Hajanaisia ajatuksia tästä hetkestä

Orvokit! 

Miten ne saavatkaan niin valtavan ilon läikähtämään sydänalassa
joka kerran, kun niitä istuttaa savikippoihin ja amppeleihin <3 

Kevät on jo pitkällä. 

Niin sen täytyy olla. 

Lämpötila on jo öisinkin plussan puolella.

Enää ei tarvitse pelätä pakkasukon puraisevan hentoja kevään kukkia. 

Vaikka kestäväthän ne kyllä vähän pakkastakin. 

Niin ainakin sanovat. 

Silti koskaan en ole uskaltanut jättää niitä ulos, 

jos on pikkuisenkaan epäilyttänyt, että lämpötila laskee miinuksen puolelle. 

Yön pieninä tunteina.

Silloin olen kantanut ne iltaisin sisälle.

Lämpimään.

Turvaan.

Kevät on tullut myös järvenrantaan.

Se on ollut jo pitkään sula!

Kaukana ulapalla järvi uinuu vielä jäävaipan alla.

Kevätauringon lämpö on saanut sen kuitenkin haurastumaan jo niin paljon,

ettei jäälle ole ollut enää moneen viikkoon menemistä.

On vain päivistä
ja tuulensuunnasta kiinni,
milloin jäämassat aloittavat kilpajuoksunsa
kohti rantakallioita.

Tuossa kivellä,

rannan tyvenessä,

olen istunut useana peräkkäisenä iltana.

On ollut aikaa miettiä,

  pysähtyä ja kuunnella. 

Niin itseä kuin ympäröivää maailmaakin.

Miten onnellinen olenkaan

saadessani nähdä ja kokea kaiken tämän kauneuden.

Jälleen kerran.

Kevään!

Sen mukanaan tuoman lintujen laulun
ja pesintäpuuhat, 

hiljaisen järvenselän,

sinisen avaran taivaan,
jolla valkoiset hattarapilvet seilaavat
hiljalleen kohti taivaanrantaa

sekä vihreän metsän,
tuoksuineen ja tunnelmineen.
Luonnon heräämisen!

Eräänä iltana,
kivellä jälleen istuessani tajusin,
 miten valtavasti minua ja meitä perheenä
on siunattu.
On kulunut vasta vajaa neljä kuukautta siitä,
kun me tänne muuttokuorman kanssa tulimme.
Hyppäsimme tutusta ja turvallisesta elämästä
liki tuntemattomaan.
Mutta jo nyt tuntuu siltä
kuin olisimme rantautuneet
kotisatamaan.
Meitä on täällä odotettu!
Pidetty paikkaa varattuna
venevalkamassa,
että sitten kun me tulemme,
siihen on hyvä ja turvallista rantautua.
Ettei tarvitse paikkaansa etsiä.
Miten meitä onkaan muistettu <3

Ihan piti silmäkulmia pyyhkiä -
mokomat sadepisarat kun niin kastelivat.

Illan painuessa yötä kohti,
koen yhtäkkiä valtavaa kaipausta jonnekin,
vaikken edes tiedä mitä tai minne kaipaan.
Se on tämä ilta,
hentoinen sumupeite
ja auringon viimeisten säteiden
kimallus järvenselkää vasten,
joka sen tunteen herättää.
On niin pakahduttavan kaunista!
Siitä kumpuaa onnellisen ihmisen kaipaus.

Kiitollisena,
kuiskaan ajatukseni tuulten vietäviksi.
Miten onnellinen olenkaan tästä päivästä,
tästä hetkestä.
Elämästä!
Ilo pulppuilee rinnassa.
Pyörteilee kuin lehdet tuulessa,
niin etten oikein tiedä,
miten päin olisin.

Nousen ja ravistelen itseni takaisin todellisuuteen
ja valmistaudun kohtaamaan kotona
odottavan suloisen kamalan
kaaoksen :)


-Kaaru-

Huhtikuun valo

Niin siinä vaan on käynyt, kuten ajattelinkin. Tuo instagram on vienyt niin mukanaan, etten enää tänne blogiin niin usein ehdi. Ei sillä, etteikö bloggaaminen edelleen kiinnostaisi. Kiinnostaa todellakin ja monta mukavaa juttua olisi tuolla luonnoksissa odottelemassa julkaisua, mutta..tuonne instagramin puolelle on vain niin kauhean helppo räpsäistä puhelimella kuva, kirjoittaa muutaman sanan teksti ja painaa julkaise-nappia. Ja miten valtava inspiraationlähde se onkaan! No, luulenpa että tuokin instagram-innostus laantuu ajan myötä. Uutuuden viehätystähän se pitkälle, kuten aina uuden edessä.

Tiistaina, pääsiäispyhien jälkeen, raivasin kotoa kaikki pääsiäiskoristeet laatikkoon odottelemaan taas ensi vuotta. Muistelen, että aikaisempina vuosina olen tykännyt pitää koristeita joidenkin päivien ajan vielä pääsiäisen jälkeenkin. Tänä vuonna tuli laiteltua koristeita jo hyvissä ajoin ennen pääsiäistä, joten lienee se ollut syynä sitten siihen, etten jaksanut niitä enää pääsiäisen jälkeen katsella. Keltaiset tyynynpäälliset saivat jäädä, sillä niistä tykkään tosi paljon. Ne tuovat niin mukavasti keväistä raikkautta kotiin.

Huhtikuu alkoi täällä meillä ihanan valoisana, aurinkoisena. Kyllä tämä kevään tulo on joka vuosi yhtä ihanaa aikaa. Routa sulaa ja koko luomakunta herää talviuniltaan. Ei sitä lakkaa koskaan ihmettelemästä. Tuntuu, että joka vuosi, joka kevät, se ihmetyttää yhä vain enemmän. Miten voikaan olla mahdollista, että kuolleilta näyttävät kasvit avaavat silmunsa ja virkoavat jälleen uuteen elämään. Ja tuo lintujen liverrys! Niin lähtemättömästi se kuuluu keväiseen äänimaisemaan. Sitä on kaikkialla, puiden oksilla, räystäspielillä, järvellä, metsissä, pihamaalla. Se soi niin kauniisti, niin kirkkaasti!

Iki-ihana kevät <3

Aamupäiväisen ulkoilureissun jälkeen päätimme leipoa lasten kanssa pullaa. Mitenhän tuotakin pullaa tulee niin harvoin tehtyä. Suuritöistä muka, vaikka aina sitten kun senkin homman on saanut alulle, leipominen sujuu kuin tanssi. Eipä taidakaan mitään sen parempaa ollakaan kuin tuore pulla kera kylmän maidon :) Ja onhan se tuoksukin aivan huumaava. Se viipyilee kodin jokaisessa nurkassa ainakin huomispäivään saakka. Niin, että jokainen tänne eksyvä tietää, missä puuhissa meillä on 

oltu :)

Ihanaa, keväistä viikonloppua jokaiselle <3

Niin ja lämpimästi tervetuloa uudet lukijat! Mukavasi teitä on tänne tipahdellutkin hiljaisuudesta huolimatta :) 

-Kaaru-