä useammin kuin vain tienhaarojen kohdalla kuulostelemaan omaa jaksamisen tasoaan, punnittava tosissaan, 
mikä milloinkin on järkevää ja voimaannuttavaa. 
Sieltä jostain se sitten taas kumpuaa ikävä menneen äärelle,
sillä vaikka mieli kadottaisi elämän mutkissa suunnan, sydän muistaa mistä ilo syntyy.


Menneessä kesässä ja syksyssä on ollut paljon ihania asioita, sellaisia, 
joita ilolla ja kaiholla muistelemme varmasti vielä vuosienkin päästä. 
Oli lämmin ja melko sateeton kesä, metsä täynnä marjoja
 ja luonto syksyllä niin värikylläinen, että laajinkin värikartta olisi 
sen rinnalla kokenut jäävänsä varjoon. 

Syksyn lämpöä on riittänyt tänne marraskuun lopulle saakka, 
tosin eilinen Liisa-myrsky taisi olla käänteentekevä tähän hetkeen. 
Ilma viileni niin, että taitaa syksy viimein antautua talvelle.
Sitä olen oikeastaan jo odottanutkin, että harmaat, matalalla roikkuvat pilvet 
jättäisivät jonain päivänä jälkeensä unenpehmeän, valkoisen lumiharson, 
jonka suojiin viluinen luonto voisi kääriytyä ja
joka toisi meille ihmisille kaivattua valoa. 


Vaikka talvi ei ole vielä tullut, ajatukset ovat kääntyneet katselemaan kohti joulua ja sen tunnelmaa. Menneellä viikolla tein naisten käsityöillassa tämän herkän mustikanvarpukranssin, joka taiteltiin sydämen muotoon metallihengarista ja kieputeltiin sen ympärille limittäin ohuita mustikanvarpunippuja. 

Alkuperäinen ajatus oli spreijata kranssin pintaan valkoista maalia, mutta kotiin tultuani ajatukset muuttuivat niin, että päätin jättää kranssin sittenkin vihreäksi. Myöhemmin viikolla tein toisen samanlaisen kranssin ja ripustin kranssit tupakeittiön ikkunoihin talvista tunnelmaa tuomaan. Miten ihanalta ne tuoksuvatkaan! Kuin henkäys juhannusta ja samalla niin vahva aistimus joulua.


 
Muitakin jouluisia asioita on tullut jo tehtyä sekä tunnelmoitua joulua monin eri tavoin.
Lokakuun lopulla sain idean tehdä joulukortteihin enkelikoristeen, 
jonka kortin saaja voisi myöhemmin ripustaa joulukuuseen tai muualle kotiinsa.

Näin kuvan vastaavasta enkelistä jossain lehdessä (en vain enää muista missä) ja sinne se piirtyi muistin sopukoihin, josta sen sitten nappasin ryhtyessäni taittelemaan rautalankaa enkelin muotoon.

Ajattelin tehdä tuon enkelin vääntelystä ohjeet tänne blogiin myöhemmin,
sillä pelkkä sanallinen ohje tuntuu haastavalta kirjoittaa niin, että siitä hahmottuisivat eri työvaiheet.
 


Tein enkeleitä sen verran paljon, 
että saan ripustaa niitä sitten omaan joulukuuseenkin lähempänä joulua.

Sillä, 
enkeleitä, onhan heitä.
Suojaamassa, kantamassa, lohduttamassa ja rinnalla kulkemassa elämän eri vaiheissa ja tilanteissa.
Tuomassa toivoa ja valoa silloinkin, kun tuntuu ettei niitä ei ole näkyvissä.
Enkelit symboloivat niin vahvasti myös joulua ja sen herkkää, muuttumatonta sanomaa.
Enkelit, niin kauniita, hentoja olentoja. 
Ihmisten ystäviä.


Marraskuisen illan tunnelmaa Sinulle, blogini lukija!


-Kaaru-

torstai 19. syyskuuta 2019

Omenapiirakkaa ja muita syksyisiä juttuja

Toissayönä, kun en saanut unta, jäin kuuntelemaan yöllisiä ääniä.
Seinäkellon raksutuksen, jääkaapin hurinan
ja muiden tuttujen kodin äänien takaa kuului ulinaa,
sellaista vaikerrusta, joka ei missään tapauksessa kuulunut perinteiseen
syyskuun yön äänimaisemaan.

Tai niin ainakin luulin.

Ulina oli sen verran voimakasta,
että oli pakko nousta sängystä ylös ja raottaa ikkunaverhoa,
jotta näkisin ja kuulisin paremmin. 
Ikkunan takana täydellisen kirkas kuu ja tummalla yötaivaalla tuikkivat tähdet 
valaisivat tienoon kauniisti.

Sitten se kuului taas, tuo samainen vaikerrus.
Niin lohduttomalta se kuulosti,
että ihan rintaa puristi.


Aamulla saattaessani lapsia koulutaksille,
jäin "jutustelemaan" toviksi laitumella käyskenteleville lehmille.
Osa lehmistä työnsi turpansa aidan yli aivan liki, kuin huomiota hakien.
Minusta näytti siltä,
että lehmien kanssa laiduntavia vasikoita oli vähemmän kuin aiemmin.

Silloin ymmärsin nuo yölliset äänet.

Joitakin päiviä aiemmin olin nimittäin vaihtanut ajatuksia naapurin nuoren emännän kanssa ja hän kertoi tuolloin,
että kohta on taas se aika, kun keväällä syntyneet vasikat vieroitetaan emoistaan ja luovutetaan uusiin koteihinsa.
Ja että sitten se taas alkaa,
vaikerrus, kun lehmä-äidit itkevät pienokaistensa perään.

Hän sanoi, että tuota vaikerrusta kestää yleensä kolme vuorokautta
kunnes ne ymmärtävät, että vasikat eivät tule enää takaisin,
vaikka niitä miten paljon kutsuisi.

Elämä on julmaa, ajattelin.
Mutta sellaista elämä on meillä ihmisilläkin.
Huoli omasta on aina läsnä, kun lapsi kokeilee siipiensä kantokykyä.
Irroittautuu pienin askelin tuosta viereltä, 
lähtee kulkemaan omia teitään.

Niin syvä on äidin rakkaus.
Niin syvälle äidin sydämeen he piirtävät lähtemättömän jäljen, nuo rakkaat, jotka kannoimme sydäntemme alla.
Heidän askeltensa matkassa me äidit ja toki isätkin tiiviisti kuljemme.
Talutamme, ohjaamme, neuvomme.
Pakkaamme heidän reppuihinsa elämän eväitä.

Lähtemisen tuska repii sisintä aina.
Kunnes luotamme, että elämä kantaa heitäkin.



Näissä ajatuksissa palasin kotiin ja aloitin vapaapäiväni vieton.
Koska yö oli ollut kylmä ja tuuli tuntui puhaltelevan läpi ikkunoiden ja ovien,
päätin ensitöiksi sytyttää tulet leivinuuniin ja käpertyä sen kylkeen lämmittelemään.

Siinä leivinuunin kylkeä vasten, pehmeää lämmön loimotusta katsellen,
kolea syyssää oli hetken päästä enää muisto vain.
Koti täyttyi korviahivelevästä tulen rätinästä ja sen myötä suloisesta lämmöstä,
jota leivinuuni huokuu vielä tänäänkin.


Aina syksyisin, omenoiden aikaan, mieli tekee leipoa omenapiirakkaa.
Muutaman perinteisen piirakan lisäksi kokeilen usein jotain uuttakin reseptiä,
sellaista, jota ei ole tullut aiemmin leivottua.

Tällä kertaa kokeilin somessa paljon kehuttua omenapiirakkaa,
joka on saanut suuren suosion saavuttamana lempinimen somenapiirakka.
Ohje piirakkaan löytyy täältä.

Piirakka oli kyllä hyvää juuri tuollaisenaan,
mutta koska tykkään soveltaa,
sovelsin tälläkin kertaa hieman ja tein piirakasta oman versioni.

Naputtelen ohjeen tähän alle.


Omenapiirakka

Pohja:

200 g voita tai margariinia
2 1/2 dl sokeria
2 kananmunaa
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
3 dl vehnäjauhoja
1 dl perunajauhoja

Päälle:

ohut kerros omenahilloa
n. 5 kpl kotimaisia omenoita ohuiksi viipaleiksi leikattuna
1 rkl sokeria
1 tl kanelia

Vaahdota voi ja sokeri.
Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita tasaiseksi.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja 
lisää ne muutamassa erässä taikinan joukkoon nopeasti sekoittaen.

Levitä taikina halkaisijaltaan n. 30 cm vuokaan.

Sivele ohut kerros omenahilloa taikinan päälle.
Leikkaa omenat ohuiksi viipaleiksi.
Lado viipaleet tiiviisti taikinan päälle painellen niitä hieman taikinan sisään.
Ripottele sokeri ja kaneli omenaviipaleiden päälle.

Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 30 minuuttia tai kunnes pinta ruskettuu kevyesti.


Omenahillo tekee piirakan pinnasta mukavan kostean
ja perunajauho taikinasta kuohkean toisin kuin tuossa varsinaisessa ohjeessa,
jossa piirakan pohja on enemmänkin karamellinen, vähän niin kuin wilhelmiina-kekseissä.
Molemmat piirakat ovat omalla ihanalla tavallaan todella maukkaita,
suosittelen kokeilemaan!


Syyskuu alkaa kääntyä loppupuolelleen.
On ollut jo sen verran koleaa,
että uuninlämmityksen lisäksi olen kaivanut 
jo syksyisemmät tekstiilit kesäteloilta esille.

Villasukat jalassa, leivinuunin lämmössä on mukava 
toivottaa syksy tervetulleeksi.

Ihana on tämäkin vuodenaika!


Syyskuun lopun ja syksyn ihania päiviä juuri sinulle!

-Kaaru-

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Elonkorjuuta ja säilöntäpuuhia

Tänä aamuna kotipihan pihlajassa istui lintuparvi.
Hiljaisessa aamussa niiden laulu kajahteli kaikuna vaaran takaa.
Jäin kuuntelemaan hetkeksi tuota laulantaa, sen sanomaa ja säveliä.

Minusta tuntui ihan siltä,
että siinä puunoksalla istuessaan ne lauloivat aurinkopäivän iloa.
Iloa uudesta, ihanasta elokuun aamusta.

Niiden onnelliseen lauluun oli helppo yhtyä,
sillä yön varjojen raotettua tummia viittojaan
uusi aamu valkeni lämpimänä ja aurinkoisena.
Niin kesäisenä.

Aamukasteinen maa helmeili tuhansina pieninä timantteina
auringonsäteiden pyyhkäistessä pihamaan yli.
Tuoksui kesä ja tuoksui syksy.
Tuoksui elokuu.
Ja elonkorjuu.



Elonkorjuu on saanut täällä maalla asuessa uudenlaisen merkityksen.
Kun ennen elonkorjuu on ollut itselle lähinnä marjojen ja puutarhan antimien 
keräämistä ja säilömistä talvea varten, on se tänä vuonna merkinnyt paljon muutakin.



Kotimme ikkunasta olen saanut läheltä seurata pihapiiriämme ympäröivien 
peltotöiden vaiheita aina varhaisesta keväästä
elonkorjuun hetkiin saakka.

Olen nähnyt, kuinka pelto muokataan ja
siemenet kylvetään maahan. 
Olen nähnyt aina yhtä ihmeellisen itämisvaiheen, 
viljanoraiden varttumisen ja sen, 
kuinka kesän mittaan auringon lämpö 
ja viljapeltoa hyväilevä tuuli ovat kypsyttäneet viljan korjuukuntoiseksi.

Leipäviljavainioiden äärellä ei voi kuin tuntea syvää kiitollisuutta siitä työstä,
jota maanviljelijät meidän kaikkien eteen tekevät. 
He pitävät huolen siitä, 
että kotimaisista viljoista leivottua leipää ja jauhoja
on taas ensi talvenakin meidän kaikkien saatavilla.



Oman, pienen, puutarhasta keräämäni punaviinimarjasadon
keitin hilloksi ja säilöin sen lasipurkkeihin talvea odottamaan.
Tämä hillo on yksi niistä harvoista,
joka maistuu meidän perheessä kaikille.
Se on ihana lisä liharuoan kylkeen
sekä monikäyttöinen marja hillonakin leivonnaisissa,
jälkiruoissa ja kiisselin jatkeena.

Hillo on tehty hillosokeripussin kylkeen painetulla ohjeella,
joka on oikein oiva, helppo ohje moniin marja- ja hedelmähilloihin.


Elokuu ja elonkorjuun aika on riemukasta, 
iloista aikaa venetsialaisineen ja elojuhlineen,
mutta myös aikaa, joka nostattaa mieliin haikeutta väistyvästä kesästä, 
lämmöstä ja täyteläisestä luonnosta.
Luonto on antanut satonsa ja korjaa nyt omansa pois.

Vaikka ruskan värit eivät ole vielä juurikaan näkyvissä, lehtivihreä alkaa hiljalleen
vetäytyä puunrunkojen ja varpujen suojiin
ja vapauttaa tilalle sateenkaaren värien koko kirjon.
Siellä lehtivihreän suojissa nuo kaikki kauniit sävyt ovat uinuneet odottaen omaa aikaansa,
omaa vuoroaan tulla nähdyksi.


Kesä kaartelee loppuaan kohti, mutta vielä tänään nautin ihoa hyväilevästä lämmöstä,
hohtavan sinisestä kesätaivaasta ja ojanvarren heiniä heiluttelevasta lempeästä tuulesta,
joka tuoksuu vielä enemmän kesälle kuin syksylle.

Ja, kun sitten syyskuu ja syksy saapuvat, 
tuovat ne tullessaan omanlaisensa ihanat asiat:
syysruskan väriloiston, kynttilätunnelman, pimeät, kuulaat illat ja hohtavan tähtitaivaan.
Eivät kai nekään huonoja vaihtoehtoja ole.


Tunnelmallisia elokuun lopun viimeisiä päiviä, Sinulle!


-Kaaru-

lauantai 24. elokuuta 2019

Valkosuklaa-mustikka muffineita

Elokuu on ollut monenlaisten touhujen kuukausi.
Päivät ovat täyttyneet pihahommista,
kotimetsän raivauksesta ja siistimisestä,
puutarhan sadonkorjuusta 
sekä kaikista niistä sellaisista touhuista,
joita näin syyskesäisin tulee usein tehtyä,
kun ajatukset siirtyvät kukkapenkeistä
muunlaisiin juttuihin.

Olen tehnyt myös muutamia marjareissuja lähimetsään
ja pellontakaiselle vaaralle, joiden suojissa metsämarjat ovat kypsyneet hissukseen ja aivan huomaamatta pois kerättäviksi. 
Marjoista suurimman osan olen säilönyt talven varalle, mutta aina pienen osan käyttänyt heti tuoreeltaan päiväkahvihetkien leivonnaisiin tai kattanut niitä aamu- ja iltapalapöydän lisukkeeksi.



Olen aina tykännyt sellaisista leivonnaisista,
jotka valmistuvat toisinaan niin kiireisen arjen keskellä nopeasti ja helposti.
Niinpä sovelsin tällä kertaa eräästä hyväksi todetusta, 
vuosia sitten jostain lehdestä talteen leikkaamastani
mustikkapiirakan ohjeesta helpon ohjeen valkosuklaa-mustikka muffineihin.

Naputtelen ohjeen tänne blogiin, sillä täällä, jos missä, se säilyy tallessa myöhempiäkin leivontahetkiä varten.

Ehkäpä siitä on iloa Sinullekin!


Valkosuklaa-mustikkamuffinit 
(n. 24 kpl suurehkoa muffinia)

Taikina:

7 dl vehnäjauhoja
4 dl sokeria
3 tl leivinjauhetta
2 tl kardemummaa
2 tl vaniljasokeria
200 g valkosuklaahippuja
200 g sulatettua voita
3 dl maustamatonta jogurttia
4 kananmunaa
4 dl mustikoita 

Sekoita kuivat aineet keskenään.
Sulata voi.
Sekoita jäähtynyt voi, jogurtti ja kananmunat keskenään.
Yhdistä nestemäinen seos kuiviin aineisiin ja sekoita ainekset nopeasti sekaisin.
Älä vaivaa, ettei taikina sitkisty.
Kääntele taikinan joukkoon lopuksi mustikat.

Paista muffineita uunin keskitasolla n. 30 minuuttia.

Jäähdytä ja koristele muffinit sulatetulla valkosuklaalla ja mustikoilla.

Herkullisia ovat!

Ohje toimii yhtä hyvin gluteenittomana korvaamalla vehnäjauhot gluteenittomilla jauhoilla.
Ja toki maidottomanakin, mikäli korvaa voin maidottomalla margariinilla ja jogurtin esimerkiksi
jollakin kauravalmisteella.



Elokuu on suonut sateiden muodossa helpotusta janoisille, 
keväällä kylvämilleni yksivuotisille kesäkukille, 
jotka ovat kasvaneet oman onnensa nojassa koko kesän, 
kun en ole ehtinyt niitä juurikaan hoitamaan.
Toki ne ovat kukkineet läpi kesän,
mutta kukinta on ollut selvästi vähäisempää kuin aiempina vuosina.

Mutta nyt ne kukkivat runsaana ja ilahduttavan värikkäänä mattona!

Siitä kukkamatosta nappasin mukaani muutaman ruiskaunokin, olkikukan, 
kesäharson, ja orvokin, jotka yhdistin mustikan- ja puolukanvarpujen sekä mataran kukintojen kanssa pieneksi kimpuksi päiväkahvipöytään.





Elokuu on tunnelmaltaan aina yhtä ihana.
Vaikka se on kuukausi,
jonka aikana kokee hetkittäin iloa auringon kypsyttämästä kesästä,
ja sitten taas toisena haikeutta sen päättymisestä,
se on samalla kuukausi, 
jossa kesä ja syksy kulkevat samalla tavoin rintarinnan 
kuin kaksi toisilleen tärkeää ihmistä.


Tummenevien iltojen ja kynttilänvalon tuiketta elokuun lopun päiviisi
Sinulle, joka täällä piipahdat!


-Kaaru-

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Sadepisaroita ja tuomen tuoksua


Viime yönä sade rummutti 
vasten kotimme peltikattoa 
ja ukkonen jyrähteli 
pellontakaisen vaaran laella.

Helteisen päivän päätteeksi olin jättänyt ikkunat raolleen, 
jotta uni tulisi paremmin.


Siinä yöllä noustessani sulkemaan ikkunoita,
avonaisista ikkunoista tulvahti
sisälle kesän tuoksu.
Ilma tuoksui koivunlehdiltä,
sadepisaroilta ja tuomenkukilta.

Hetken aikaa seisoin siinä avonaisen ikkunan äärellä 
katsellen kesäöistä maisemaa 
 ja tuoksutellen sateen raikastamaa ilmaa 
ennen kuin suljin ikkunan 
ja kömmin takaisin vällyjen väliin.


Aamun valjettua laitoin puuhellaan pienet tulet, kietaisin aamutakin ylleni 
ja hipsin ulos tuomenoksat mielessäni.

Katkoin pihamme suurehkosta tuomesta ison kimpullisen kukkaisia oksia 
ja toin ne sisälle puuhellan kulmalle.


Valkoisten, pienten kukkien ja vihreiden lehtien täyttämät oksat
ovat kuin luotuja tuohon suureen, keraamiseen kannuun, 
jonka tasainen, sileä pinta korostaa ihanasti taustalla näkyvän
ikiaikaisen vanhan puuhellan rosoista pintaa.

Usein pysähdyn ihastelemaan elämää nähneitä esineitä ja huonekaluja.
Niiden rosoissa, säröissä ja halkeamissa voi nähdä jotain hyvin kaunista
ja merkityksellistä. 

Samalla tavoin kuin vanhat, kolhiintuneet tavarat,
myös me ihmiset olemme kiinnostavia elämän meihin jättämien 
kolhujen ja säröjen vuoksi.

Elämän kolhimissa, vajaavaisissa yksilöissä 
kauneus näyttäytyy aina syvimmin.
Se koskettaa.
Että kaikesta tuokin vanha puuhella, 
minä tässä sen ääressä ja sinä siellä olemme selvinneet.

Elämä on ihmeellinen matka.
Ihmeellistä on myös ihmismielen mukautuvaisuus
ja sen eheytyvyys elämän kriisien kohdatessa.


Puuhella huokuu yhä suloista lämpöään ja sade ropisee hissukseen ikkunoita vasten. 
Vuoden ensimmäinen ukonilma on jatkanut kulkuaan eteenpäin.
Ulkona tuoksuu vahvasti kesä. 
💚

Tuomenkukkien tuoksuisia ajatuksia Sinulle,
blogini lukija!

-Kaaru-

torstai 16. toukokuuta 2019

Uusi kevät, uusi alku


Varhain tänä aamuna heräsin siihen, 
kun aamuaurinko loi säteensä sisälle  makuukammarin ikkunasta
ja linnut lauloivat ihanasti seinän takana.

Auringonvalon ja lintujen laulun herättämänä ei voinut kuin hymyillen todeta,
että olipa ihana herätys!

Tuli mieleeni lapsuuteni lempilaulu,
jossa pienet linnut laulavat aamusta iltaan
murehtimatta ennalta huomista tai tulevaisuutta.

Miten kiitollisina nuo pienet ja vähän suuremmatkin linnut aloittavat aina päivänsä.
Eivät ne eilisen murheita enää muista ja huomisen huoliakaan ei tarvitse ennalta miettiä,
sillä tässä hetkessä on kaikki se, mitä he tarvitsevat.


Siinä sängyllä loikoillessani ja jäseniäni oikoessani tulin ajatelleeksi sitä,
miten paljon meillä ihmisilläkin, minulla ja sinulla, 
olisi aihetta kiitokseen.

Vaikka elämässä on niitäkin ajanjaksoja,
jolloin mieli on maassa ja siipirikkoisena elämä tuntuu kokoaikaiselta
 selviytymiseltä päivästä toiseen,
silti jokainen päivä sisältää kiitoksen aiheita, 
suurempia ja pienempiä.


  Olen yrittänyt muistuttaa itseäni tässä yltäkylläisessä maailmassa eläessä
ja tämän blogitauon aikana siitä, 
että vähempikin on kylliksi. 
Että iloa tuovien asioiden ei tarvitse olla aina aineellisia.

Elämä ja ympäröivä luonto itsessään sisältävät kaikessa kauneudessaan 
ja yksinkertaisuudessaan paljon sellaisia asioita,
 jotka viestivät vahvasti ilosta, toivosta 
ja uuden elämän alusta.


Sellainen asia on tämä uusi kevätkin,
josta olen onnistunut nauttimaan tänä vuonna ehkä aiempia vuosia enemmän.

On kerta toisensa jälkeen hämmästyttävää nähdä,
kuinka ruskea nurmi muuttuu vihreäksi,
kuinka pellot ja niityt puskevat monenlaisia kukkia
ja kuinka turpeista lehtisilmuista avautuu hennonvihreä viitta puiden ja pensaiden ylle. 
Elämä on täynnä hetkiä, kauniita, arvokkaita, ohikiitäviä.
Niiden sisällä piilee se ilo, joka välillä katoaa arjen tohinan ja touhun keskelle.

🌸🍃🌸🍃🌸🍃🌸

Näissä ajatuksissa aloittelen uutta blogitaivalta tutun ja turvallisen blogin nimen ja ulkoasun alla.

Lopuksi toivottelen kaikille blogini lukijoille
oikein mukavaa uutta kevättä ja kesää!
Muistakaa tarttua hetkiin,
niihin pieniin, ohikiitäviin.

-Kaaru-

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Kohti pääsiäistä kera Kepan mehevän suklaapiirakan

Maaliskuu on ollut luminen.
Meillä täällä keskisessä Suomessa on satanut lunta valtavasti lisää.
Tuntuu, että talvi on ottanut oikean loppukirin ennen kevättä,
jotta ehtii sataa maahan kaiken sen lumen minkä on aikonutkin.

Kylän muorit ja papat huokailivat jo, lieneekö kesä täällä vielä juhannuksenakaan.
Lohdutin heitä sanoen, että aina on kesä tullut, sateisena tai paisteisena,
vaikka lunta olisi ollut metriset nietokset ja aurinko pysytellyt visusti pilviverhon takana.

Niin ihmeellinen on tuo kevätauringon voima. 
Pilviharson takaakin se lämmittää yllättävän paljon.
Niin paljon, että se on saanut räystäiltä veden tippumaan iloisesti 
ja lumipenkat painumaan siinä samalla pienemmiksi.
Jopa sulattamaan pälvipaikkoja metsiin ja mäenrinteille.

Sieltä se kevät tulee pienin askelin,
kunhan maltetaan vaan odottaa!
💛💛


Kevään iloon on sisältynyt myös monenlaisia muitakin tunteita.
Paljon olen miettinyt viime päivinä lohtua ja lohduttamista, 
toivoa ja toiveikkuutta elämän pienemmissä tai suuremmissa kriisitilanteissa.
Olen pohtinut, mistä ne kumpuavat, 
mistä lohtu ja toivo elämään lopulta löytyy?

Nämä ajatukset ovat nousseet huolesta niitä lähimmäisiä kohtaan, 
joita elämä on tavalla tai toisella satuttanut, 
ja joiden elämä on niiden tilanteiden myötä jollakin tavalla muuttunut.

Miten normaalia ihmisen onkaan kaivata lohtua.
Se on syvästä ihmisyydestä nousevaa tunnetta, 
joka tarvitsee vastaanottavaista mieltä toiselta osapuolelta, jotta voisi ehjäksi rakastaa ja parantaa.

Ja toiveikkuus.
Se tulee siitä, kun ymmärtää, ettei mikään tilanne elämässä ole pysyvää.
Että säröisestä ja vajaasta kumpuaa aina kuitenkin myös jotakin hyvää.
Sellaista, joka tekee meistä ihmisinä vahvemman.

Ajattelen myös, ehkä vähän lapsenmielisesti luottaen,
että niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.
Se ajatus lohduttaa vaikeina aikoina.
Siinä toivo ja lohtu kulkevat käsikkäin.



Kohta saapuva pääsiäinen, tuo keväinen juhla,
viestii itselleni vahvasti paitsi valosta, ilosta ja
elämän jatkumisesta,
myös lohdusta ja toivosta. 
Että kaiken kivun alta tie kulkee lopulta kohti valoa.

Kunpa jokainen ihminen voisi löytää kaikista elämänsä
päivistään edes yhden pienen ilonaiheen, minkä vain,
joka toisi siihen hetkeen lohtua ja loisi toivon näköalaa tulevaisuuden päiviin.



Meillä täällä alkaa olla jo kovin odottava tunnelma.
Kuluneella viikolla lapset olivat keränneet pajunoksia isot niput,
joita he sitten koristelivat iloisen värisin höyhenin ja silkkipaperikukin.
Nyt on kauniit kimput värikkäitä oksia odottamassa huomista virvontaa.

Virpomisjännitystä tasatakseen 9-vuotiaani leipoi myös Kepan mehevää suklaakakkua, 
josta hän saa joka kerran niin paljon parempaa kuin minä, 
vaikka tismalleen samalla ohjeella sitä teemme.

Vaikkei se suoranaisesti pääsiäisleivonnainen olekaan,
suussa sulavaa se on ja siksi jakamisen arvoinen ohje täälläkin blogissa.


Kepan mehevä suklaapiirakka

Taikina:

5 dl vehnäjauhoja
5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 tl soodaa

2 dl vettä
200 g sulatettua voita
4 rkl tummaa kaakaojauhetta
1 tl suolaa

1 dl maustamatonta jogurttia
2 kananmunaa

Kuorrutus:

100g voita
2 rkl maitoa
1 rkl tummaa kaakoajauhetta
250 g tomusokeria.

Sekoita kuivat aineet keskenään. 
Sulata voi kattilassa ja sekoita joukkoon vesi, kaakaojauhe ja suola.
Kaada seos kuivien aineiden joukkoon, sekoita.
Lisää lopuksi taikinaan maustamaton jogurtti sekä kananmunat ja sekoita taikina nopeasti sekaisin. Älä vaivaa!

Levitä taikina leivinpaperin päälle uunipellille  ja paista uunin keskitasolla 200 asteessa n.15- 20 minuuttia riippuen uunin paistotehosta. Tarkista piirakan kypsyys 15 minuutin jälkeen, varmistuaksesi siitä, ettei se ole liian kauan uunissa ja kuivahda. 

Valmista kuorrutus ja levitä se samantien jäähtyneen piirakkapohjan päälle.


Katkoin lasten keräämistä oksista muutamia pajunkissaisimpia 
maljakkoon tulppaanien kaveriksi.
Tuossa olohuoneen pöydällä ne tuovat kotiin ihanan tuulahduksen pääsiäistunnelmaa,
vaikkei meillä täällä mitään muita koristeita vielä olekaan.

Yksi vuoden ihanimmista ja herkimmistä juhlista on taas käsillä.


Toivottelen sinulle levollista ja rauhallista palmusunnuntai viikonloppua!
💛

-Kaaru-

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Sunnuntain tunnelmia






Harmaata. Sateista. Hyvin syksyistä. Juuri oivallinen päivä sytytellä kynttilöihin tulet jo heti aamusta. Luoda tunnelmaa kaiken tämän harmauden keskelle niin paljon kuin mahdollista. Uloskaan kun ei tänään innosta mennä. Kotipäivä siis, kuten sunnuntait meillä usein. Mikäpä oikeastaan sen mukavampaa kuin kiireetön sunnuntai :)

Eilen oli ihan pakko viritellä jo muutamia joulu tunnelmavaloja pirtin kaunistukseksi ja valonlähteeksi. Valoa kun ei meidän torpassa mitenkään liikaa ole. Tekisi niin mieli maalata tuo lattia, jotta olisi tämäkin torppa paljon valoisampi pidemmälle syksyyn. Kun vain saisi ensin ne sata muuta tärkeämpää asiaa hoidettua pois päiväjärjestyksestä, ehkä sitten. Vaikka eihän sitä tiedä, mitä elämä tuo mukanaan. Saattaahan meidänkin tiemme kulkea jonain päivänä täältä etelämmäksi, jolloin lattianmaalaukset odottavat sitten uudessa kodissa. Elämä on jännitystä täynnä! 

Tunnelmallista sunnuntaipäivän ehtoota kaikille täällä piipahtaville <3

-Kaaru-

torstai 20. elokuuta 2015

Mustikkakukkoa






Täällä pohjoisessa mustikan pääsato alkaa olla parhaimmillaan. Hennot varvut ovat niin täynnä sinistä kultaa, että ihan notkuvat marjojen painosta. Yllinkyllin olisi kerättävää. Mukava saada pakastimen täytettä pitkän talven varalle vaikka parhaimpiahan ne toki ovat heti tuoreeltaan. Mustikoista intoutuneena leivoin pitkästä aikaa iltapäivän välipalana syötäväksi mustikkakukkoa. Tuota ruismurotaikinasta ja mustikoista tehtyä herkkua, joka taatusti sulattaa paatuneimmatkin makuhermot niin suloisella maullaan! Eikä ole edes vaikea tehdä. Nopeasti valmistuukin, johon saa mustikoitakin uppoamaan heti litran kerrallaan tai useammankin, jos ison kukon haluaa leipoa. Taidanpa kirjata teko-ohjeen tännekin, niin jokainen joka haluaa tuota ihanaa herkkua kokeilla, saa ohjeen tästä.


MUSTIKKAKUKKO
  • 150g voita tai margariinia
  • 1/2 dl sokeria
  • 2 1/2 dl ruisjauhoja
  • 1/2 tl ruokasoodaa
Täyte:
  • 8-10 dl mustikoita
  • 1 1/2 rkl perunajauhoja
  • 1/2 dl sokeria
Valmistusohje:

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää ruisjauho-leivinjauheseos.

Erota taikinasta vajaa 2/3 ja taputtele se uunivuoan (Ø 18 - 20 cm) pohjalle ja reunoille 3 - 4 cm korkeudelle. Taputtele loppu taikina leivinpaperille kanneksi ja laita se jääkaappiin hetkeksi.

Jos teet pakastetuista mustikoista, sulata mustikat mikrossa (nopeuttaa mustikkakukon kypsymistä). Lisää mustikoihin sokeri-perunajauhoseos. Kaada seos vuokaan. Aseta kansi päälle.

Paista 200 asteessa n. 30-40 min.

Tarjoa lämpimänä kermavaahdon tai jäätelön kanssa.




Popsittiin mustikkakukko poskiimme pihakoivun katveessa, suloisen hennon kesätuulen hivellessä poskipäitä. Leppä havisutteli somasti lehtiään ja lähimetsässä asusteleva orava hyppeli puusta puuhun. Miten minusta tuntuu, että lapsetkin olivat hipihiljaa vaikka tavallisesti pöydän ääressä käy sellainen melske, että tottumattoman korvat olisivat lujilla. Ne kun tahtovat särkyä itsellänikin tämän tästä metelin noustessa sietokyvyn yläpuolelle ;) Luonto rauhoittaa, niin sen täytyy olla.


Aurinkoinen, lämmin sää on hellinyt meitä täälläkin pohjoisessa nyt varmasti koko kesän edestä. Olisihan se ihme ollutkin, jos sääherra olisi antanut koko elokuunkin sataa tihuutta samaan tapaan kuin kesä-heinäkuussa. Miten minä nautinkaan näistä päivistä nyt! Elokuun päivissä ja illoissa kun on aivan oma viehätyksensä. Tykkään niin paljon loppukesän iltojen hämärästä tunnelmasta, illan kosteudesta, tuoksuista, kaikesta. Ulkona pihakoivun katveessa voisi istuskella ihastellen kesän kauneutta aamun pienille tunneille saakka. Päivien kääntyessä ehtoopuolelle, olen sytytellyt kynttilöitä palamaan lyhtyihin ja lasikippoihin, jotka kaivoin ulkovaraston kätköistä esille. Ne luovat pihalla iltaa istuville herkkää, utuista tunnelmaa.



Ihania elokuun päiviä kaikille!

- Kaaru-