Valoa kohti mentäessä ajatuksia Pieniahon torpan remontista

Täällä meillä alkanut vuosi on tuonut mukanaan vuodenaikaan nähden hyvin lämpimät kelit.

Föhntuuli on puhallellut leudosti näinä joulun jälkeisillä viikoilla saaden 

pilvet tihkumaan vettä ja maan sulamaan lumesta.

Tiet ovat olleet päiviä kestäneiden vesisateiden vuoksi vaarallisen liukkaat,

kuin luistinradat!

Äkkiseltään voisi ajatella, että kevät on tullut,

mutta luonto on lumettomuudesta huolimatta yhtä hiljainen kuin sydäntalven kuukausina.

Terminen talvi ei ole silti vieläkään alkanut.

Nähtäväksi jää, ehtiikö talvi enää tullakaan ennen kuin

aurinko alkaa jo lämmittää ja kevät ihan oikeasti koittaa.

Sateiset kelit ovat pitäneet meidät vapaa-aikana sisällä,

joten on ollut aikaa värkkäillä kaikenlaista, 

ja viimeistellä tämän torpan reilu vuosi sitten alkanut remontti.

Joulua edeltävällä viikolla mieheni naputteli eteisen helmipaneelikaappeihin ovet,

jotka ajattelin pintakäsitellä joulun jälkeen (se kun on ollut tavallisesti minun heiniäni),

mutta niinpä vaan yksi päivä töistä kotiin tullessani ovet olivat pintakäsitelty Osmo colorin 

kuultavan valkoisella öljyvahalla ja olivat siis vetimiä vaille valmiit.

Pitkään mietimme niin kaappien väriä kuin vedinvalintaa,

mutta päädyttiin lopulta valkoisen ja mustan liittoon, 

sillä halusimme maksimoida pienen eteistilan tilantunnun. 

Jos tila olisi ollut suurempi, olisimme käsitelleet kaapit jollain toisella sävyllä,

vanhaan tyyliin ehkä paremmin sopivalla beigeen, vihreään tai harmaaseen taittavalla valkoisella.

Vetimiksi valikoitui lopulta mustat, litteät nuppivetimet, 

jotta vaaleaan kokonaisuuteen saatiin hieman kontrastia.

Tämä torpan remontti on ollut monella tapaa mielenkiintoinen matka.

Tämä remontti, jos mikä, on vienyt meidät perinnerakentamisen äärelle,

maailmaan, josta meillä oli ennestään yhden rintamamiestalon remontin verran tietotaitoa.

Matka on opettanut ennen muuta nöyryyttä ja kunnioitusta menneitä aikoja 

ja menneitä sukupolvia kohtaan. Ihmisiä, jotka ovat liki sata vuotta sitten 

rakentaneet tätäkin meidän pientä kotia sydän täynnä periksiantamatonta tarmoa.

Matka on opettanut meille myöskin perinteisiä rakennustapoja, 

perinnerakentamista. 

Vaikka aivan kaikki entiset rakennustavat eivät ole olleet aikaa ja

 muuttuvia sääolosuhteita kestäviä,

paljon meillä tämän päivän ihmisillä olisi niistä ajoista opiksi otettavaa.

Tätä kaikkea katsellessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miten sen ajan alkeellisilla työkaluilla on saatu aikaan niin tavattoman kauniita yksityiskohtia, kuten käsin piiluttuja hirsiä ja tämän torpan sydämen, suuren, valtavan isoista graniittikivilohkoista muuratun leivinuunin. 

Millaisella lie vinssillä on kivijärkäleet paikoilleen nostettu!

Tämä on ollut myös harjoitusmatka tulevaan:

 vanhaan hirsikehikkoon rakentuvan uuden kotimme rakennusprojektiin.

On ollut ihan hyvä, että meillä on ollut tämä remontti, vaikka aina ei tämäkään yhtä auvoa ole ollut.

Mutta nyt olemme viisaampia monen asian, kuten vaikkapa materiaalivalintojen, 

hengittävien pintakäsittelyaineiden yms. valitsemisessa, 

sillä arvatenkaan ihan kaikki materiaalit eivät ole kestäneet käytössä toivotulla tavalla.

Aika näyttää, millaisena tämän torpan vaiheet jatkuvat sitten,

kun joskus pitkän ajan päästä uusi kotimme (vielä aloittamaton) 

rakentuu muuttovalmiiksi tähän samaan pihapiiriin.

Ajatus on rakentaa koti hyvin pitkälle itse,

joten aikaa se vie, enemmän kuin uskaltaa edes ajatella.

Kaikesta huolimatta katselemme luottavaisin mielin tulevaan:

elämä kantaa varmasti läpi harmaidenkin päivien.

Vaikka elämässä olisi miten harmaita hetkiä tahansa, päivä kulkee aina kohti huomista.

Ellei valoa ole tänään, ehkä sitä on huomenna enemmän.

Loppuviikosta ensimmäisen kerran huomasin,

että päivä on pidentynyt joulunpyhistä.

Enää ei ole säkkipimeää, kun lähden kotoa vaille kahdeksan aamulla

ja palaan iltapäivällä neljän jälkeen kotiin.

Aamulla taivaanrannan valaisevat horisontin takaa nousevat auringon ensisäteet

ja iltapäivällä voi sanoa, että on jo valoisaa, kun suljen työpaikan oven takanani.

Ihmeellinen on valon voima.

Mielen valo lisääntyy luonnonvalon mukana ja ajatus kulkee yhä useammin

kohti kevättä ja kevään ensimmäisiä kukkia:

tulppaaneita.

Lisääntyneen valon innoittamana ostinkin jo ensimmäisen tulppaanikimpun,
jonka kaveriksi laitoin talvisesti katajanoksan.

Mikäli luen itseäni oikein, luulenpa, että tulppaaneja löytyy maljakosta tästä päivästä alkaen
pitkälle kevättalveen saakka lähes joka viikko.
Lisukkeita vaihtamalla ne sopivat monenlaiseen tilanteeseen ja vuodenaikaan.
Aina niin ihanat tulppaanit!

~~~ ~~~ ~~~ 

Kohta alkavan uuden viikon iloa Sinulle, 

joka täällä piipahdat!

-Kaaru-