maanantai 12. syyskuuta 2016

Äitiyden tunneherkkyyttä



Viime aikoina olen ollut
tavallista itkuherkempi.
Erityisherkkä.
Introvertti.
Nekin sanat selittävät osaltaan herkkyyteni.
Mutta eivät kaikkea.
 Onnen,
kaipauksen ja
haikeuden
vuoksi vuodatettuja.
Äitiyden mukanaan tuomia tunteita,
joita ei aina osaa 
sanoittaa.




Itken syksyn kauneuden äärellä.
Itken, kun syyskuinen tuuli keinuu pihapuussa ja
heittää kourallisen kellastuneita lehtiä
kesänvihreälle nurmelle.

Itken rannalla, kun yksinäinen sorsa uiskentelee
rantakaislikossa kuin jotakin etsien.

Itken synnyinmaani kaipuuta,
kun laineet laulavat lauluissaan
kaukomaiden kauneudesta.

Itken, kun sivelen vaahteravanhuksen kylkeä,
ikiaikaista, rosoista runkoa.
Sen tuoksu tuo mukanaan muistoja 
lapsuuteni kotikulmilta 
- vaahteroiden maasta.

Itken, kun lapset tuovat koulusta ja kerhosta
suloisia käsitöitä ja piirustuksia.
Itken, kun he painautuvat rintaani vasten ja
sanovat: 
"Olet rakas, äiti."
"Rakas olet sinäkin",
vastaan.
Ja kyynelkarpalot kirpoavat silmiini entistä suurempina.

Itken hiekkalaatikon reunalla,
kun pieni pellavapäinen poika
kaivaa kuoppaa ison miehen elkein ja
hyräilee itse keksimäänsä laulua.
Minun vauvani,
niin iso jo!





Itken ihmisten sanomisia ja
sanomatta jättämisiä.
Joskus sanat satuttavat, joskus kannustavat.
Murehdin vanhempieni ikääntymistä,
omien lasteni kasvamista.
Itken ja murehdin sellaisia asioita,
jotka eivät ole koskaan 
tapahtuneetkaan.

Jostain ne vain tulevat,
ne tunteet.
Pakahduttava tunne sydänalaan,
palantunne kurkkuun,
kyynelten nouseminen silmiin.
Ei niille kyynelille ole aina syytä.
Ne vain tulevat.
Ennalta arvaamatta.
Ilmoittamatta.
Onnesta, ilosta ja haikeudesta ne kumpuavat.
Jossain hetkessä.




Lasten kasvaminen on niin kovin haikeaa.
Jokainen vuorollaan kokeilee hentoja siipiään,
josko ne kantaisivat kotipesän reunalta
vähän kauemmaksi.
Kaverin luokse,
kirjastoon,
leikkipuistoon.
Milloin minnekin.

Ja minä kun en millään tahtoisi päästää heitä,
askeleenkuulumattoman päähän.
Etteivät vain eksyisi.
Etteivät loukkaisi itseään.

Tunnen suurta avuttomuutta, 
voimattomuutta.
Toivoisin voivani suojella heitä
kuin lintuemo poikasiaan.
Ikuisesti.

Ja silti tiedän, 
että suurinta rakkautta on päästää irti.
Antaa mennä.
Sallia vapaudentunne.
Ja luottaa, että osaavat aikanaan
takaisin kotiin.

Nämä ovat äitiyden mukanaan tuomia tunnekuohuja,
kipuiluja.
Pakahduttavaa iloa ja onnea kaikesta siitä,
mitä olen saanut,
mistä olen kiitollinen.
Yhtälailla ne ovat surua ja murhetta tulevasta.
Asioista, joille ei voi itse mitään,
jotka huolestuttavat.

Sellaista on elämänmittainen äitiys.

Lempeitä syyskuun tuulia tähän viikkoon jokaiselle täällä piipahtavalle <3

-Kaaru-

42 kommenttia:

  1. Kauniisti ja tunteella kirjoitettu postaus. Jokainen äiti joutuu käymään samat asiat elämässään. Kiitos sinulle myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos <3 Nämä ovat äitiyden mukanaan tuomia tunteita, onnesta ja onnellisuudesta kumpuavia, jotka varmasti jokainen äiti kohtaa jossain elämänsä vaiheessa. Toisinaan on hetkiä, että onnenkyyneleitä vuodatetaan enemmän, kunnes tulee taas seesteisempi kausi, jolloin kyynelpadot avautuvat hitaammin. Onnenkyyneleet ovat iloisia kyyneleitä <3

      Poista
  2. Kiitos näiden ajatustesi jakamisesta. Minäkin itken, milloin mitäkin. Välillä salassa, kun silmät kostuvat "mitättömistäkin" asioista. Mutta ihaniahan nuo silti ovat, onnenkyyneleet ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että pidit kirjoituksestani <3 Ja niin mukava, että minulla on täällä blogimaailmassa sielunkumppaneita, joilla on samantyyppisiä erityispiirteitä kuin itsellä, herkkyys nähdä asioita kyynelten läpi <3

      Minäkin itken usein salassa, vaikka miksen yhtä hyvin voisi antaa kyynelten tulla ihmisten nähdenkin. Itku vaan niin herkästi edelleenkin mielletään surusta ja ikävästä kumpuavaksi (jota se toki on välillä itsellänikin), eikä niinkään osata ajatella, että niiden takana on usein myös onnea.

      Onnenkyyneleet ovat kauniita kyyneleitä, syvältä sydämestä nousevia <3 Minusta ne kertovat ihmisen sielukkuudesta, kyvystä havainnoida maailmaa herkkyydellä. Toisilla sitä herkkyyttä on vain enemmän, toisilla vähemmän. Tuntevia ihmisiä meistä kuitenkin ihan jokainen <3

      Poista
  3. Se äitiyden tunne tulvahtaa välillä itkun avulla pintaan.
    Luonnollista ja niin kauniisti kirjoitettu!
    Melkein sait minullekin kyyneleet silmiin ja silti hymynkin huulille onnesta olla äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Susanna ihanasta kommentistasi <3 Äitiys on tuonut mukanaan niin valtaisan tunneryöpyn, että välillä olen jopa miettinyt olenko ihan outo kulkija, kun itken toisinaan vähän kaikesta. Siksi onkin niin valtavan mukavaa kuulla, että teitä on muitakin ja että ne todella ovat osa äitiyttä, kuten olen sen kokemuksen kautta päätellyt olevan. Mitäpä muutakaan se voisi olla, jos kyyneleet eivät nouse surusta vaan onnesta ja ilosta, onnellisesta haikeudesta <3 Niitähän ne juuri ovat, onnenkyyneleet, että samassa hetkessä on sekä kyyneleet silmissä että hymy huulilla <3 :)

      Poista
  4. Voi, Kaaru, miten ihanasti kirjoitit! <3 Onko se tämä syksyn haikeus, joka tuo tullessaan kaikki nuo tuntemiset? Tuttuja tunteita ne ovat täälläkin, mutta ei tänä syksynä noin voimakkaina. Ainakaan vielä. :)
    Ps. En tiennyt, että Sinun juuresi ovat valtameren takana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana sinä, kiitos <3 Luulen, että näiden kyynelten takana ovat enemmänkin nämä äitiyden tuomat ilot ja yhtälailla huoletkin, jotka avaavat joskus kyynelpadot vuotamaan vuolaina kuin vuoristopurot. Voihan toki olla, että kesänikävä on lisännyt tähän hetkeen haikeutta, niin että sen vuoksi itken vähän kaikesta. Toisaalta ihan yhtälailla saatan itkeä kevään, kesän tai talven kauneutta kuin nyt tämän syksynkin.

      Olen pohjimmiltani erittäin herkkä ihminen, ollut sellainen aina. Erityisherkän ihmisen luonteenkuvaukset sopivat itseeni miltei täydellisesti.

      Onnenkyyneleitä nämä ovat, iloisia, onnellisia, sokerinmakuisia. Täynnä onnellista haikeutta, kuten vaikkapa keväällä, kun tuuli laulaa hiirenkorvakoivikossa lauluja kesästä ja kohta tietää sen hetken olevan ohi.

      Juureni ovat syvällä suuren valtameren takaisessa maassa, jossa laajat preeriat aukeavat edessä silmänkantamattomiin, mutta yhtälailla syvällä koti-Suomen maaperässä, jossa viljavat vainiot huojuvat kesätuulessa vihreän koivikon reunustamina <3 Synnyinmaani kaipuu tulee usein näin syksyisin, kun vaahterat roihuavat punaisen, keltaisen ja oranssin eri sävyissä. Siellä maassa on isäni puolen suku <3

      Poista
    2. Vaahteran ruska onkin aina upea. Ja se hetki, kun kaikki ne värikkäät lehdet tippuvat maahan ja niissä kahisevissa saa kahlata polvia myöten.

      Kyllä minäkin olen sellainen tihrustelija, että harva se päivä jostain syystä kyyneleet tulvahtavat silmiini. :) Välillä melkein huvittaa tämä herkistely.

      Aurinkoista syyskuun päivää Sinulle! <3

      Poista
    3. Pohjoisessa asuttujen vuosien aikana en kaivannut syksyisin mitään niin paljon, kuin jalopuiden ruskaa. Meidän pihalla kasvoi pieni vaahterantaimi, jota suojelin kuin pientä karitsaani. Se kasvoi äärimmäisen hitaasti, mutta kasvoi kuitenkin. Kunnes viime syksynä se jäi kaadetun puun alle ja sen hentoinen runko katkesi. Silloin itkin enemmän kuin pitkiin aikoihin. Ainoa "muisto" lapsuuteni vaahterakujilta oli rusentuneena suuren puun alla! Mutta sitten tulikin tieto tänne muutosta ja sydämessäni läikähti <3


      Vaahterat eivät ole pukeutuneet vielä parhaimpiinsa, joten voinet kuvitella miten paljon sitä odotankaan! Ja sitä, että saan telmiä vuosien tauon jälkeen kuin pieni lapsi pudonneiden lehtien seassa :)

      Annetaan kyynelten valua, se on osa meitä <3

      Ihanaa syyspäivää sinullekin <3

      Poista
    4. Meilläkin on pihassa pieni vaahtera. Sekin on vielä ihan vihreä. On se kyllä sitkeä puu. Se oli aluksi ihan kahden lehden kokoinen taimi, kun nykäisimme sen lenkkipolulla Mieheni kanssa kahden kiven välistä. Toinen lehti oli keltainen, toinen punaisen oranssi. Siksi kai sen huomasimmekin. Mistä lie siemen siihen tullut? Istutimme sen keittiön ikkunan alle, vaikka olimme varmoja, ettei se enää niin myöhään syksyllä voi juurtua. Niin se vain sitten keväällä alkoi kasvaa ja lehtiäkin tuli jo kymmenkunta. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, ettei se puu voi alkaa kasvaa siinä, kun sille tulee liian ahdasta. Siirsimme sen etupihalle. Siinä sille on tilaa. Se taitaa olla nyt nelivuotias ja kokoakin on jo yli minun mitta. :)

      Poista
    5. Oi, ihana tarina pienen vaahteran vahvistumisesta <3 Ne ovat kyllä sitkeitä puita, kasvavat vaikka kituen, jos ei muuten, pohjoisen karussa maaperässäkin. Luulen, että henkiin se meidänkin pihalla kasvanut vaahtera jäi, vaikka runko katkesikin. Juuret jäivät kuitenkin syvälle maahan. Siellä se on ehkä kevään koittaessa noussut uuteen kasvuun, emme vain ole enää olleet näkemässä. Tämän tämänhetkisen kodin pihan reunamilla kasvaa jo ihan isohko vaahtera ja sen vieressä tammi. Molemmissa lehdet vielä täysin vihreät. Niiden kauniita ruskanvärejä odotellen <3

      Poista
  5. Oi, miten koskettavaa ja kaunista tekstiä. Nuo tunteet ovat varmasti meille kaikille äitiyden kokeneille tuttuja. Ja mikä kummallisinta, itku tuntuu hyvältä. Kauniita syyspäiviä sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Päivi <3 Äitiyden tuomat tunteet hämmentävät välillä, sitä kun välillä seilaa melkoisessa ristiaallokossa. Päällimmäisenä ovat kuitenkin onnen ja ilon kokemukset, joihin toki sisältyy ripaus haikeuttakin. Siitähän ne kumpuavat, onnenkyyneleet. Ja se itku todella tuntuu hyvältä! Se ei ole katkeraa, alakuloista eikä surullista itkua. Se on onnellista ja iloista itkua, sokerinmakuisia kyyneleitä <3

      Kaunista syksyä sinne Airisrantaankin! <3

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Kiitos Katja ❤ Sydänlämpöinen ajatus sinnekin <3

      Poista
  7. Ihanasti kirjoitit taas Kaaru <3 Sinulla taito pukea ajatukset ja tuntemiset sanoiksi! Tuttua täälläkin tuo kaipaus ja haikeus! Välillä kaipuulle ja haikeudelle on suora aihe, mutta toisinaan sitä, ainakin itse, tuntee haikeutta ja kaipausta, edes tietämättä mitä kaipaa. Ja nuo äitiyden kivut, elämän kivut, niin rastavaa. Pitäisi yrittää opetella ajattelemaan, että niille asioille joille ei voi mitään, ei murehtiminenkaan auta. Mutta ei se ole helppoa, vaikka kuinka yrittää! Ehkä toiset ovat vaan herkempiä kaikkien asioiden suhteen, kuin toiset. Välillä tuo herkkyys on itselle taakka, toisinaan voimavara. Täällä siis toinen erityisherkkä ilmottautuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentista, Eerika <3 Kirjoitin nuorempana päiväkirjaa. Merkitsin muistiin päivittäisten tapahtumien lisäksi havaintoja vuodenkierrosta, runonmittaan kirjoitettuina. Yhtenä päivänä kaivoin ne kaapin kätköistä esille ja ryhdyin lukemaan. Ja itkin, miten kaunista suomen kieli voikaan olla! Kirjoittaminen jäi vuosiksi unohduksiin, oli opiskelua sun muuta. Viime kuukausina olen innostunut taas enemmän kirjoittamaan muistiin itse sepittämiäni runoja ja tarinoita. Kaikki luova tekeminen päästää kahleista, vapauttaa <3

      Niin. Useinkaan vuodatetuille kyynelille ei löydy järkevää syytä. Kaipauksen ja haikeuden tunteet vain tulevat, jossain hetkessä. Sitten tulevat kyyneleetkin. Kristallinkirkkaat, suolaiset tai makeat, eikä niitä vastaan ehdi edes taistella. Se on äitiyden kipuilua, erityisherkän ihmisen tuskaakin, josta ei ole helppo pyristellä pois. Ei siitä tarvitsekaan, se on osa minua. Täytyy vain tulla sinuiksi herkkyytensä kanssa, ettei se muodostu liian suureksi taakaksi kantaa. Minä niin ymmärrän sinua. Taakaksi sen usein kuitenkin tuntee. Mutta, kuten sanoit, se on myös suuri voimavara. Sen kautta maailmaa havainnoi hyvin tarkasti, yksityiskohtaisesti, monelta eri kantilta. Se saa tunteet liikkeelle, ettei tarvitse niiden vangiksi jäädä.

      Minusta on valtavan helpottavaa huomata, että teitä on muitakin! Samanlaisia herkistelijöitä kuin minäkin. Että on sielunkumppaneita, jotka ymmärtävät erityisyyteni, herkkyyteni. Sitä minä olen jo jonkun aikaa aavistellutkin, että sinäkin <3

      Kaunista syyskuuta sinne teille <3

      Poista
  8. Olipas kauniisti kirjoitettu!❤️
    Mukavaa tiistai päivää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Sari <3 Ihanaa tätä viikkoa ja syyskuuta kaikenkaikkiaan sinullekin <3

      Poista
  9. Kauniisti puettu sanoiksi herkät mielentilat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Marliska <3 Nämä ovat näitä äidin tunteita, rakkaita, raastavia. Pohjimmiltaan ilosta ja onnellisuudesta nousevia <3

      Poista
  10. Kauniisti kirjoitettu. Täälläkin yksi, jolla erityisherkkyys, ainakin ne piirteet passaavat minuun. Se on joskus ahdistavaakin.
    Äitiyden tuomat ilot, surut, huolet, kaikki itkettää. Se on vain rakkautta lapsiaan kohtaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, että jätit ihanan kommentin <3 Herkkyys on ahdistavaakin, mutta toisaalta se myös vapauttaa. Se tuo voimaa. Sen kanssa on vain päästävä sinuiksi, ettei se ole liian suuri taakka itselle.

      Äitiyden roolissa kohtaa niin monenlaista, etteipä se oikeastaan ole yhtään ihme, että välillä tuntuu, että kaikki asiat avaavat padot täysin auki, niin että kyyneleet valuvat noroina alas poskipäitä. Se on juurikin se äidinrakkaus, joka ne tunteet, sen herkkyyden herättää <3

      Poista
  11. Täällä samanlainen herkkä nainen...itken ilosta, itken onnesta ja itken surusta♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itku vapauttaa, olipa se sitten minkä tahansa asian aikaansaama <3 Itkulla on ihmeellisen parantavakin vaikutus. Kun on saanut itkeä kyynelkanavansa tyhjiksi, jaksaa taas kappaleen matkaa vähän paremmin. Tunteet ovat osa elämää. Niiden tuleekin näkyä, niitä tuleekin näyttää. Ettei käy niin, että jää tunteidensa vangiksi. Ihana, että sinäkin osaat itkeä, Hannele <3

      Kaunista syyskuuta sinne <3

      Poista
  12. Voi Kaaru! <3 Niin tuttua tekstia herkkyydestä, siitä ominaisuudesta, että näkee kaiken kauniin niin yksityiskohtaisesti, läheltä, jopa sisältä. Että näkee joskus enemmän sävyjä, tunnetta, olevia viritteitä, kauneutta, surumielisyyttä, ennakoitavuutta kuin toiset. Että kyynelten läpi katsoo iloa ja surua, elämää.

    Se on herkkyyttä, jota tämä aika tarvitsisi enemmän. Nähdä asioita ja tuntea avoimesti, vapaasti, tunteet näyttäen.
    Kun hymyilet, naurat, kikatat, se on luonnollisempaa. Kun silmät kostuvat kyynelistä, vedet niin sanotusti kieräntävät silmiin, sinulta kysytään onko kaikki hyvin, onko sinulla paha mieli, onko sattunut jotain.

    Kyyneleet ovat ilmaus mielen syvästä tunteesta -niin kuin hymykin.
    Toivottavasti erityisherkkyyden oivaltamisen myötä lapsemmekin saisivat tilaisuuden ja mahdollisuuden kaikista tunteista. <3
    Ihana aihe, ihana kirjoitus, ilosta, kaihosta, hyvistä hetkistä ja tulevan pelosta. Me äidit olemme sellaisia, että emme aina osaa elää tätä hetkeä, tämän päivän onnea, vaan elämme välillä eilistä, joka meni jo ja huolehdimme tulevaa, jonka aika ei vielä ole.

    Kiitos Kaaru! Iltapäivän hetki työpäivän jälkeen syvällisissä ajatuksissa. Hetki itselle, tunteille, jakamiselle. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Kaisu, ihanasta kommentistasi <3 Sinun kirjoituksesi ja kommenttisi tulevat usein niin lähelle. Kohti. Miten osaatkin sanoittaa kaiken niin kauniisti, niin lohdullisesti <3

      Mutta, niin. Sitä se on tämä aika, että tunteet pitäisi tukahduttaa. Ettei saisi itkeä eikä oikein nauraakaan. Itku mielletään merkiksi jostain ikävästä, negatiivisesta. Mutta voi, miten paljon tunteiden (niin ilon kuin surunkyyneltenkin) näyttämisen myötä ihmiset vapautuisivatkaan! Minäkin toivon, että erityisherkkyyden oivaltaminen vapauttaisi ja toisi ymmärrystä tunteiden näyttämisen tärkeydestä. Että kaikilla olisi jatkossa mahdollisuus olla juuri sellainen kuin on, erityispiirteineen. Kun eihän meistä kukaan kuitenkaan pohjimmiltaan ole tunteeton kivipaasi.

      Joskus olen pohtinut sitä, mistä kaikki huoli tulevaa kohtaan nousee. Maailma on kuitenkin kaikkina aikoina ollut lähes yhtä paha. Tiedonkulun nopeutumisen myötä nykyinen maailma on muuttunut sellaiseksi, että pahuuden näkeminen on tehty kaikille hirveän helpoksi. Se tuodaan kaikkien nähtäville, kaikkien kuultaville. Se kulkee lähes kaikilla mukana kokoajan, taskussa tai laukussa, älyluurin muodossa. Kukapa voisi välttyä pelonsekaisilta tunteilta maailman tapahtumia seuratessaan.

      Olen yrittänyt muistuttaa itseäni hetkessä elämisen tärkeydestä ja siitä luottamuksesta, jonka varaan elämänsä voi antaa. Toisinaan myötätuuli puhaltaa ja on helppo hengittää. Toisinaan taas vastatuuli painaa vasten ja tekee kulkemisesta lähes mahdotonta. Silloin ajattelen olevani kuin lintu. Taivaansini kaartuu edessä korkeana. Ehkä korkeampana kuin koskaan aiemmin. Saan vapaasti lentää tuulen mukana mihin haluan. Silloin saatan itkeä tirauttaa muutaman kyyneleenkin, ihan vain siksi, että maailma ympärilläni on niin kaunis! Se vapauttaa niin paljon ja taas on helpompi ajatella, että elämme hetkessä, hetken lapsina.

      Kiitos sinullekin, Kaisu! On ihana jakaa näitä ajatuksia sielunkumppaneiden kanssa <3

      Poista
    2. 💜 Kiitos että jaat näitä kanssani, kanssamme.💜

      Poista
  13. Vastaukset
    1. Sitä se äitiys juuri on, moninkertaista rakkautta, moninkertaisin sydämin <3

      Poista
  14. Ihana teksti, joka kolahti minuun täysin. Istun täällä kyynelsilmin kirjoittamassa tätä kommenttia. Minullakin on tänä syksynä itku ollut erityisen herkässä, sillä olen huolehtinut lapsemme pärjäämisestä. Hän on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin minä, introvertti, ehkä erityisherkkäkin. Aluksi itkin stressistä ja huolesta, viime ja tällä viikolla ilosta ja onnesta - siitä, että hän on tutustunut ihmisiin, saanut uusia ystäviä :). Itku helpottaa ja vapauttaa, mutta välillä ajattelen, että pitikö sitä nyt taas tirautella jossakin tapahtumassa. Toisalta kyyneleet ja liikuttuminen vain tulevat ja vaikea niitä on pidätellä :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Krista <3 Ja voi, miten suurien huolien äärellä oletkaan joutunut olemaan :'( Olen niin onnellinen, että lapsesi tilanne on selkiytymässä/selkiytynyt. On löytynyt ihmissuhteita, ystäviä, joita ilman me emme kukaan pärjäisi. Se on osa hyväksytyksi tulemisen tunnetta, että voi kokea olevansa vertainen kaikkien muiden ikäistensä kanssa. Että on joku siinä vierellä, jonka kanssa ilonsa ja surunsa jakaa.

      Lapsetkin ovat niin erilaisia. Toiset tarvitsevat meiltä vanhemmilta enemmän tukea ja kannustusta kuin toiset. Toiset eivät millään uskaltaisi pyrähtää kotipesän reunalta lentoon, kun taas toisille se on ollut selkeä tavoite jo silloin, kun pieninä untuvikkoina opettelivat ottamaan ensiaskeleitaan.

      Niin paljon kipua ja huolta sisältyy äitiyteen, vanhemmuuteen. Unohtamatta niitä onnen ja ilon hetkiä, tilanteita arjesta. Itkuherkkyys on minusta pelkästään kaunis asia, sellainen ihminen kykenee havainnoimaan maailmaa ehkä monin verroin yksityiskohtaisemmin kuin valtaväestö. Se on suurta rikkautta! Mutta ymmärrän silti hyvin sen, että oma itkuherkkyys tuntuu välillä nololta, sen mieltää jopa taakaksi. Mutta se on tämä nykyaika, joka on asettanut ihmisille paineet olla tietynlainen. Tunteita pitäisi voida enemmän näyttää. Jos niin olisi, itkeminen ei olisi tunteenilmauksena sen kummempi kuin naurukaan. Molemmat vapauttavat yhtä paljon. Molempien tunteenilmausten jälkeen tulee euforia, ja taas jaksaa hetken matkaa vähän paremmin.

      Levollista syyskuuta sinne teille <3

      Poista
  15. Ei lisättävää, vastaa hyvin omia tunteita ja kokemuksia. Täällä toinen tunneherkkä, introvertti. Kuin omasta kynästäni olisi voinut olla tämä teksti. Kiitos 💜

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle, Näppi, kommentistasi <3 Tunneherkkyys on kaunis ominaisuus ihmisessä. Ehkäpä minäkin tähän postaukseeni tulleiden kauniiden kommenttien myötä, uskallan näyttää tunneherkkyyteni myös ihmisten ilmoilla ollessani. Ettei tarvitse aina kätkeytyä takin kauluksen tai kaulahuivin taakse kyynelten kirvottua silmiin. Että voi olla omana itsenään, kaikkialla <3

      Poista
  16. Niin ihania tekstejä kaikki💛 Ehkä se herkkyys meissä on just apu ja työväline huomaamaan läheisten tarpeet. Ilman sitä olisimme varmaan kovin itsekeskeisiä ja toisista piittaamattomia. Minun tulee kyllä usein oltua huolissani asioista, joita ei tule tapahtumaankaan. Siihen olen yrittänyt opetella taitoa elää tässä ja nyt, mutta minkäs luonteelleen mahtaa. Annetaan tunteiden näkyä. Se on rikkautta😍
    Sinulla on kaunis taito luoda ajatukset sanoiksi, Kaaru 💛

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanista sanoistasi, Kanneli 😍 Herkkyyttä tarvitsisivat ihan kaikki. On vain hirveän harmi, että maailma on muuttunut sellaiseksi, että kovuudella, itsekkyydellä, tietynlaisella tunteettomuudella pääsee pitkälle. Herkkä ihminen jää työ- ja kouluelämän vaateissa herkästi taka-alalle, häntä pidetään ujona, vetäytyvänä, liian tunteellisena. Ei osata nähdä herkkyyttä voimavarana.

      Maailmaa emme pysty yksin muuttamaan, mutta asenteisiin pystymme vaikuttamaan suoran toiminnan kautta. Annamme itsellemme oikeuden olla juuri sellaisia kuin olemme, piittaamatta siitä, mitä muut ajattelevat. Sillä tavalla lisäämme ymmärrystä ja oiomme virheellisiä käsityksiä erityisherkkyydestä.

      Minäkin olen yrittänyt opetella elämään hetkessä. Itseäni siinä muutoksessa on auttanut valtavasti mielikuvaharjoittelut. Kun jokin asia on tuntunut sellaista, että se valtaa mielen liiaksi, olen ajatellut olevani kuin lintu. Silloin saan vapaasti kohota siivilleni ja lentää korkealle kohti taivaansineä, vailla huolia huomisesta, vailla ikävää eilisestä. Tässä hetkessä. Kaikki se ympärillä avautuva kauneus auttaa ymmärtämään, että olemme hetken lapsia, elämme hetkessä kuin linnut <3

      Poista
  17. Tosi kaunista <3 Tykkään sun kirjotuksista, jäänkin seurailemaan ja odottamaan mitä kaikkea tulee :) http://valkoinenhaave.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kauniista kommentistasi, Tintti <3 Minäkin ihastuin sinun blogiisi, kaikkea kaunista sielläkin <3

      Poista
  18. Täälläkin yksi itkupilliäiti. Teini-iässä yritin kovettaa itseäni, koska en halunnut olla erilainen. En halunnut näyttää kenellekään, että minua itkettää silloin, kun muut nauravat! Ilo ja onni minussa saivat vedet silmiini, vaikka yritin puristaa silmät kiinni.

    Tullessani äidiksi tajusin, että saan olla juuri se erityisherkkä minä, jota olen yrittänyt paeta. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä! Annetaan ilojen ja surujen näkyä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itkuherkkyys on kaunis ominaisuus ihmisessä. Syvältä sydämestä se nousee, herkkyydestä havainnoida ja katsella maailmaa kyynelten läpi. Voi miten tuttuja kokemuksia teini-iästä ja siitä tarpeesta olla samankaltainen muiden ikätovereiden kanssa. Heikkoa itsetuntoa se ainakin itselläni oli, etten osannut olla massasta poikkeava, vaikka olisin ehkä halunnutkin. Piti mennä mukana, esittää kovaa, kun kaikki muutkin. Kunpa olisikin ollut voimia ja taitoa olla rehellisesti oma itsensä, välittämättä siitä mitä muut siitä kenties ajattelevat. Pelko leimatuksi tulemisesta oli vaan niin mahdottoman iso mörkö taka-alalla, ettei se koskaan käynyt mielessänikään.

      Ihana, että sinäkin olet äitiyden myötä ymmärtänyt antaa omalle syvimmälle minällesi vapauden olla juuri sellainen kuin olet, kauniine erityisherkän ihmisen luonteenpiirteineen <3 Tunteet saavat näkyä, niiden tuleekin näkyä. <3

      Poista