Elokuun viimeinen

Elokuun viimeinen päivä. 

Tässä istun, 

aikomuksenani kirjoittaa muistiin muutamia ajatuksia
tästä hetkestä, 

ohi kiitäneestä elokuusta, 

elämästä kaikkinensa.

Elokuu on tuonut mukanaan tavallisen ihanan arjen. 

Samaiset rutiinit, 

joihin viime keväänä olimme kaikki jo ihan väsähtäneitä,
tuntuvatkin taas ihan tervetulleilta.

Kesän menemisien ja tulemisien,
tietynlaisen suunnittelemattomuuden jälkeen
taisimme niitä jo kaivatakin.

Päivien kulussa on taas sama tuttu rytmi.

Oikeastaan pidän siitä.

Suorastaan nautin!

Että kello soi jokaisena arkiaamuna puoli kahdeksan,

että herätän lapset,

että syömme yhdessä aamupalan,

ja että sitten saattelen eskarilaisen postilaatikolle,

josta hän nousee taksin kyytiin 

reippaana ja iloisena,

joka aamu.

Sen jälkeen, 

kun ovi kahden koululaisen perässä sulkeutuu,

kotiin laskeutuu kiireettömän aamun rauha. 

Kaksi nuorinta nukkuu usein vielä silloin.

On aikaa juoda aamutee kaikessa rauhassa,

viipyillä aamun uneliaassa tunnelmassa 

ja kuunnella kodin lempeää hiljaisuutta,

kiirehtimättä.

2-vuotiaan pikkumiehen tyylinäyte :)

Elokuu on ollut säiden osalta vuoroin sadetta, 

vuoroin paistetta.

Aamukasteinen maa on ollut joinakin aamuina valkoisen härmän peittämä.

Vai usvaako lie ollut.

Koleiden aamujen kirpeys on yllättänyt.

Pipot ja hanskat on pitänyt kaivaa esille.

Samalla on tehty inventaariota siitä, 

mitä keneltäkin uupuu,

mitä kenellekin ostetaan tai

tehdään itse.

Pipo- ja lapastehdasta on pyöritettykin jo parin päivän ajan :)

Aurinkoisten iltojen kauneus 

on saanut huokaamaan ihastuksesta.

Aurinko paistaa matalalta,

sen sävy on muuttunut syvemmäksi,

 pehmeämmäksi.

Se kertoo saapuvasta syksystä.

Kirkkaan keltaisista, 

oransseista, 

punaisista lehdistä.

Saapuvasta värikylläisyydestä,

joka kietoo ihan kohta lempeään syliinsä

koko luomakunnan.

Odotan jo syksyä
vaikka vähän aikaa sitten tunsin vielä toisin <3

Sitä levollisuutta, jonka syksy tuo mukanaan.
Takkatulen lämpöä,
käsitöitä,
syksyisten kranssien punontaa,
syysistutuksia,
harrastuksia.

Kaikkea sitä,
mitä kesällä ei ehtinyt tehdä.
Niitä asioita,
joista tietää syksyn tulleen <3

Kirpeitä, kauniita syyskuun päiviä kaikille!

-Kaaru-

P.S postauksen kuvat on otettu viikko sitten. 

Olimme kyläilemässä vanhemman pariskunnan luona,

 jotka asuvat tässä lähellä. 

Niin kaunis paikka asua <3

Oli lämmin ilta.

Lapset intoutuivat tekemään temppuja,

pienimieskin hännänhuippuna!

Minusta tuo hänen "tyylinäytteensä" tuossa yhdessä kuvassa on jotain liian suloista <3

Aamuhetki puutarhassa

Aamuvarhain istuin hetken puutarhassa.

Elokuisen aamun aurinko
venytteli säteitään puiden runkojen välistä,
aina kun taivaansinellä seilaavat poutapilvet antoivat sille tilaa.
Noukin puutarhasta vanhoihin lasipulloihin kukkia

ja asettelin ne pyöreälle pihapöydälle.

Istahdin pöydän ääreen aamupalalle

ja selasin sisustuslehteä.

Otin aikaa itselleni

arjen keskeltä.

Kuuntelin elokuisen aamun ääniä.

Rastaat räkättivät ja ampiaiset surisivat.

Tätä minä kaipasin.

Luonnon äänimaisemaa.

Hiljaisuutta.

Toisinaan on vaan niin riittämätön olo.

Äitinä.

Silloin hiljaisuus rauhoittaa.

Se antaa uutta voimaa
arjen kohtaamiseen
ja niihin lukuisiin tilanteisiin,
joihin sana äiti sisältyy.

Suljin silmäni
ja annoin pehmeän aamuauringon
hivellä ihoani.
Niin mukavasti se lämmitti.
Eikä ihme,
elohopea oli kivunnut +18 asteen tienoille
jo aamutuimaan!

Jäin kuuntelemaan tuulen huminaa.
Se havisutteli somasti puiden lehtiä,
pyörteili aamukasteisella pihanurmella
tarttuen lopulta pöytäliinan kulmaan.
Pulleana kuin purje
se lepatti ilmassa hetken
kunnes asettui taas aloilleen
tuulenpuuskan mentyä menojaan.

Elokuinen tuuli puhalsi vielä lämpimästi,
mutta sen soinnissa oli jo syksyinen sävel.
Niin kuin se olisi laulanut syksyn laulua.

Näihin aikoihin se aina tulee,
haikeus.
Kesän ja syksyn taitekohta

on niin täynnä muutosta.

Keväällä kylvetty sato kypsyy
ja se korjataan pois.
Auringon kultaaman maiseman ylle

kurjet kerääntyvät parviin.

Niiden huudossa on lähtemisen

kaiku.

Täysi kesä on saavuttanut päämääränsä.
Syksy tulee ja vie mukanaan kauniin elon.
Kunnes taas kevätaurinko
herättää lämmöllään
talviunillaan levänneen luonnon.

Näissä ajatuksissa täällä tällä hetkellä.
Kiitollisena kuluneesta kesästä,
vaikkakin vähän haikeilla mielin
kohti syksyä kulkien.

-Kaaru-

p.s. otin kommenttien valvonnan käyttöön, jottei minulta jää huomaamatta vanhempiin päivityksiin tulleet kommentit. Muutamat niistä olivatkin menneet täysin ohi, sillä en ollut huomannut niitä sähköpostistakaan katsoa. Pahoittelen tapahtunutta kovasti!

Hetkiä kesälomaltamme

Tänään, kun tuuli puhaltaa koleasti pureutuen syvälle luihin saakka ja sade vihmoo vasten kasvoja, on mukava pieneksi hetkiseksi pysähtyä muistelemaan kesälomaa. 

Tänä vuonna vietimme kesälomamme pääasiassa Pohjois-Suomessa.

Reissuun lähdettiin heti juhannuksen jälkeen ja takaisin tulimme heinäkuun toisella viikolla.

Reittimme pohjoiseen kulki Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan kautta Lapinmaille saakka. 

Viivähdettiin Torniossa neljä yönseutua, 

keitaalla erämaassa.

Torniojoen kuohuja katsellessa koimme 

suurta pienuutta luonnon valtavien voimien rinnalla. 

Vaikka luonto puhuttelee suuruudellaan ja voimallaan aina, on sillä myös rauhoittava vaikutus.

Kosken partaalla olisi voinut istua vaikka koko pitkän illan ja seuraavan yön. 

Ihan vain katsellen ja kuunnellen.

Eteläisen Lapin erämaamökillemme saavuimme heinäkuun alkupuolella.

Pienen jokivarren laitaan valmistui viime syksynä viimeinkin tuo hartaudella rakennettu mökki,

jonka kehikko siirrettiin paikalleen jo yli kymmenen vuotta sitten.

Joskus epätoivon hetkinä tuntui, että tuleekohan tuosta koskaan valmista.

Hyvää kannatti kuitenkin odottaa.

Nyt se on melkein valmis!

Eikä siellä voi olla viihtymättä.

Erämaan sydämessä luonto tulee ihan lähelle.

Ympärillä vallitseva hiljaisuus ja rauha voimaannuttaa väsyneimmänkin kulkijan.

Mökiltämme matka jatkui vielä vähän pohjoisemmaksi.

Saimme olla todistamassa kahden onnellisen ihmisen avioliittoon vihkimistä 

kauniissa kirkossa Lapinmaalla.

Hääjuhlapaikkana toiminut hirsinen pirtti tarjosi 

ihanat puitteet ainutkertaiselle juhlalle.

Pöydillä oli herkät, vaaleanpunaisen eri sävyiset koristeet 

yhdistettynä valkoiseen pitsiin - niin sievää kaikki <3

Kaunis, herkkä juhla, meillekin ikimuistoinen.

Onnea vielä teille, nuoripari <3

*************

Matka pohjoisesta kotiin kulki itäisen Suomen kautta, jossa sijaitsevan mökin tunnelmista kerroinkin jo edellisessä postauksessa. Kotona loma jatkui koululaisilla eiliseen päivään saakka. 

Tänään alkoi arkinen aherrus, jonka myötä elämä asettui tuttuihin ja turvallisiin uomiinsa.

Kaunista elonkorjuukuukautta kaikille <3

-Kaaru -

Muistojen mökillä

Istun rannalla.

Näen edessäni järvimaiseman.

Muistojen rannan ja ulapan.

Muistojen mökillä!

Tie, joka tänne tuo, kasvaa ruohoa.

Tienvarret ahomansikkaa,

mustikkaa,

vadelmaa, 

mesimarjojakin.

Lillukoiksi niitä lapsena sanoimme.

Miten raikkailta ne maistuivatkaan, 

kesän lämmössä!

Tie kulkee sakean sekametsän läpi,

mutkittelee vaaran laella ja

tulee lopulta jylhään honkametsään.

Auringonsäteet siivilöityvät tienpintaan

punaruskeiden runkojen takaa.

Portti narahtaa, kun sen avaa.

Tie laskeutuu jyrkästi vaaranrinnettä alas laaksoon.

Siellä tuoksuvat suopursut,

kukkivat niittyvillat.

Vielä vähän matkaa ja ollaan perillä.

Eteen avautuu niemi,

jonka keskellä punaiseksi maalattu mökki seisoo.

Punaisten hirsiseinien suojissa 

on levollinen tunnelma.

Ukin tekemä kello raksuttaa seinällä väsymättä, 

vaikka ajanjuoksu onkin pysähtynyt mökin portaille astuessa.

Mökkiniemen molemmin puolin avautuva 

järvimaisema rauhoittaa.

Kiire on loppunut ja aika pysähtynyt.

Täällä mökillä, niin paljon muistoja lapsuuden ja nuoruuden kesiltä!

Rakkaita muistoja, 

joista jokainen oma tarinansa.

Siinä he seisovat laiturilla, rintarinnan.

Niin kuin minä pienenä!

Minun rakkaani <3

Pujottavat madon ongenkoukkuun,

hämmästelevät sen luikertelua hetken ja

heittävät sitten koukun matoineen kauemmas laiturista.

Hipihiljaa seuraavat, 

kuinka kala ui lähemmäksi,

tarttuu matoon ja

 jää kiinni.

Koho nykii vedenpinnalla hetken,

ongenvapa nousee korkealle kohti taivasta.

Kuuluu riemukas huuto:

"Minä sain kalan! 

Kato, äiti, minä sain KALAN!"

Kauempana ulapalla
sorsaemo räpyttelee siipiään vedenpintaa vasten ja 

lehahtaa sitten lentoon.

Yhdeksän pientä poikasta seuraavat perässä.

Siivet eivät vielä kanna.

Sinne ne läiskähtävät takaisin veteen.

Yksitellen.

Onpa ne kesyjä tänä vuonna.

Söisivät vaikka kädestä, 

jos niille jotain antaisi.

Päivä on painumassa mailleen.

Auringonlasku on värjännyt maiseman punaisen eri sävyihin.

Peilityyni järvenselkä heijastelee samaa maisemaa.

Istun yhä rannalla mietteissäni.

Muistot tulvahtavat yksitellen mieleen.

Viipyilen niiden tunnelmissa vielä hetken.

Lapsuuden huolettomissa, 

kultaisissa vuosissa.

On tullut yö.

Tyyni rauha huokuu ympäröivästä maisemasta.

Linnunlaulu on lakannut kuulumasta.

Ei kuulu mitään ääniä.

Tai kuuluu sittenkin:

Vesi liplattaa hiljaisesti rannan kivikkoa vasten.

Yön hämärässä kynttilät loistavat lyhdyissään.

Tässä me istumme,
vuoroin yksin,
vuoroin yhdessä.
Minä ja puolisoni.

Lapset nukkuvat.
Kuuntelemme hiljaisuutta,
niin kuin kuuntelimme silloinkin,
kun vuosia sitten hyssyttelimme esikoistamme
unenmaahan matkaamaan.

Kesäyön kauneudesta en meinaa saada
 kyllikseni!

***************

Aamuaurinko valaisee maiseman jo varhain.
Uni karkaa silmistäni,
joten hiivin hiljaa ulos
kesäaamun kirkkauteen.

Usva leijailee järven yllä.
Se on kevyttä kuin keijujen tanssi.
Siinä on jotain valtavan ihmeellistä, kaunista.
Se hämmästyttää!

Kuikka huutelee huutojaan rantakaislikossa,
linnut ovat aloittaneet jälleen riemukkaan laulunsa.
Aamunkasteinen maa tuoksuu kesälle.

Miten tämä maisema voikaan valloittaa niin.
Muistojen maisema <3

Kesä on voiman lähde,
niin sen täytyy olla.
Sen kauneudesta, sen valoisuudesta ammennan voimaa.
Varastoin sitä kehon jokaisen sopukan täyteen,
että jaksan sen turvin
räpistellä taas seuraavaan kevääseen ja kesään.

-Kaaru-

Kuulumisia kera kesäisten makuuhuonekuvien

Kesä on ihan varkain edennyt heinäkuun puolivälin yli niin, etten ole ehtinyt päivittää blogiani kertaakaan koko kesänä. Aika hassua, sillä yleensä kesällä jos milloin postausaiheita on ollut jonossa useampi eikä kaikista mukavista reissuista tai tekemisistä täällä kotona ole ehtinyt edes kirjoittaa. 

Niin niitä olisi ollut nytkin, mutten vain ole saanut aikaiseksi niistä kirjoittaa ja kertoa ennenkuin vasta nyt. Toisaalta, on ollut aika puhdistavaakin välillä kätkeä kaikki näkemänsä ja kokemansa vain ja ainoastaan syvälle sydämen syövereihin ja mielen sopukoihin. Nähdä ja aistia maailma juuri sellaisena kuin sen voi paikan päällä kokea. Luonnon ainutlaatuista kauneutta vain harvoin kykenee tällaisena amatöörikuvaajana ikuistamaankaan kameran sisuksiin juuri sellaisena kuin sen kullakin hetkellä näkee. Sydämeen ne tallentuvat eivätkä sieltä katoa.

Keväällä ja nyt kesälläkin, tein pitkiä kävelylenkkejä lähimaastoon. Kuljin kamera olalla siltä varalta, että vastaan tulee hetki, jonka haluan ikuistaa. Eipä tullut. Ympäröivä luonto aloitteli kukintaansa. Lehtipuut pukeutuivat hennon vihreisiin juhlapukuihinsa, joiden vihreys syveni keskikesää kohti tultaessa. Koko luomakunta oli taas yhtäkkiä ihan valmis ja niin hämmentävän kaunis. Sitä kauneutta on riittänyt koko kesäksi, muodossa jos toisessa. Tämänhetkinen kukkaloisto ihan tuossa omalla pihalla saa huokaamaan ihastuksesta joka kerran kukkapenkkiä katsoessa. Niin voimaannuttavaa!

Kesän korvalla, toukokuun lopulla, kun niittykukat aloittivat valtaisan kukintansa, kannoin kotiin kimpun jos toisenkin kauniita luonnonkukkasia läheiseltä niityltä ja tienpientareilta. Aamuisin niiden tuoksu herätti unessa viipyilevän nukkujan ja sai koko huoneen tuoksumaan kesältä. Sitten niiden kimppujen kokoaminen unohtui vähäksi aikaa, kunnes taas yhtenä päivänä tässä perennapenkkiä kitkiessäni katkoin pihan perältä ja kukkapenkistä muutamia kukkijoita maljakoihin silmäniloksi. Miten äkkiä tuoreilla kukilla saakaan aikaan raikkaan kesäntunnun myös tänne sisälle!

Kynttilöitä olen poltellut pitkin kesää. Lienenkin niiden suurkuluttaja. Kynttilänvalossa on vain jotain valtavan viehättävää. Mystistäkin. Jotain sellaista, joka saa raapaisemaan tulitikun kerta toisensa perään ja sytyttämään laatikoiden kätköistä löytyvät pienet kynttilänpätkätkin. Sen loiste saa synkimmänkin nurkan näyttämään parhaat puolensa. Ja entäpä tuon hämyisen valon luoma tunnelma, voiko enää suloisempaa valoa ollakaan?! Ei varmaan.

Tänä kesänä olemme reissanneet pitkin Suomea sen kaksi ja puoliviikkoisen ajan, jonka verran meillä lomaa oli. Aivan erityisellä lämmöllä muistelen reissuamme pohjoiseen, jonka aikana tutustuin moneen ihanaan ihmiseen, blogiystävään <3 Olipa niin mukava tavata teitä kaikkia, jotka pääsitte tapaamiseen mukaan. Kyllä se vain niin on, että se tuo ihan uudenlaista näkökulmaa ja syvyyttä blogien lukemiseen, kun tietää millainen ihminen blogin takana häärää. Tavataan taas täällä, blogimaailmassa, ystäväni!

Reissustamme ei tällä kertaa sen enempää. Kuvakooste reissustamme on työn alla. Kunhan sopiva rako ilmaantuu, kirjoittelen siitä sitten täälläkin :) 

Ja sitten, mieltä lämmittää suuresti se, että kaikesta hiljaisuudesta huolimatta blogissani on ollut kävijöitä ja uusia lukijoitakin on tullut. Lämpimästi tervetuloa mukaan! 

Mukavaa loppuviikkoa kaikille täällä piipahtaville!

-Kaaru-

Samettisen pehmeä gluteeniton mustikkajuustokakku

Meillä kävi vieraita. Miten se piristääkin arkea!

Päätin leipoa iltapalapöytään mustikkaisen juustokakun. 
Gluteenittomana, jotta sitä pystyisivät kaikki syömään. 
Onnistui kyllä yli odotusten <3

Samettisen pehmeä gluteeniton mustikkajuustokakku

Pohja:

Gluteenittomia suklaatäytekeksejä 175g

Sulatettua voita n.50g

Täyte:

2,5 dl flora vispiä tai flora vaahtoutuvaa vaniljakastiketta

200g tuorejuustoa (philadelphia tms.)

1,5 dl soseutettua mustikkaa

1 tl vaniljasokeria

3/4 dl sokeria (puoli desiäkin riittää vallan mainiosti)

tilkka sitruunamehua

5 liivatelehteä

2 rkl vettä

Murskaa keksit hienoksi muruksi ja sekoita joukkoon sulatettu voi. 

Vuoraa irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla. Painele seos vuoan pohjalle tasaiseksi kerrokseksi. 

Laita liivatelehdet kylmään veteen pehmenemään täytteen tekemisen ajaksi. 

Vaahdota flora vispi tai flora vaniljakastike tukevaksi vaahdoksi. Lisää joukkoon tuorejuusto, soseutettu mustikka, sokerit ja sitruunamehu. Sekoita tasaiseksi. 

Kiehauta kaksi ruokalusikallista vettä pienessä kattilassa. Sekoita liivatelehdet yksitellen kuumaan veteen. Kaada kuuma liivateliemi ohuena nauhana täytteen joukkoon koko ajan sekoittaen. 

Kaada täyte vuokaan ja levitä tasaiseksi. Nosta kakku jääkaappiin hyytymään vähintään neljäksi tunniksi.

Kesäisen hento koristelu syntyi tällä kertaa pakastemustikoista sekä tuoreista mustikanvarvuista. Kesän yksi ihanimpia puolia onkin juuri se, että tuoreita kakun koristeita on metsä ja pihapiiri täynnä <3

Nimensä veroisesti juustokakku maistuu todellakin samettisen pehmeältä. Maku on myöskin mukavan kesäinen ja ihanan raikas! Sokeriakin on juuri sopivasti, niin ettei kakku ole myöskään liian makea. 

Suosittelen kokeilemaan!

-Kaaru-

Pitsilakanoita

Viime viikonlopulla kiersimme ystävieni kanssa muutamia kirpputoreja läpi. Enpä tiennytkään, että Hirvaskankaan ABC:n takanakin on kirpputori. Vieläpä valtavan iso! Jos vain olisimme peräkärryn kanssa olleet liikenteessä, olisipa saattanut mukaan lähteä muuan vanha huonekalukin. Kaikkea kaunista sieltä olisi saanut. Verrattain edullisestikin.

Mukaan tarttui pärekori ja pari vanhaa pitsilakanaa. Käsinvirkattuja, käsinommeltuja. Niin kauniita, niin monikäyttöisiä <3 Pitkäänpä näitäkin sai etsiä, että sopuhinnalla tuli vastaan. Jotenkin vaan kaiken vanhan tavaran hinnat tuntuvat nousseen viimeisten viiden vuoden aikana. Enää ei niitä todellisia löytöjä ihan joka kirpparilta teekään. Onni onkin sitä suurempi sitten, kun jotain vanhaa ja kaunista löytyy edullisesti.

Nämä ovat kyllä niin huolella ja siististi tehtyjä, etten oikein enää niin varma olekaan haluanko näitä ruveta pätkimään pienemmiksi. Olin ajatellut tehdä näistä verhot kodinhoitohuoneen ja pienen vessan ikkunoihin. Taidanpa sittenkin muuttaa suunnitelmia ja säästää nämä sellaisina kuin ovat. Ihanat, ihanat pitsilakanat <3

-Kaaru-

Tuomen tuoksua

Tuomi kukkii parhaillaan. Tuo ihastuttava tuomi! Minä niin rakastan sen tuoksua <3

Se tuo mukanaan ihania tuoksumuistoja lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudestakin. 

Tuoksun taakse kätkeytyy monta ihanaa hetkeä ja tilannetta. Rakkaita muistoja.

Siksi niitä on aina saatava maljakkoonkin kimppu tai kaksi. 

Kesän tuoksua tupaan tuomaan.

Keräsin kimpun Arabian vanhaan kannuun (joka löytyi kirpparilta viikonloppuna), mutta heti kohta sen jälkeen huomasin oksien olevan täynnä kirvoja! Poishan ne oli heitettävä.

Yhdessä ainoassa oksassa niitä ei ollut, joten sen jätin vielä maljakkoon. 

Suloista tuoksuaan levittämään torpan joka nurkkaan.

Siinä se nyt nököttää, puusohvan edustalla, johon edelleenkin haaveilen jonain päivänä löytäväni sopivankokoisen ja -näköisen sohvapöydän. 
Vuosien haave, joka nostaa päätään aina välillä.

Ehkä minä sen joskus löydän.

Sitten kun sitä vähiten osaan etsiä :)

Menneenä viikonloppuna vietimme ystävieni kanssa mieliinpainuvan mökkiloman luonnonkauniissa maaseutumaisemassa Keski-Suomen sydämessä. 
Hajamielisyyksissäni unohdin kameran kotiin ja sekös harmitti niin! 
Mutta kaikki näkemämme ja kokemamme talletettiin visusti mielen sopukoihin.
 Niihin muistoihin on mukava palata sitten joskus, kun ikävä ystäviä tulee.

Seuraavina vuosina muistan sen loman varmasti tuomen tuoksustakin.

Se kun sopivasti puhkesi kukkaan juuri tuolloin.

Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll’ lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all’ lehvien vehreäin.

Mä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.”

Eino Leino, Laulun lahja

Kesäisiä päiviä kaikille!
Ja lämpimästi tervetuloa uudet lukijat <3

-Kaaru-

Äitienpäivänä

"Kaiken se näkee, 

kaiken se kuulee,

kaiken se arvaa ja todeksi luulee:

vaan ei se kaikkea tiedä, 

ei se kaikkea usko, ei siedä.

Ei mankumista, ei petkutusta,

ei vinkumista, ei metkutusta.

Sen toimissa on vipinää,

sen puheissa on kipinää.

Sen silmissä hehkuu tulta,

se on meidän ÄITIKULTA!"

Hyvää äitienpäivää rakas äiti!

Näin kirjoitti vanhin tyttäremme äitienpäiväkortissaan, jonka tänä aamuna sain laulun saattelemana aamupalapöytään :) Ihaninta äitienpäivässä lieneekin nämä lasten lahjat. Ajatuksella ja rakkaudella tehdyt ja piilossa pidetyt. Vihjailua tehdyistä lahjoista sain jo menneellä viikolla, eihän sitä ihan täysin salassa maltettu pitää, että minulle oltiin jotain koulussa tehty :)

Kaikki äidistäni:

Äitini on 33 vuotta vanha.

Hänen tekemänsä paras ruoka on kalakeitto.

Kun olen koulussa, äitini tekee ruuan.

Usein leivotaan yhdessä.

Äitini on erityinen, koska

hän on rakas.

Äitini näyttää kauniilta, kun

hänellä on ponnari.

Hyvää äitienpäivää! 

Näin toivotteli puolestaan ekaluokkalainen tyttäreni kera tekemiensä lahjojen. 

Voi tätä onnen määrää!

Ihastuttavaa ja onnellista äitienpäivää!

-Kaaru-