Muistojen mökillä

Istun rannalla.

Näen edessäni järvimaiseman.

Muistojen rannan ja ulapan.

Muistojen mökillä!

Tie, joka tänne tuo, kasvaa ruohoa.

Tienvarret ahomansikkaa,

mustikkaa,

vadelmaa, 

mesimarjojakin.

Lillukoiksi niitä lapsena sanoimme.

Miten raikkailta ne maistuivatkaan, 

kesän lämmössä!

Tie kulkee sakean sekametsän läpi,

mutkittelee vaaran laella ja

tulee lopulta jylhään honkametsään.

Auringonsäteet siivilöityvät tienpintaan

punaruskeiden runkojen takaa.

Portti narahtaa, kun sen avaa.

Tie laskeutuu jyrkästi vaaranrinnettä alas laaksoon.

Siellä tuoksuvat suopursut,

kukkivat niittyvillat.

Vielä vähän matkaa ja ollaan perillä.

Eteen avautuu niemi,

jonka keskellä punaiseksi maalattu mökki seisoo.

Punaisten hirsiseinien suojissa 

on levollinen tunnelma.

Ukin tekemä kello raksuttaa seinällä väsymättä, 

vaikka ajanjuoksu onkin pysähtynyt mökin portaille astuessa.

Mökkiniemen molemmin puolin avautuva 

järvimaisema rauhoittaa.

Kiire on loppunut ja aika pysähtynyt.

Täällä mökillä, niin paljon muistoja lapsuuden ja nuoruuden kesiltä!

Rakkaita muistoja, 

joista jokainen oma tarinansa.

Siinä he seisovat laiturilla, rintarinnan.

Niin kuin minä pienenä!

Minun rakkaani <3

Pujottavat madon ongenkoukkuun,

hämmästelevät sen luikertelua hetken ja

heittävät sitten koukun matoineen kauemmas laiturista.

Hipihiljaa seuraavat, 

kuinka kala ui lähemmäksi,

tarttuu matoon ja

 jää kiinni.

Koho nykii vedenpinnalla hetken,

ongenvapa nousee korkealle kohti taivasta.

Kuuluu riemukas huuto:

"Minä sain kalan! 

Kato, äiti, minä sain KALAN!"

Kauempana ulapalla
sorsaemo räpyttelee siipiään vedenpintaa vasten ja 

lehahtaa sitten lentoon.

Yhdeksän pientä poikasta seuraavat perässä.

Siivet eivät vielä kanna.

Sinne ne läiskähtävät takaisin veteen.

Yksitellen.

Onpa ne kesyjä tänä vuonna.

Söisivät vaikka kädestä, 

jos niille jotain antaisi.

Päivä on painumassa mailleen.

Auringonlasku on värjännyt maiseman punaisen eri sävyihin.

Peilityyni järvenselkä heijastelee samaa maisemaa.

Istun yhä rannalla mietteissäni.

Muistot tulvahtavat yksitellen mieleen.

Viipyilen niiden tunnelmissa vielä hetken.

Lapsuuden huolettomissa, 

kultaisissa vuosissa.

On tullut yö.

Tyyni rauha huokuu ympäröivästä maisemasta.

Linnunlaulu on lakannut kuulumasta.

Ei kuulu mitään ääniä.

Tai kuuluu sittenkin:

Vesi liplattaa hiljaisesti rannan kivikkoa vasten.

Yön hämärässä kynttilät loistavat lyhdyissään.

Tässä me istumme,
vuoroin yksin,
vuoroin yhdessä.
Minä ja puolisoni.

Lapset nukkuvat.
Kuuntelemme hiljaisuutta,
niin kuin kuuntelimme silloinkin,
kun vuosia sitten hyssyttelimme esikoistamme
unenmaahan matkaamaan.

Kesäyön kauneudesta en meinaa saada
 kyllikseni!

***************

Aamuaurinko valaisee maiseman jo varhain.
Uni karkaa silmistäni,
joten hiivin hiljaa ulos
kesäaamun kirkkauteen.

Usva leijailee järven yllä.
Se on kevyttä kuin keijujen tanssi.
Siinä on jotain valtavan ihmeellistä, kaunista.
Se hämmästyttää!

Kuikka huutelee huutojaan rantakaislikossa,
linnut ovat aloittaneet jälleen riemukkaan laulunsa.
Aamunkasteinen maa tuoksuu kesälle.

Miten tämä maisema voikaan valloittaa niin.
Muistojen maisema <3

Kesä on voiman lähde,
niin sen täytyy olla.
Sen kauneudesta, sen valoisuudesta ammennan voimaa.
Varastoin sitä kehon jokaisen sopukan täyteen,
että jaksan sen turvin
räpistellä taas seuraavaan kevääseen ja kesään.

-Kaaru-