sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Anonyymeille kommentoijille



Ikävä aloittaa uuden vuoden turinat tällaisella postauksella, mutten näe tilanteessa enää muita vaihtoehtoja. On pakko tarttua härkää sarvista.

Viimeviikkoina olen joutunut pohtimaan blogini kohtaloa monestakin eri syystä. 
Ehkä pisteenä iin päälle sen suuntaisille pohdinnoilleni ovat olleet useat (vai liekkö yksi ja sama) anonyymit kommentoijat, jotka ovat yhtäkkiä hoksanneet jättää blogini kommenttikenttään senkaltaisia kommentteja, joita en ole viitsinyt edes julkaista. Jos niitä kuitenkin jollakin tapaa haluaa kuvailla, ne ovat olleet halventavia ja menneet henkilökohtaisuuksiin.
Ehkä minä olisin osannut jättää ne paremmin omaan arvoonsa, ellei elämässäni olisi tällä hetkellä muitakin huolenaiheita.




Senpä tähden haluan sanoa sinulle, anonyymi kommentoija, muutaman sanasen:

Aloittaessani kirjoittamaan blogiani, päädyin siihen ajatukseen, että blogini olkoon hyvän mielen blogi. Alunperinkään en halunnut liiaksi avata henkilökohtaista elämääni täällä. 
Halusin pitää blogini sellaisena, jossa kerrotaan enimmäkseen kauniista, iloisista ja voimia tuottavista asioista. Ajatukseni oli, että voisin kuvien ja kirjoitusten kautta tuottaa silmäniloa ja herättää kauniita ajatuksia kenties sellaisellekin ihmiselle, joka ehkä juuri sillä hetkellä kamppailee elämänsä kipukohdissa. Että sellainenkin ihminen näkisi iloa ja kauneutta ja saisi niiden myötä voimia kohdata huomispäivän.


Sellainen oli minun toiveeni silloin.
Sellainen on minun toiveeni vieläkin.


Sinulle, haluan kertoa myöskin, ettei meidänkään elämä ole pelkkää pintaliitoa, 
vaikka se saattaa tämän blogin perusteella siltä näyttääkin. 
Meidänkin elämäämme sisältyy huolia ja murheita joskus niinkin paljon, että tuntuu, ettei niitä kykene eikä jaksa itse kantaa. Silloin, kun elämänlaivaa keikuttavat suuret aallot, pienikin ylimääräinen "päänvaiva" ja murhe tuntuu suunnattoman suurelta ja pahalta. Silloin tuntuu, että kaikkien vastoinkäymisten ja murheiden alla viimeisetkin voimat ehtyvät eikä laiva löydä enää kurssiaan. Itku tulee usein, mutta tuleehan se joka tapauksessa. Silloinkin, kun elämä tuntuu helpolta. 
Kyyneleetkin kuuluvat elämään.

Ei kenenkään meidän elämä ole pelkkiä vaaleanpunaisia hattarapilviä. 
Kaikilla meillä on oma taakkamme kannettavanamme, kaikilla huolenaiheemme. 
Me kaikki joudumme kohtaamaan elämässämme niitäkin hetkiä, 
joita emme olisi halunneet koskaan kohdata. 
Ei elämää ole tarkoitettukaan helpoksi.
Sellaiseksi, ettei siinä olisi yhtään säröä.
Mitä se olisikaan, jos vastoinkäymisiä ei koskaan olisi?
Jokaisella meillä on kuitenkin
myös keinomme selvitä elämämme kipukohdista. 
Keinomme, millä tavoin askeleemme tavoittavat jälleen kantavan maan. 
Ja jos ei ole, silloin voimme  kääntyä hädässämme auttajien puoleen.

Toivon sinulle, anonyymi kommentoija, valoisampaa huomista ja kykyä sekä voimia nähdä ikävien asioiden yli. Ihmisiä me olemme kaikki, puutteinemme ja vahvuuksinemme ja siksi inhimillisiä. Kukaan meistä ei ole toista parempi. Me olemme kaikki samalla viivalla. Me kaikki käymme samaa elämänkoulua, opimme virheistämme ja haluamme kehittyä kukin tahoillamme. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme, niin sinulla kuin minullakin. Toisiltamme me voimme oppia. Kuljemmehan sydän avoinna. 💜



Sitten pohdintaa blogini jatkosta. 

Esinnäkin, lämmin kiitos kaikille ihanille lukijoille ja kommentoijille kaikesta tähänastisesta. 
Paljon olen blogini kohtaloa miettinyt. Yrittänyt nähdä vaakakupeissa niin plussat kuin miinukset ja saada selvyyttä ajatuksilleni. Niin rakas kuin tämä harrastus on aina ollutkin, tuntuu, ettei tälle löydy aikaa enää siinä määrin kuin haluaisin. Jutun juurikin on tuntunut olevan ihan hakoteillä koko tämän alkuvuoden.

Olisi ihana päivittää blogiin kaikki ihanat hetket, joita elämä kaikessa armollisuudessaan eteen heittää. Tallettaa ne tänne ja jakaa ne teidän kanssa. Sillä onhan jaettu ilo aina moninkertainen. Kuitenkin tällä hetkellä elämämme on niin kovin täyttä, ettei aika millään riitä kaikkeen. 
Lapset tarvitsevat äitiään, äiti lapsiaan ja puolisoaan. Riittämättömyyden tunteesta on tullut pysyvä asukas. Elämme paljon puhutuissa ruuhkavuosissa, jonka myötä arkemme on arkea isolla A:lla. Asioita on hyvä aina toisinaan laittaa tärkeysjärjestykseen, että voisimme vielä joskus kohdata helpomman huomisen. Siksipä ajattelinkin, että pidän tästä blogin kirjoittelusta jonkinmoisen hengähdystauon. 
Mietin vielä hetken aikaa, mitkä ovat blogini tulevaisuuden näkymät. Toivottavasti sen matkan päässä olen asian suhteen viisaampi ja kykenen tekemään ratkaisuni. Verkkaiseen tahtiin siis mennään vielä toistaiseksi.


Auringonvaloa ja iloa jokaiseen päivääsi, Sinulle, joka täällä piipahdat.
Kiitos, että kuljet tätä matkaa kanssani ❤

-Kaaru-