sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Kevään iloa ja valoa sydäntäsärkevän uutistulvan keskellä


Edellisestä postauksestani on kulunut aikaa.
Jollakin mittapuulla mitattuna monta monituista viikkoa, pieni ikuisuus ihan,
kun taas toisen mukaan vain lyhyt henkäys.
Ajanmääre ja sen kulku ovat muuttaneet jollakin tapaa muotoaan ja merkitystään
viimepäivien ja -viikkojen aikana maailmalta kuuluneiden koronavirus-uutisten myötä.
Jokin, joka tuntui hetki sitten vielä kaukaiselta ja epätodellisen tuntuiselta,
onkin juuri nyt arkipäivää täälläkin kotimaassa.

Uutistulvassa mieli kadottaa helposti kaiken tässä hetkessä olevan,
ja alkaa tähytä viikkojen, jopa kuukausien päähän kuin helpompia aikoja etsien.
Murheelliset uutiset vievät helposti kaikki voimat ja puhaltavat epävakauden tunteen
syvälle sieluun saakka.


 Elämän hidastaessa askeleita ja elinpiirin kaventuessa kotiin 
ja vain pakollisiin kodin ulkopuolisiin menoihin koen, että omasta 
henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on tässä hetkessä tärkeää.
Niin paljon on merkitystä sillä, miten me tämän ajan koemme,
millä tavoin me vallitsevaan tilanteeseen suhtaudumme.

Yhtälailla kuin jokainen uusi päivä voi tuntua kotioloissa turhauttavalta ja tylsältä,
elämä harmaalta ja ilottomalta, yhtälailla jokainen päivä on mahdollisuus johonkin uuteen
tai vaikka ihan vain senkin vanhan ja hyvän säilyttämiseen,
sillä se polku, jota eniten poljemme, siitä tulee lopulta tie.
Ne ajatukset, joita ruokimme, kasvavat ja paisuvat,
niin hyvässä kuin pahassakin.

Paljon olen pohtinut oman työni kannaltakin sitä, 
kuinka tärkeää on säilyttää mielen tyyneys.
Niin kuin puut myrskyssä saattavat näyttää siltä, 
kuin tuuli heittäisi ne hetkenä minä hyvänsä kumoon,
laajalle ja syvälle maahan työntyneet juuret pitävät ne pystyssä.
Sama juurevuus on tärkeää ihmiselämässäkin. 
Kun juuret ovat tukevasti maassa, jaksaa nähdä kaiken hyvän ja kauniin pelkojen,
surujen ja elämän huolienkin keskellä.


Viimeisten viikkojen aikana olen lähtenyt milloin yksin, 
milloin perheeni kanssa luontoon.
Välillä olemme kävelleet metsäpoluilla perätysten hipihiljaa,
kuunnelleet ja ihmetelleet kevään etenemistä,
kirkkaansinistä taivasta ja auringonlämmön voimaa,
ja taas välillä hyppineet kuin villivarsat yli sammalmättäiden ja kaatuneiden puunrunkojen.

Uuden elämän kasvun ja luonnon moninaisen kauneuden ja jylhyyden äärellä 
moni maallinen asia unohtuu ja murheet saavat uudenlaiset mittasuhteet.
Eikä siihen välttämättä tarvita kuin valoa kohti kurkotteleva, 
turpea lehtisilmu, jonka kasvunvoimaa ja -iloa eivät minkään maailmanluokan asiat hidasta.
Elämä on opettanut, että onnelliseen ja tasapainoiseen elämään ei tarvita suuria asioita.
Päivittäiset pienet ihmeet ovat niitä kaikkein suurimpia ihmeitä,
juuri niitä, jotka tekevät ihmismielen onnelliseksi.
Kun mieli on onnellinen, on se myös tasapainoinen.
Siksi omat ajatuksensa kannattaa suunnata iloa lisääviin asioihin.


Kevät, uusi kasvunkausi ja siitä syntyvä uusi elämä luo aina toivoa tulevasta,
ja siitäkin, että kaikista koettelemuksista vielä selvitään.

Tässä koronakoettelemuksessa minua on suuresti liikuttanut se,
kuinka ihmiset ovat tulleet henkisesti lähemmäksi toisiaan ja
 kuinka lähimmäisistä pidetään huolta.

Whatsapin sekä muiden pikaviestisovellusten kautta maailman ääristäkin on tullut viestejä ja videoklippejä, joissa sanoista suurimpana ihmisten puheissa on ollut luottamus ja toivo tulevasta. Eräänkin laulun sanat, jota eri kielillä lauletaan ovat kuin tähän hetkeen luodut.

"Ei surustamme turvaa meillä, ei auta murhe, vaikerrus, jos aamu alkaa kyynelillä ja päivän päättää huokaus. Vaan raskaammaksi kuorma käy, jos murheelle ei määrää näy."

Samainen laulu päättyy sanoihin:
".. on aika täällä vaihtuva, myös murhepäivä loppuva. "
Ennemmin tai myöhemmin tämäkin koettelemus on ohi.
Yhteisen asian äärellä tässä ollaan koko maailma ja yhdessä me tästäkin selvitään.


Maaliskuisen sunnuntain ja alkavan kevään pulppuilevaa iloa juuri Sinulle!

-Kaaru-