perjantai 20. marraskuuta 2020

Ajatukset joulussa

Taas on vierähtänyt tovi, jos toinenkin edellisestä postauksesta.
Vaikka mitäpä sitä erikseen mainitsemaan, sillä näistä pitkistä postausväleistä on tullut itselleni enemmän sääntö kuin poikkeus.

Silloin joskus pari vuotta sitten, kun vakavissani mietin blogini lopettamista
syy siihen oli se, että blogin päivittämisestä oli tullut taakka. 
Se otti aina enemmän kuin antoi takaisin.
Silloin päätin, että jos vielä joskus jatkan päivittelen blogiani omaan tahtiin
enkä enää koskaan ota paineita siitä niin, että viimeinenkin ilonhippunen koko 
ihanasta harrastuksesta katoaa.



Aina ei ole voimavaroja kulkea niitä polkuja joita haluaisi. 
Elämänpolku on toisinaan hyvinkin mutkikas ja silloin, jos milloin on pysähdyttävä useammin kuin vain tienhaarojen kohdalla kuulostelemaan omaa jaksamisen tasoaan, punnittava tosissaan, 
mikä milloinkin on järkevää ja voimaannuttavaa. 
Sieltä jostain se sitten taas kumpuaa ikävä menneen äärelle,
sillä vaikka mieli kadottaisi elämän mutkissa suunnan, sydän muistaa mistä ilo syntyy.


Menneessä kesässä ja syksyssä on ollut paljon ihania asioita, sellaisia, 
joita ilolla ja kaiholla muistelemme varmasti vielä vuosienkin päästä. 
Oli lämmin ja melko sateeton kesä, metsä täynnä marjoja
 ja luonto syksyllä niin värikylläinen, että laajinkin värikartta olisi 
sen rinnalla kokenut jäävänsä varjoon. 

Syksyn lämpöä on riittänyt tänne marraskuun lopulle saakka, 
tosin eilinen Liisa-myrsky taisi olla käänteentekevä tähän hetkeen. 
Ilma viileni niin, että taitaa syksy viimein antautua talvelle.
Sitä olen oikeastaan jo odottanutkin, että harmaat, matalalla roikkuvat pilvet 
jättäisivät jonain päivänä jälkeensä unenpehmeän, valkoisen lumiharson, 
jonka suojiin viluinen luonto voisi kääriytyä ja
joka toisi meille ihmisille kaivattua valoa. 


Vaikka talvi ei ole vielä tullut, ajatukset ovat kääntyneet katselemaan kohti joulua ja sen tunnelmaa. Menneellä viikolla tein naisten käsityöillassa tämän herkän mustikanvarpukranssin, joka taiteltiin sydämen muotoon metallihengarista ja kieputeltiin sen ympärille limittäin ohuita mustikanvarpunippuja. 

Alkuperäinen ajatus oli spreijata kranssin pintaan valkoista maalia, mutta kotiin tultuani ajatukset muuttuivat niin, että päätin jättää kranssin sittenkin vihreäksi. Myöhemmin viikolla tein toisen samanlaisen kranssin ja ripustin kranssit tupakeittiön ikkunoihin talvista tunnelmaa tuomaan. Miten ihanalta ne tuoksuvatkaan! Kuin henkäys juhannusta ja samalla niin vahva aistimus joulua.


 
Muitakin jouluisia asioita on tullut jo tehtyä sekä tunnelmoitua joulua monin eri tavoin.
Lokakuun lopulla sain idean tehdä joulukortteihin enkelikoristeen, 
jonka kortin saaja voisi myöhemmin ripustaa joulukuuseen tai muualle kotiinsa.

Näin kuvan vastaavasta enkelistä jossain lehdessä (en vain enää muista missä) ja sinne se piirtyi muistin sopukoihin, josta sen sitten nappasin ryhtyessäni taittelemaan rautalankaa enkelin muotoon.

Ajattelin tehdä tuon enkelin vääntelystä ohjeet tänne blogiin myöhemmin,
sillä pelkkä sanallinen ohje tuntuu haastavalta kirjoittaa niin, että siitä hahmottuisivat eri työvaiheet.
 


Tein enkeleitä sen verran paljon, 
että saan ripustaa niitä sitten omaan joulukuuseenkin lähempänä joulua.

Sillä, 
enkeleitä, onhan heitä.
Suojaamassa, kantamassa, lohduttamassa ja rinnalla kulkemassa elämän eri vaiheissa ja tilanteissa.
Tuomassa toivoa ja valoa silloinkin, kun tuntuu ettei niitä ei ole näkyvissä.
Enkelit symboloivat niin vahvasti myös joulua ja sen herkkää, muuttumatonta sanomaa.
Enkelit, niin kauniita, hentoja olentoja. 
Ihmisten ystäviä.


Marraskuisen illan tunnelmaa Sinulle, blogini lukija!


-Kaaru-