lauantai 27. heinäkuuta 2019

Saunavihtoja ja hoitavia jalkakylpyjä

Lämpimät heinäkuun illat ovat houkutelleet kulkemaan pitkin pellonreunamia
ja keräämään sylin täyteen ojanvarsilla kasvavien maitohorsmien, pietaryrttien, peltosaunioiden,
mataroiden, lehdokkien ja monien muiden luonnonkukkien sekä -yrttien kukintoja.

Siellä pellon reunalla, jossa kevyt kesätuuli sekoittaa ilmaan monenlaisia kesäillan tuoksuja, 
voi aistia heinäkuun lopun mykistävän kauneuden ja hiljaisuuden.




Monesti illalla, kun palaan kukkien keruu reissultani takaisin kotipihaan
 tai muuten vaan käyskentelen kesäisellä pihalla,
heittäydyn selälleen pehmeälle nurmelle ja katselen kuinka
valkoiset kumpupilvet seilaavat kohti taivaanrantaa,
kuinka lentokoneet piirtävät pumpulisia jälkiään taivaankannen sineen
ja kuinka haukat liitelevät matalalla aivan hipihiljaa saalista väijyen.

♡ ♡ ♡

Eräänä iltana kumpupilvien liikehdintää seuratessani mieleeni muistuivat ne lapsuuden kesäillat, jolloin istuimme edesmenneen ukkini kanssa hänen kotipaikkansa pihakeinussa 
ja hyräilimme hiljaa lauluja kesästä.
Mietin siinä, mistä muistoni tulvahtivat niin voimakkaina mieleeni, 
mutta vaikka kuinka mietin, se jäi salaisuudeksi.

Ehkä ne olivat ne puhtaanvalkoiset pilvet, joiden ilta-auringon kultaamat reunat muistuttivat ukista,
jotka toivat hänen terveisensä taivaan korkeudesta,
sieltä jostain minne katse ei yllä.
Tai ehkä se oli se lempeä kesätuuli, joka keinutteli pihapiirimme koivuja 
ja sai lehdet havisemaan samalla tavoin kuin silloin siinä pihakeinussa ukkini kanssa istuessani.




Ukkini oli vanhan kansan mies,
maanviljelijä ja taitava kellontekijä.
Hänen sananpartensa ja ennusteensa kulkevat yhä tiiviisti mukana meidän
jälkipolvien elämässä, vaikka ukki ei ole enää vuosiin ollutkaan elämässämme 
fyysisesti läsnä, vaan enkelinä pilven reunalla.




Ukkini oli myös näppärä saunavihtojen tekijä.
Silloinkin, kun istuimme tuona muistojeni kesäiltana pihakeinussa keinuttelemassa,
ukkini sitoi samalla saunavihtaa nuorista koivunoksista,
joiden heleänvihreät, pehmeät lehdet hoitivat saunoessa ihoa kuin silkki.
Hän teki usein omat vihdat myös meille pienille saunojille.
Ne olivat juuri sen kokoiset kuin olivat saunojien pienet kouratkin.
Miten mukava niillä olikaan vihtoa saunan lempeissä löylyissä.
Ikiomalla saunavihdalla!




Minun tekemät vihtani eivät ole lainkaan niin tyylipuhtaita suorituksia kuin ukillani oli.
Usein oikaisen tuon pidikkeenkin kanssa ja sidon vihdakset yhteen juuttinarulla sen sijaan,
että punoisin ohuen ohuesta koivunoksasta niihin omat renkaansa.
Mutta onneksi se ei saunomisen riemua ja iloa yhtään haittaa
ja onhan itsetehty aina itsetehty, jossa tekijän kädenjälki saa ja kuuluukin näkyä.




Niistä tämänkertaisista pelto-ojien reunoilta keräämistäni kukista
tein rentouttavan ja hoitavan jalkakylvyn,
johon laitoin peltosaunion kukkien lisäksi saunavihdan teosta ylijääneitä koivunlehtiä,
lorautin joukkoon muutaman ruokalusikallisen sitruunamehua
ja muutaman tipan laventeliöljyä.

Annoin kaikkien ainesten hautua kuumassa vedessä n.10 minuutin ajan,
jonka jälkeen jalkakylpy oli valmis käytettäväksi.

Jos et ole vielä tutustunut jalkakylpyjen valmistamisen saloihin, suosittelen sitä lämpimästi,
sillä minulle ne ovat avanneet aivan ihmeellisen ihanan uuden maailman,
jonka kautta kovettuneet kantapääni ovat silenneet
jo mukavan pehmeiksi ja tasaisiksi.

Ohjeita jalkakylpyjen valmistamiseen
löytyy tämän edellä mainitun lisäksi vaikkapa netistä.



Pihasaunan lämpenemistä odotellessani istuin tuossa koivupöllin päällä
pitkän tovin jalkojani vadissa uitellen
ja tuota saunan edustalta avautuvaa maisemaa katsellen.
Aistin vahvasti ympäröivän rauhan
ja ne kaikki kosteat kesäillan tuoksut,
jotka kohosivat lämpimästä maasta
illan viilentämään ilmaan.

Aurinko kultasi vaaranrinteen puiden latvat,
kesän polttaman heinikon ja kaiken, minne sen säteet vain ylsivät.
Ja varjot aloittivat oman leikkinsä pihasaunan seinustalla.

Siinä hetkessä koin vahvasti kesäillan tyynen rauhan ja hiljaisuuden.

♡ ♡ ♡

Heinäkuun lopun raukeaa rauhaa Sinullekin!

-Kaaru

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Heinäkuisia mietteitä sekä vaniljainen mansikkapiirakka




Heinäkuu on ehtinyt jo yli kuukauden puolivälin.
Monenlaista touhua ja tohinaa, pienempää ja suurempaa reissua,
lomailua ja rakennushommien äärellä ahkerointia on mahtunut näihin menneisiin viikkoihin.

Heinäkuu on lopulta tuonut mukanaan myös ihanat kesäkelit,
auringonpaisteen, pehmeänä puhaltavan kesätuulen,
lämpimät uimavedet ja metsien suojassa kypsyneen marjasadon.


Kesän kypsyminen näkyy myös puutarhoissa,
joissa mansikat, viinimarjat, omenat ja muut syyskauden marjat ja hedelmät
alkavat saada jo mukavasti väriä pyöreisiin poskiinsa.

Kesän kauneutta ihastellessa teki mieleni kokeilla jotain uudenlaista
makeaa kesäherkkua, sellaista, jota ei ole koskaan aiemmin tullut tehtyä.


Mansikkasadon alkaessa olla parhaimmillaan,
mieleeni juolahti vuosia sitten jostakin lehdestä talteen nappaamani
vaniljaisen mansikkapiirakan ohje.

Ohjetta en kuitenkaan löytänyt mistään, 
en vaikka kuinka etsin.
Se kai uinailee yhä muuttolaatikossa jossakin varaston uumenissa.
Muistin varassa jouduin siis menemään tämän piirakkaohjeen kanssa.

Sen verran hyvin se kaikesta huolimatta kuitenkin onnistui,
että ajattelin tallettaa ohjeen tänne blogiin itselle muistiin
ja mukaan napattavaksi kaikille muillekin.




Vaniljainen mansikkapiirakka

Pohja: 

150 g voita/margariinia
1 1/2 dl sokeria
1 kananmuna
3 dl vehnäjauhoja
 (itse käytin gluteenittomia jauhoja)
1 tl leivinjauhetta

Täyte:

1 prk ranskankermaa
1 prk vaniljarahkaa
1 kananmuna
1/2 dl sokeria 
(vähempikin riittää, sillä rahka on aika makeaa)
1 tl vaniljasokeria
viipaloituja mansikoita n. 2-4 dl

Murutaikina piirakan päälle:

50 g sulatettua voita tai margariinia
1/4 dl sokeria
koostumuksen mukaan (n.1/2 - 1 1/2 dl) vehnäjauhoja 


Vatkaa voi sokeri vaahdoksi.
Lisää kananmuna.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinan joukkoon.
Sekoita taikina tasaiseksi.

Valmista myös piirakan päälle tuleva murutaikina sekoittamalla sulatettu rasva,
 sokeri ja jauhot keskenään murumaiseksi seokseksi.

Levitä taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille tasaiseksi kerrokseksi.
Sekoita täytteen ainekset keskenään ja kaada seos piirakkapohjan päälle.
Viipaloi mansikat ja levitä tasaisesti täytteen pinnalle. 
Ripottele mansikoiden päälle muruseos.

PAISTA 200 asteessa n. 25-30 min.

Uunin tehosta ja paistokyvystä riippuen pohjaa voi esipaistaa uunissa n.10 min ennen täytteen lisäämistä ja paistaa piirakkaa täytteiden lisäämisen jälkeen n. 20 minuuttia.

Ohje soveltuu halkaisijaltaan n. 24 cm vuokaan.
Mikäli käytössä on laajempi vuoka, huomioi se taikinan määrässä.



Kun piirakka oli tullut uunista ja jäähtynyt huoneenlämmössä jonkin aikaa,
nostelin sen pinnalle koristeeksi vielä läjän tuoreita mansikoita
sekä valkosuklaalastuja, jotka raastoin suklaalevystä.

Tuli niin hyvää piirakkaa, että varmasti toistekin kokeilen.

Erityisesti minua yllätti se, 
miten hyvin mansikka sopi tällaiseen uunissa paistettavaan piirakkaan.
Miten lie onkaan niin, etten ole koskaan aiemmin tajunnut sen käyttökelpoisuutta
tämänkaltaisiin leivonnaisiin.

Seuraavalla kerralla taidan lisätä mansikoiden sekaan hieman raparperiakin,
se kun on tuon mansikan kanssa niin mahdottoman hyvä pari.


Oletko sinä tehnyt vastaavaa piirakkaa milloinkaan?
 



Marjojen kypsymisen lisäksi heinäkuinen lämpö on avannut keväällä kylvämäni
kesäkukkasetkin täyteen loistoonsa.

Iki-ihana kesäharso, 
jota kylvin pihapiiriämme rajaaville ojanpientareille 
sekä pihamme nurmettomiin kohtiin,
kukkii nyt valtaisana, 
valkoisena kukkamerenä ihastuttaen herkällä olemuksellaan kotitietämme kulkevia.

Kesä jatkaa kypsymistään hiljalleen, huomaamatta.
Luonto ympärillämme on kuin salainen puutarha,
joka suo meille suloisia ja lohdullisia hetkiä.


Heinäkuisten päivien iloa ja kauneutta Sinullekin,
joka täällä piipahdat!

-Kaaru-

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Pellavaa ja päivänkakkaroita


Heinäkuiset päivät eivät ole helteillä hellineet,
mutta viileämmissä ja osittain sateisissakin päivissä on ollut omat hyvät puolensa.
On tullut pitkästä aikaa kaivettua ompelukone ulos kaapin kätköistä
ja ommeltua monenlaista pientä ja vähän suurempaakin tykötarvetta kotiin.

Siinä kankaita sommitellessa, 
leikatessa ja ompelukoneen tasaista hurinaa kuunnellessa ajatus on polveillut kesäisillä teillä.
Kuin huomaamatta vuosia sitten ostamani monen metrin mittainen pellavakangas
on taipunut jos jonkinlaiseen muotoon.
 


Tupakeittiön ikkunat saivat suojakseen laskosverhot.
Ne toimivat perinteisellä laskosverhomekanismilla
ja ovat tarkoituksella ikkunoita hieman suuremmat, 
jotta voin sitten aikanaan siirtää ne rakentuvan kotimme ikkunoihin.


Pellavaisen kankaan säikeet valoa vasten ovat kuin
 pilviverhon takaa alas maahan laskeutuvat auringonsäteet
ja sen pehmeä sävy kuin kesäinen hiekkaranta.  

Niin rauhoittavaa katseltavaa.



Kuten kaikki ompelutyöt, myös verhojen ompelu jätti jälkeensä pieniä kangassoiroja.
Meinasin heittää ne ensin tilkkukoriin odottelemaan parempia aikoja, 
mutta hetken mielijohteesta päädyinkin taittelemaan niistä rusetteja, jotka ompelin lopulta rusettiponnareiksi.



Pienelle,
kauneutta rakastavalle tyttärelleni ne ovat kuin tehtyjä.
Ja tuon valkoisen pitsimekon kanssa ne sopivat yhteen mitä parhaiten.
Toinen ponnareista päätyi heti hänen hiuksiinsa
ja toisen niistä hän kietaisi nallepojan kaulaa komistamaan.

Muutamia muitakin ompeluksia sain tuosta samaisesta kankaasta tehtyä, jotka päätyivät wc/kodinhoitotilaan.
Niistäpä kertoilen sitten,
kunhan saamme remontin viimeistelytyöt siellä tehtyä.



Heinäkuu on kasvattanut pellonreunamat ja ojanvarret täyteen
päivänkakkaroita ja peltosaunioita.
Olen keräillyt niitä isot kimput maljakoihin niin ulkopöydälle kuin sisällekin.

Päivänkakkara on yksi monista lempikukistani
ja siksi annan niiden vapaasti kasvaa pihapiirissä ja kukkapenkissä,
juuri siellä minne niitä on itsestään kylväytynyt,
sillä jokin niiden yksinkertaisessa kauneudessa yltää syvälle sieluun saakka.

Miten joku kukka voikaan olla kaikessa yksinkertaisuudessaan niin valtavan kaunis ja herkkä
ja niin iloa tuova kuin pieni aurinko.  



Kimpullinen näiden herkkien kukkien tuomaa iloa Sinullekin,
blogini lukija!

-Kaaru-

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Juhannusruusujen aikaan

On kesäkuun puoliväli.
Suuri juhannusruusupensas on avautunut miltei 
täyteen kukkaansa kotimme nurkalla.
Vieno ruusuntuoksu leijailee kesäkuun tyynessä illassa
välillä voimakkaampana, välillä miedompana.
Kuovi huutelee pellon takana, jossa lehmät laiduntavat,
joutsenet ääntelevät toisaalla
ja käki kukkuu jossain takametsän lehtomailla.

Ilta on täynnä luonnonääniä,
kuten aina tähän aikaan vuodesta täällä maalla.

Pihamaa kutsuu nuuhkimaan kesän tuoksuja,
maistelemaan mullan läpi puskeneita yrttejä ja vain käyskentelemään ympäriinsä.
Luonnon täyteläinen kauneus kertoo siitä,
että aivan kohta on juhannus,
keskikesä.


Tänään päivällä, kun sateli hiljakseen vettä,
kävin katkomassa muutaman ruusunoksan sisällekin tuoksua tuomaan.
Sytyttelin kynttilöihin tulet, kuten niin monesti tällaisinä päivinä
ja käperryin nojatuolin nurkkaan satuja lapsilleni lukemaan.
Vietimme siinä kiireettömän,
mukavan yhteisen hetken satujen maailmoissa seikkaillen,
jutustellen ja tarinoita kertoillen.

Vaikka on kesä, polttelen kynttilöitä harva se hetki.
Niiden loiste on kesällä heikompi kuin syksyn pimeinä iltoina,
mutta kuitenkin tarpeeksi vahva luomaan ihanan tunnelman kesäiseenkin päivään.



Siinä satujen lukemisen lomassa tuli mieleeni eräs ilta tässä menneellä viikolla,
kun olin pihamaalla tavanomaisella puutarhakierroksellani ja
 katseeni kiinnittyi pihasaunan nurkalle koottuihin lasipulloihin,
 joiden sisältö herätti oitis mielenkiintoni.

Lapset olivat keränneet pulloihin juhannusruusun ja syreenin kukkia,
kaataneet päälle kuumaa vettä ja jättäneet keitokset hautumaan pihasaunan nurkalle.
Arvasin heti heidän kokeilleen hajuveden tekoa, 
aivan kuten mekin serkusteni kanssa silloin lapsena ennen.
Hymyilytti.

Kun sitten kerroin tarinan kauppareissullani eräälle tuttavalleni,
hän harmitteli puolestani menetettyjä kukkia,
revittyjä terälehtiä ja pihapiirin vähentynyttä kauneutta,
mutta minä sanoin, etten osannut harmitella sitä lainkaan.

Sen sijaan iloitsin lasteni luovuudesta,
kokeilunhalusta ja leikin ilosta.
Ajattelin siinä,
 että samalla tavoin kuin kukat kasvavat joka vuosi,
niin kasvavat lapsenikin.




Tulee päivä, jolloin leikit vaihtuvat toisenlaiseen tekemiseen tai tekemättömyyteen.
Sinä päivänä leikit eivät enää kiinnosta.

Se päivä tulee, tiedän sen
ja jo nyt aina ajoittain sydämeni tuntee siitä puristavaa haikeutta.

Nyt vasta ymmärrän, mitä tarkoitettiin sillä,
kun vuosia sitten kaikkein työläimmältä tuntuvassa elämänvaiheessa
joku vanhempi ihminen sanoi, 
että nauti nyt, kun lapset ovat pieniä.
Nauti, sillä niin äkkiä he lentävät pesästä.

Niin äkkiä he lentävät!


Silloin kodin seinät kumisevat tyhjyyttään,
huoneet kaikuvat ja hiljaisuus on niin syvää, 
että voi kuulla oman sydämensä sykkeen.

Nyt ymmärrän ja nautin,
kun vielä on se päivä.

Vielä on se päivä,
jolloin koti täyttyy lasten äänistä, itkusta ja naurusta, leikistä ja metelistä.
Vielä tänään joku repii lupaa kyselemättä juhannusruusujen ja syreenien terälehtiä omiin keitoksiinsa,
laulelee mennessään itse sanoittamiaan lauluja kesästä ja perhosista,
ja leikki aaltoilee kotileikeistä parturileikkeihin ja lääkärileikeistä majanrakennukseen.

Siitä minä tunnen iloa!


Syreeni on jo kukintansa loppupuolella,
mutta tuossa viikon takaisessa kuvassa ne kukkivat kauniina ja runsaana.

Elämä on tänäänkin hetkiä,
riipaisevan kauniita,
ohikiitäviä.



Lauantaiehtoon ja huomisen pyhäpäivän levollisuutta Sinulle,
joka täällä piipahdat.
<3

-Kaaru-

torstai 6. kesäkuuta 2019

Kesä kukkii muistoja

Pihamme syreenipensaiden luomasta vilpoisasta varjopaikasta
on tullut minulle tärkeä paikka.
Siihen varjoon istun usein arkisten askareiden lomassa teekuppi kädessäni 
ja nautin kaikista ihmeellisen ihanista asioista ympärilläni.

Tuntuu, että kevät on muuttunut kesäksi taas niin hetkessä,
että ihan kukkaisruuhka on vallannut puut ja maan.
Ilma tuoksuu samaan aikaan syreenin ja pihlajankukilta,
juuri möyhityn ja kylvetyn viljapellon mullalta
ja kesäiseltä metsältä,
jonka varjoisilta paikoilta ilmaan kohoaa kostean maan,
kielojen, kuusenkerkkien ja monenlaisten niittykukkien tuoksuja.



Joka kesä havahdun entistä useammin siihen,
miten moni asia, tuoksu tai tilanne
palauttaa mieleen muistoja vuosien takaa.

Muistot vievät maisemiin lapsuudesta, nuoruudesta ja varhaisesta aikuisuudesta.
Ne ovat muistoja, jotka ovat syystä tai toisesta piirtyneet syvälle sieluun.
Ja jättäneet sinne lähtemättömän jäljen.
Niihin muistoihin olen palannut syreenin varjossa istuessani
 paitsi jokakesäisten tuoksumuistojen
myös vuosia sitten kirjoittamieni päiväkirjojen myötä.




Elämään on arvatenkin mahtunut monenlaista.
Tie on kulkenut myrskyn ja tyvenen vuorovesissä.
On ollut silti lohdullista huomata, että vaikka elämä olisi ollut miten synkeää tahansa,
niissäkään kaikkein tuulisimmissa pilvipäivissä
toivon lyhty ei ole koskaan kokonaan sammunut.
Heikko liekki on päivien myötä vahvistunut ja johdattanut elämän
lopulta kulkemaan juuri minulle osoitettuja teitä.

Elämä on ihmeellinen matka.
Jokaisessa päivässä, viikossa, kuukaudessa,
 jokaisessa vuodenajassa on omat kauniit asiansa,
joiden kirvoittamat muistot kantavat tänään, huomenna
ja kaikkina tulevinakin päivinä.


Jokainen hetki elämässämme
rakentaa muistoja tulevaan.




Tässä rakkaaksi tulleessa maisemassa koen
kesän huolettomuuden, kepeyden, riemun ja tunnen kaikesta tästä minulle
ja meille suodusta sydämen syvää iloa.
Tie on vuosien etsinnän jälkeen tuonut meidät kotiin.




Lopuksi jaan teille laulunsanat, joiden saattelemana lapseni kirmasivat kesälaitumille
kouluvuoden päättyessä viime viikon lauantaina.
 Minusta tuossa laulussa on juuri sellainen huoleton ja vapaa tunnelma,
jollaisen lapsuudenkesän kuuluukin olla.

"Kesä katsoo ikkunasta,
vihreälle ruoholleen,
kaipaa jo varpaita,
ruoholle tanssimaan.
Loma, loma, loma,
loma, loma, loma,
ruoholle tanssimaan!

Kesä katsoo ikkunasta,
sinisille aalloilleen,
kaipaa jo venettä,
aalloille soutamaan,
loma, loma, loma,
loma, loma, loma,
aalloille soutamaan!

Kesä katsoo ikkunasta,
aurinkoa silmissään,
kaipaa jo kaikkia,
aurinkoon lämpimään,
loma, loma, loma,
loma, loma, loma,
aurinkoon lämpimään!

(Hannele Huovi)

Kesäpäivien huolettomia, kauniita hetkiä Sinullekin,
blogini lukija!


-Kaaru-

torstai 30. toukokuuta 2019

Elämän rajallisuus

Tässä hiljattain tapasin vanhuksen, 
jonka pitkälle keski-ikään ehtinyttä poikaa olimme pari vuotta sitten syksyllä
saattamassa hänen viimeiselle matkalleen.
Elämä oli tuonut eteen yllättävän käänteen, sellaisen,
 johon kukaan lähimmäisistä ei ollut osannut ennalta varautua.
Sairaus vei voimat nopeasti ja tuli aika jättää jäähyväiset.

 🍃 🍃 🍃 🍃 🍃

Siinä hän nyt seisoi edessäni,
tämä samainen vanhus kävelykeppiinsä nojaten.
Harmaiden hiusten rajaamat kasvot olivat elämän uurruttamat.
Hän katsoi minua syvälle silmiin.
Ja kun sitten muisti, hymy levisi hänen huulilleen.
Katse oli lempeä, mutta sen takaa heijastelivat
kaipauksen täyttämät silmät.

Hänen tuskansa riipaisi sydäntäni.




Tartuin häntä kädestä ja suljin tiukkaan syleilyyni.
Sivelin kädelläni hänen olkapäätään ja mietin,
miten osaisin häntä lohduttaa.
Mistä löytäisin sanat, jotka toisivat helpotusta
hänen puristavaan kaipaukseensa.

Ei ollut sanoja, vain läsnäolon voima.

🍃 🍃 🍃 🍃 🍃

Vanhuksen silmäkulmasta vierähti kyynel.
Jäin seuraamaan sen kulkua silmäkulmasta alas poskelle ja siitä rintapieleen.
Tuossa kyyneleessä näyttäytyi koko vanhuksen eletty elämä.
Siinä loistivat lapsuuden onnelliset vuodet,
nuoruus, aikuisuus, vanhemmuus, vanhuus.
Se helmeili iloja ja suruja.
Elämän monensävyisyyttä.




Sitten hän sopersi hiljaa:
"Kyllähän minä olisin joutanut lähteä täältä aiemmin kuin poikani.
Miksi hän lähti ja minä vielä jäin?"

Ihmisjärjellä tapahtunutta on vaikea ymmärtää.
Elämän päättyminen muistuttaa meitä vahvasti omankin elämämme rajallisuudesta, siitä,
että kaikki kaunis katoaa aikanaan eikä mikään tässä elämässä ole pysyvää.

Lohdutin tuota vanhusta sanoen,
että aivan kuten kevätaurinko,
myös samalla tavoin hänen poikansa jälkeläiset luovat toivoa tulevasta.
Elämä jatkuu heissä ja heidän lapsissaan.
Sukupolvien ketjussa muistot elävät ja ovat läsnä.




Vaikka kaipaus tuntuu tässä hetkessä musertavalta,
tulee vielä päivä, jolloin kyynelten läpi voi nähdä myös iloa.
Tulee päivä, jolloin ilo kuiskaa surulle ja ikävälle,
on teidän vuoro väistyä ja antaa tilaa ilon ja valon tulla.


-Kaaru-

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Sadepisaroita ja tuomen tuoksua


Viime yönä sade rummutti 
vasten kotimme peltikattoa 
ja ukkonen jyrähteli 
pellontakaisen vaaran laella.

Helteisen päivän päätteeksi olin jättänyt ikkunat raolleen, 
jotta uni tulisi paremmin.


Siinä yöllä noustessani sulkemaan ikkunoita,
avonaisista ikkunoista tulvahti
sisälle kesän tuoksu.
Ilma tuoksui koivunlehdiltä,
sadepisaroilta ja tuomenkukilta.

Hetken aikaa seisoin siinä avonaisen ikkunan äärellä 
katsellen kesäöistä maisemaa 
 ja tuoksutellen sateen raikastamaa ilmaa 
ennen kuin suljin ikkunan 
ja kömmin takaisin vällyjen väliin.


Aamun valjettua laitoin puuhellaan pienet tulet, kietaisin aamutakin ylleni 
ja hipsin ulos tuomenoksat mielessäni.

Katkoin pihamme suurehkosta tuomesta ison kimpullisen kukkaisia oksia 
ja toin ne sisälle puuhellan kulmalle.


Valkoisten, pienten kukkien ja vihreiden lehtien täyttämät oksat
ovat kuin luotuja tuohon suureen, keraamiseen kannuun, 
jonka tasainen, sileä pinta korostaa ihanasti taustalla näkyvän
ikiaikaisen vanhan puuhellan rosoista pintaa.

Usein pysähdyn ihastelemaan elämää nähneitä esineitä ja huonekaluja.
Niiden rosoissa, säröissä ja halkeamissa voi nähdä jotain hyvin kaunista
ja merkityksellistä. 

Samalla tavoin kuin vanhat, kolhiintuneet tavarat,
myös me ihmiset olemme kiinnostavia elämän meihin jättämien 
kolhujen ja säröjen vuoksi.

Elämän kolhimissa, vajaavaisissa yksilöissä 
kauneus näyttäytyy aina syvimmin.
Se koskettaa.
Että kaikesta tuokin vanha puuhella, 
minä tässä sen ääressä ja sinä siellä olemme selvinneet.

Elämä on ihmeellinen matka.
Ihmeellistä on myös ihmismielen mukautuvaisuus
ja sen eheytyvyys elämän kriisien kohdatessa.


Puuhella huokuu yhä suloista lämpöään ja sade ropisee hissukseen ikkunoita vasten. 
Vuoden ensimmäinen ukonilma on jatkanut kulkuaan eteenpäin.
Ulkona tuoksuu vahvasti kesä. 
💚

Tuomenkukkien tuoksuisia ajatuksia Sinulle,
blogini lukija!

-Kaaru-

torstai 16. toukokuuta 2019

Uusi kevät, uusi alku


Varhain tänä aamuna heräsin siihen, 
kun aamuaurinko loi säteensä sisälle  makuukammarin ikkunasta
ja linnut lauloivat ihanasti seinän takana.

Auringonvalon ja lintujen laulun herättämänä ei voinut kuin hymyillen todeta,
että olipa ihana herätys!

Tuli mieleeni lapsuuteni lempilaulu,
jossa pienet linnut laulavat aamusta iltaan
murehtimatta ennalta huomista tai tulevaisuutta.

Miten kiitollisina nuo pienet ja vähän suuremmatkin linnut aloittavat aina päivänsä.
Eivät ne eilisen murheita enää muista ja huomisen huoliakaan ei tarvitse ennalta miettiä,
sillä tässä hetkessä on kaikki se, mitä he tarvitsevat.


Siinä sängyllä loikoillessani ja jäseniäni oikoessani tulin ajatelleeksi sitä,
miten paljon meillä ihmisilläkin, minulla ja sinulla, 
olisi aihetta kiitokseen.

Vaikka elämässä on niitäkin ajanjaksoja,
jolloin mieli on maassa ja siipirikkoisena elämä tuntuu kokoaikaiselta
 selviytymiseltä päivästä toiseen,
silti jokainen päivä sisältää kiitoksen aiheita, 
suurempia ja pienempiä.


  Olen yrittänyt muistuttaa itseäni tässä yltäkylläisessä maailmassa eläessä
ja tämän blogitauon aikana siitä, 
että vähempikin on kylliksi. 
Että iloa tuovien asioiden ei tarvitse olla aina aineellisia.

Elämä ja ympäröivä luonto itsessään sisältävät kaikessa kauneudessaan 
ja yksinkertaisuudessaan paljon sellaisia asioita,
 jotka viestivät vahvasti ilosta, toivosta 
ja uuden elämän alusta.


Sellainen asia on tämä uusi kevätkin,
josta olen onnistunut nauttimaan tänä vuonna ehkä aiempia vuosia enemmän.

On kerta toisensa jälkeen hämmästyttävää nähdä,
kuinka ruskea nurmi muuttuu vihreäksi,
kuinka pellot ja niityt puskevat monenlaisia kukkia
ja kuinka turpeista lehtisilmuista avautuu hennonvihreä viitta puiden ja pensaiden ylle. 
Elämä on täynnä hetkiä, kauniita, arvokkaita, ohikiitäviä.
Niiden sisällä piilee se ilo, joka välillä katoaa arjen tohinan ja touhun keskelle.

🌸🍃🌸🍃🌸🍃🌸

Näissä ajatuksissa aloittelen uutta blogitaivalta tutun ja turvallisen blogin nimen ja ulkoasun alla.

Lopuksi toivottelen kaikille blogini lukijoille
oikein mukavaa uutta kevättä ja kesää!
Muistakaa tarttua hetkiin,
niihin pieniin, ohikiitäviin.

-Kaaru-