Amerikkalainen (vadelmainen) juustokakku

Amerikan mantereella asuttujen vuosien myötä reseptivihkoseni sai oman osionsa:

Amerikan  herkut.

Muutamat niistä ovat jääneet kutkuttamaan makuhermojani siinä määrin, että niitä tulee tehtyä aina toisinaan "Amerikan ikävissäni".   

Yksi niistä on amerikkalainen juustokakku.

Sitä aitoa "oikeaa" reseptiä ehdin kaipailla useamman vuoden ajan, 

kunnes se kerran sattui silmiini jostain sisustuslehdestä (olisikohan ollut Kotivinkki tms.)

Tällä kertaa päätin tehdä siitä vadelmaisen version. 

Muunnos onnistui muuten hyvin, mutta kakku unohtui uuniin vähän liian pitkäksi aikaa, 

joten reunoista tuli hieman liian kovat.

Amerikkalainen (vadelmainen) juustokakku

Pohja:

200g digestive-keksejä

100g voisulaa

1/2 tl kanelia

Täyte:

2 prk maustamatonta tuorejuustoa

reilu 2 dl sokeria

3 kananmunaa

1 rkl raastettua sitruunankuorta

2 tl vaniljasokeria

2 prk ranskankermaa

n.250g pakastevadelmia

Murskaa keksit hienoksi ja sekoita joukkoon voisula ja kaneli.

Painele seos irtopohjavuoan (halk. 24cm) pohjalle ja reunoille.

Nosta vuoka hetkeksi jääkaappiin jähmettymään.

Vatkaa tuorejuusto notkeaksi. 

Sekoita joukkoon sokeri ja vatkaa vielä hetki.

Lisää munat yksitellen hyvin vatkaten, sitten sitruunankuori, vaniljasokeri, 

ranskankerma sekä jäiset vadelmat. 

Kaada seos pohjan päälle ja paista 175 asteessa uunin alatasolla n. 1 tunti. 

Anna jäähtyä huoneenlämmössä n.30 min ja 

nosta sen jälkeen jääkaappiin hyytymään pariksi tunniksi ennen tarjoilua.

Tarjoile lämpimän kinuskikastikkeen tai tuoreiden marjojen kanssa.

(pakastetutkin marjat käyvät vallan mainiosti.)

Kirpparilta tarttui mukaan tuollainen soma suorakaiteen mallinen lasiastia.

Saippuakuppina se minulle myytiin, liekkö sellainen ollutkin alunperin. 

Ehkäpä.

Jossakin vanhaa aikaa henkivässä kahvilassa näin tuon tyylisiä kippoja leivoslautasina ja ihastuin!

Niinpä tuo kaunokainen pääsi meilläkin toimittamaan leivoslautasen virkaa hetimiten:)

Astian kaunis kuviointi ja lasipinnan helmeily tekevät kahvihetkestä ylellisen!

Arjen kauniita pieniä juttuja, joista syntyy iso ilo <3

-Kaaru-

Syysistutuksia ja -asetelmia

Syyskuu lähenee loppuaan. Eipä heti uskoisi, kun ulos katsoo. 

Keväällä ruukkuihin ja amppeleihin istuttamani kesäkukat ovat vielä täysissä voimissaan. 

Taitavat kukkia aina sinne saakka, kunnes yöpakkaset tulevat. 

Eipä silti, kauniitahan ne ovat, joten kukkikoon.

Nythän ne melkeinpä komeimmillaan ovatkin!

Lähestyvä lokakuu (ja joulukin) saivat mielen kaipaamaan kuitenkin pihalle jonkinlaisia syysistutuksiakin. 

Ehkäpä näitä olisi tullut laiteltua jo aiemmin, jos nuo kesäkukat eivät olisi osoittautuneet noin kestäviksi.

Takaterassille laitoin muutamia samantyylisiä istutuksia kellokanervista, 

hopealangoista ja puolukanvarvuista. 

Ajattelin lisätä niihin muutamia havunoksia sitten lähempänä joulua.

Parvekelaatikoissa kukkivat vielä valkoiset petuniat, 

joten laittelen niihin sitten joskus myöhemmin samantyyliset istutukset kuin noihinkin ruukkuihin. 

Tosin taitaa olla, että ostan niihin sittenkin callunoita. 

Niin kauniita kuin kellokanervat ovatkin, 

meinaavat minun hoivissani poloiset ruveta jo nyt varisemaan!

Olen harmitellut täällä niin kovin sitä, 

että tässä meidän tämänhetkisen kotimme pihapiirissä ei ole kuin yksi piharakennus, 

puuliiteri. 

Sekin raukka vähän joka suuntaan kallellaan ja notkollaan. 

Jos tämä koti oma olisi, tartuttaisi varmasti korjaustoimenpiteisiin pikimmiten. 

Koska olemme tässä vuokralla, emme taida siihen hommaan kuitenkaan ryhtyä. 

Olkoon noin niin kauan kuin tässä asumme.

Jotain kasvojenkohotusta päätin tuolle rähjälle kuitenkin tehdä, 

se kun näkyy kotipihaan tullessa ensimmäisenä :O 

Niinpä laitoin puuliiterin edustan nätiksi ja kävin kuvaamassa aikaansaannokseni iltahämärissä eilen.

Lopputulokseen olen enemmän kuin tyytyväinen.

Nyt on kotiinkin mukavampi tulla, kun vastassa on "kasvonsa pessyt" puuliiteri :)

Liiterin oveen kieputtelin mustikanvarvuista kranssin.

(Näkyy kuvassa vähän huonosti, mutta näkyy kuitenkin.)

Liiteristä löytyi vanhoista heinäseipäistä tehdyt tikkaat, jotka nostin oven viereen seinustalle.

Niihin ajattelin kieputella valosarjan ja kenties jotain muutakin mukavaa vähän myöhemmin syksyllä. 

Vanha savustuspönttö puolestaan sai kunnian toimia kukkaruukkuna.

Siihen kokosin kaikki loput syyskukat, jotka takapihan istutuksista jäivät jäljelle ja lisäilin joukkoon niin mustikan- kuin puolukanvarpujakin, rahkasammalta ja käpyjä.

Asetelman keskiosa jäi kuitenkin tyhjäksi, 

joten täytin sen sammaleella ja nostin siihen päälle ison pöytäkynttilän. 

Ei toiminut.

Tai olisihan se muuten toiminut, 

mutta syystuuli pyörteili pihamaalla sen verran voimallisesti, 

että sehän sammui samantien. 

Hetken mielijohteesta päätin kokeilla, 

miltä näyttäisikään valkoinen lyhty asetelman keskellä. 

Sehän sopi siihen ja siihen sai jäädäkin :)

Kyllähän se toki vähän peittää noita takimmaisia callunoita, 

sen verran korkea kun on, mutta ei anneta sen häiritä.

Ja sama asetelma päivänvalossa.

******************

Tällaisia touhuja täällä tällä kertaa :) 

Nyt lähden hakemaan ihania perennoja naapurin rouvalta ja istutan ne maahan, 

että ehtivät vielä juurtua ennen talven tuloa.

Ihmisten ystävällisyys ja auttavaisuus täällä meilläpäin on jotain aivan käsittämätöntä.

Elämä täällä maaseutukylässä on vähän niin kuin ennenvanhaan. 

Minä niin tykkään!

Kaunista syyskuun loppua kaikille <3

-Kaaru-

Kuin kotiin olisimme tulleet

On kulunut kohta yhdeksän kuukautta siitä, 

kun pakkasimme kaukana pohjoisessa

kotimme irtaimiston muuttoauton kyytiin ja 

ajelimme usean sadan kilometrin matkan 

näille uusille asuinsijoille.

Mitäpä minä tänään mietin, 

kun syyskuinen aurinko kultaa ruskanväreissä hohtavan maiseman

ja syystuuli leikittelee maahan pudonneilla lehdillä.

Päällimmäisenä mielessäni on syvä kiitollisuus siitä,

että kaikki on mennyt tähän asti niin äärettömän hyvin.

Että lapset ovat löytäneet kavereita.

Että uudelle paikkakunnalle ja uuteen kouluun sopeutuminen 

on käynyt niin mutkattomasti.

Että työelämässä kaikki palaset ovat loksahtaneet niin hyvin kohdalleen,

että siellä jos missä, työssäkäyvä on voinut kokea olevansa lämpimästi tervetullut

ja kauan odotettu.

Olen kiitollinen myös siitä, 

että olen saanut omaan elämääni uudenlaista sisältöä

mukavasta harrastuksesta.

Sellaisesta, joka vielä joskus johtaa uuteen ammattiin.

Täällä me olemme saaneet sydäntälämmittävän vastaanoton.

Täältä me olemme löytäneet ystäviä.

Täällä me olemme voineet kokea olevamme kuin kotona.

Olenkin usein pohtinut sitä,

miten elämänpolut voivatkin kulkea niin,

että sen varrella kohtaa ennestään tuntemattomia ihmisiä,
joiden kanssa sielut löytävät levon toisissaan.

Että heti ensitapaamisesta lähtien 

voimme kokea syvää sielunkumppanuutta.

Se on suurta lahjaa.

Se on myös äärettömän suuri voimavara,

elämänmatkalla.

Ilman ystäviä meistä kukaan,

ei jaksaisi.

Useana iltana olen poikennut lenkkipolultani järvenrantaan.

Suuri kivi on kutsunut luokseen ja kehoittanut istumaan.

Sieluni ilo on lämmittänyt syksyn koleudesta viilenneen

kiven niin, että siinä on ollut hyvä istua.

Sammaleen kuorruttama pinta on tuntunut ihoa vasten

kuin pehmeältä syliltä.

Siinä istuessa on ajantaju kadonnut.

Syyskuinen järvenselkä on hiljainen

ja lähes peilityyni.

Luontokin sen ympärillä hiljentynyt.

Mutta miten kaunis syyskuinen maisema voikaan olla!

Lehtipuut roihuavat järvenrannoilla

punaisen, keltaisen ja oranssin eri sävyissä.

Hämärtyvässä illassa ne loistavat kuin katulamput.

Ilo pulppuilee rinnassani kuin ehtymätön lähde!

Mistä kaikki tämä ilo ja tämä onni,

kun olin jo melkein unohtanut,

että ne ovat olemassa.

Tässä hetkessä on niin hyvä olla.

Tässä on kaikki, mitä me tarvitsemme.

Sisimmästäni kumpuaa syvä kiitoksen tunne:

näillä eväillä,

näiden lahjojen kanssa 

jaksan taivaltaa taas,

pitkään ja kevyemmin.

-Kaaru-

Ps. olisi ollut mukava käydä kuvaamassa tämän postauksen yhteyteen syksykuvia, ne kun ovat nyt vähän eriparia taas tuon tekstin kanssa. Kaamea yskä tuli vieraaksi, joten jätinpä kuvailut ulkosalla, ettei vain painuisi syvemmälle keuhkoputkiin tämä yskä.
Otetaan syyskuvia jonain toisena päivänä :)

Pehmeää omenapaistosta ja syksyn puuhia

 Tämä syksy on antanut runsaan sadon.

Ensin kypsyivät hillat ja vadelmat. 

Sitten mustikat, puolukat, sienet ja omenat. 

Viini- ja karviasmarjat keittelimme hilloiksi ja mehuiksi jo varhain elokuussa.

Puutarhan yrttisadon ripustimme kuivumaan pienissä erissä keittiön naulakkoon.

Siitä niitä on ollut mukava ja helppo napsia milloin keiton, milloin salaattien ja suolaisten leivonnaisten mausteeksi. Säilyttävät värinsäkin tosi hyvin, kun antaa niiden omassa tahdissaan kuivua eikä yritäkään liian nopeatahtista kuivatusta vaikkapa uunissa.

Tässähän tämä syksy on siis soljunut eteenpäin hyötykasveja keräten, niitä säilöen ja niistä nauttien.

Omenapuita ei omalla pihallamme kasva, mutta saimme eri lajikkeiden edustajia niin naapurista kuin vanhempieni puutarhastakin niin paljon, ettei moneen vuoteen!

Naapuri, muutaman sadan metrin päästä, lupasi omenoita hakiessani, että voin käydä myöhemmin syksyllä kypsyviä lajikkeita keräämässä niin paljon kuin jaksan, sitten kun kypsyvät.

Voi kultaista naapuria!

Ehkäpä meidän omenakiintiö on tälle vuotta nyt kuitenkin täysi.

Laitoin niitä lohkoinakin pakasteeseen, kun alkoi tuntua, että hillot ja marmelaadit alkavat tulla ulos  ovista ja ikkunoista :)

 Omenapaistosta on tullut tehtyä harva se hetki. On se vaan niin makuhermoja kutkuttavaa kylmän jäätelön kanssa, että ihmekös tuo.

Joitakin vuosia sitten eteeni sattui sellaisen omenapaistoksen ohje, jonka veroista en ollutkaan koskaan aiemmin syönyt. Miten jossakin leivonnaisessa voikaan kaikki makuelementit osua niin kohdalleen!

Taidankin kirjata ohjeen tännekin talteen, niin ei tarvitse joka kerran sitä tuolta kaappien kätköistä kaivella esiin. Reseptivihkonenkin kun päätti heittäytyä vallan vaikeaselkoiseksi hajotessaan moneen kymmeneen osaan.

Pehmeä omenapaistos

Täyte:

n.600g omenoita 

(kotimaisista esim.punakaneli sopii tähän erinomaisesti, ulkomaisista puolestaan Jonagold)

1/2 dl vaahterasiirappia tai tummaa taloussiirappia

1 tl kanelia

Taikina:

150g voita

1 1/2 dl sokeria

1 kananmuna

2 dl vehnäjauhoja tai gluteenittomia jauhoja

1 tl vaniljasokeria

1/2 tl leivinjauhetta

Leikkaa omenat lohkoiksi ja kuutioi ne. Levitä omenat voidellun, halkaisijaltaan 24 cm vuokaan. Valuta siirappi ja ripottele kaneli tasaisesti omenoiden päälle.

Vaahdota huoneenlämpöinen voi ja sokeri keskenään kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää joukkoon kananmuna. Vatkaa hyvin. Lisää lopuksi keskenään sekoitetut kuivat aineet ja sekoita tasaiseksi taikinaksi.

Nostele taikina omenoiden päälle ja painele tasaiseksi kanneksi. Ripottele pinnalle halutessasi hasselpähkinä- tai mantelirouhetta. (Mantelilastutkin rapsahtavat mukavasti suussa)

Paista uunin alatasolla 175 asteessa n. 40 minuuttia.

Ohje toimii yhtä hyvin kananmunattomana ja gluteenittomanakin. Joten eikun vaan kokeilemaan ja nauttimaan tästä herkusta! Melkeinpä voisin luvata, että tähän ei kukaan pety :) 

Muutoinpa syksy on mennytkin eteenpäin tavallisen arkisissa askareissa, kotona, koulussa ja työssä. 

Muutamia mukavia käsityöjuttujakin olen taas aloitellut. Ehkäpä niistä tarinaa sitten, kunhan valmistuvat.

Kaunista aikaa tämä syyskuu, nautitaan joka hetkestä <3

Viikonlopun levollisuutta jokaiselle!

-Kaaru-

Äitiyden tunneherkkyyttä

Viime aikoina olen ollut
tavallista itkuherkempi.
Erityisherkkä.

Introvertti.

Nekin sanat selittävät osaltaan herkkyyteni.

Mutta eivät kaikkea.

 Onnen,
kaipauksen ja
haikeuden
vuoksi vuodatettuja.

Äitiyden mukanaan tuomia tunteita,

joita ei aina osaa 

sanoittaa.

Itken syksyn kauneuden äärellä.

Itken, kun syyskuinen tuuli keinuu pihapuussa ja

heittää kourallisen kellastuneita lehtiä

kesänvihreälle nurmelle.

Itken rannalla, kun yksinäinen sorsa uiskentelee

rantakaislikossa kuin jotakin etsien.

Itken synnyinmaani kaipuuta,

kun laineet laulavat lauluissaan

kaukomaiden kauneudesta.

Itken, kun sivelen vaahteravanhuksen kylkeä,

ikiaikaista, rosoista runkoa.

Sen tuoksu tuo mukanaan muistoja 

lapsuuteni kotikulmilta 

- vaahteroiden maasta.

Itken, kun lapset tuovat koulusta ja kerhosta

suloisia käsitöitä ja piirustuksia.

Itken, kun he painautuvat rintaani vasten ja

sanovat: 

"Olet rakas, äiti."

"Rakas olet sinäkin",

vastaan.

Ja kyynelkarpalot kirpoavat silmiini entistä suurempina.

Itken hiekkalaatikon reunalla,

kun pieni pellavapäinen poika

kaivaa kuoppaa ison miehen elkein ja
hyräilee itse keksimäänsä laulua.

Minun vauvani,

niin iso jo!

Itken ihmisten sanomisia ja

sanomatta jättämisiä.

Joskus sanat satuttavat, joskus kannustavat.
Murehdin vanhempieni ikääntymistä,

omien lasteni kasvamista.

Itken ja murehdin sellaisia asioita,

jotka eivät ole koskaan 

tapahtuneetkaan.

Jostain ne vain tulevat,
ne tunteet.

Pakahduttava tunne sydänalaan,

palantunne kurkkuun,

kyynelten nouseminen silmiin.

Ei niille kyynelille ole aina syytä.

Ne vain tulevat.

Ennalta arvaamatta.

Ilmoittamatta.
Onnesta, ilosta ja haikeudesta ne kumpuavat.
Jossain hetkessä.

Lasten kasvaminen on niin kovin haikeaa.

Jokainen vuorollaan kokeilee hentoja siipiään,

josko ne kantaisivat kotipesän reunalta

vähän kauemmaksi.

Kaverin luokse,

kirjastoon,

leikkipuistoon.

Milloin minnekin.

Ja minä kun en millään tahtoisi päästää heitä,

askeleenkuulumattoman päähän.

Etteivät vain eksyisi.

Etteivät loukkaisi itseään.

Tunnen suurta avuttomuutta, 

voimattomuutta.

Toivoisin voivani suojella heitä

kuin lintuemo poikasiaan.

Ikuisesti.

Ja silti tiedän, 

että suurinta rakkautta on päästää irti.

Antaa mennä.

Sallia vapaudentunne.

Ja luottaa, että osaavat aikanaan

takaisin kotiin.

Nämä ovat äitiyden mukanaan tuomia tunnekuohuja,
kipuiluja.
Pakahduttavaa iloa ja onnea kaikesta siitä,
mitä olen saanut,
mistä olen kiitollinen.
Yhtälailla ne ovat surua ja murhetta tulevasta.
Asioista, joille ei voi itse mitään,
jotka huolestuttavat.

Sellaista on elämänmittainen äitiys.

Lempeitä syyskuun tuulia tähän viikkoon jokaiselle täällä piipahtavalle <3

-Kaaru-