Elokuun viimeinen

Elokuun viimeinen päivä. 

Tässä istun, 

aikomuksenani kirjoittaa muistiin muutamia ajatuksia
tästä hetkestä, 

ohi kiitäneestä elokuusta, 

elämästä kaikkinensa.

Elokuu on tuonut mukanaan tavallisen ihanan arjen. 

Samaiset rutiinit, 

joihin viime keväänä olimme kaikki jo ihan väsähtäneitä,
tuntuvatkin taas ihan tervetulleilta.

Kesän menemisien ja tulemisien,
tietynlaisen suunnittelemattomuuden jälkeen
taisimme niitä jo kaivatakin.

Päivien kulussa on taas sama tuttu rytmi.

Oikeastaan pidän siitä.

Suorastaan nautin!

Että kello soi jokaisena arkiaamuna puoli kahdeksan,

että herätän lapset,

että syömme yhdessä aamupalan,

ja että sitten saattelen eskarilaisen postilaatikolle,

josta hän nousee taksin kyytiin 

reippaana ja iloisena,

joka aamu.

Sen jälkeen, 

kun ovi kahden koululaisen perässä sulkeutuu,

kotiin laskeutuu kiireettömän aamun rauha. 

Kaksi nuorinta nukkuu usein vielä silloin.

On aikaa juoda aamutee kaikessa rauhassa,

viipyillä aamun uneliaassa tunnelmassa 

ja kuunnella kodin lempeää hiljaisuutta,

kiirehtimättä.

2-vuotiaan pikkumiehen tyylinäyte :)

Elokuu on ollut säiden osalta vuoroin sadetta, 

vuoroin paistetta.

Aamukasteinen maa on ollut joinakin aamuina valkoisen härmän peittämä.

Vai usvaako lie ollut.

Koleiden aamujen kirpeys on yllättänyt.

Pipot ja hanskat on pitänyt kaivaa esille.

Samalla on tehty inventaariota siitä, 

mitä keneltäkin uupuu,

mitä kenellekin ostetaan tai

tehdään itse.

Pipo- ja lapastehdasta on pyöritettykin jo parin päivän ajan :)

Aurinkoisten iltojen kauneus 

on saanut huokaamaan ihastuksesta.

Aurinko paistaa matalalta,

sen sävy on muuttunut syvemmäksi,

 pehmeämmäksi.

Se kertoo saapuvasta syksystä.

Kirkkaan keltaisista, 

oransseista, 

punaisista lehdistä.

Saapuvasta värikylläisyydestä,

joka kietoo ihan kohta lempeään syliinsä

koko luomakunnan.

Odotan jo syksyä
vaikka vähän aikaa sitten tunsin vielä toisin <3

Sitä levollisuutta, jonka syksy tuo mukanaan.
Takkatulen lämpöä,
käsitöitä,
syksyisten kranssien punontaa,
syysistutuksia,
harrastuksia.

Kaikkea sitä,
mitä kesällä ei ehtinyt tehdä.
Niitä asioita,
joista tietää syksyn tulleen <3

Kirpeitä, kauniita syyskuun päiviä kaikille!

-Kaaru-

P.S postauksen kuvat on otettu viikko sitten. 

Olimme kyläilemässä vanhemman pariskunnan luona,

 jotka asuvat tässä lähellä. 

Niin kaunis paikka asua <3

Oli lämmin ilta.

Lapset intoutuivat tekemään temppuja,

pienimieskin hännänhuippuna!

Minusta tuo hänen "tyylinäytteensä" tuossa yhdessä kuvassa on jotain liian suloista <3

Aamuhetki puutarhassa

Aamuvarhain istuin hetken puutarhassa.

Elokuisen aamun aurinko
venytteli säteitään puiden runkojen välistä,
aina kun taivaansinellä seilaavat poutapilvet antoivat sille tilaa.
Noukin puutarhasta vanhoihin lasipulloihin kukkia

ja asettelin ne pyöreälle pihapöydälle.

Istahdin pöydän ääreen aamupalalle

ja selasin sisustuslehteä.

Otin aikaa itselleni

arjen keskeltä.

Kuuntelin elokuisen aamun ääniä.

Rastaat räkättivät ja ampiaiset surisivat.

Tätä minä kaipasin.

Luonnon äänimaisemaa.

Hiljaisuutta.

Toisinaan on vaan niin riittämätön olo.

Äitinä.

Silloin hiljaisuus rauhoittaa.

Se antaa uutta voimaa
arjen kohtaamiseen
ja niihin lukuisiin tilanteisiin,
joihin sana äiti sisältyy.

Suljin silmäni
ja annoin pehmeän aamuauringon
hivellä ihoani.
Niin mukavasti se lämmitti.
Eikä ihme,
elohopea oli kivunnut +18 asteen tienoille
jo aamutuimaan!

Jäin kuuntelemaan tuulen huminaa.
Se havisutteli somasti puiden lehtiä,
pyörteili aamukasteisella pihanurmella
tarttuen lopulta pöytäliinan kulmaan.
Pulleana kuin purje
se lepatti ilmassa hetken
kunnes asettui taas aloilleen
tuulenpuuskan mentyä menojaan.

Elokuinen tuuli puhalsi vielä lämpimästi,
mutta sen soinnissa oli jo syksyinen sävel.
Niin kuin se olisi laulanut syksyn laulua.

Näihin aikoihin se aina tulee,
haikeus.
Kesän ja syksyn taitekohta

on niin täynnä muutosta.

Keväällä kylvetty sato kypsyy
ja se korjataan pois.
Auringon kultaaman maiseman ylle

kurjet kerääntyvät parviin.

Niiden huudossa on lähtemisen

kaiku.

Täysi kesä on saavuttanut päämääränsä.
Syksy tulee ja vie mukanaan kauniin elon.
Kunnes taas kevätaurinko
herättää lämmöllään
talviunillaan levänneen luonnon.

Näissä ajatuksissa täällä tällä hetkellä.
Kiitollisena kuluneesta kesästä,
vaikkakin vähän haikeilla mielin
kohti syksyä kulkien.

-Kaaru-

p.s. otin kommenttien valvonnan käyttöön, jottei minulta jää huomaamatta vanhempiin päivityksiin tulleet kommentit. Muutamat niistä olivatkin menneet täysin ohi, sillä en ollut huomannut niitä sähköpostistakaan katsoa. Pahoittelen tapahtunutta kovasti!

Hetkiä kesälomaltamme

Tänään, kun tuuli puhaltaa koleasti pureutuen syvälle luihin saakka ja sade vihmoo vasten kasvoja, on mukava pieneksi hetkiseksi pysähtyä muistelemaan kesälomaa. 

Tänä vuonna vietimme kesälomamme pääasiassa Pohjois-Suomessa.

Reissuun lähdettiin heti juhannuksen jälkeen ja takaisin tulimme heinäkuun toisella viikolla.

Reittimme pohjoiseen kulki Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan kautta Lapinmaille saakka. 

Viivähdettiin Torniossa neljä yönseutua, 

keitaalla erämaassa.

Torniojoen kuohuja katsellessa koimme 

suurta pienuutta luonnon valtavien voimien rinnalla. 

Vaikka luonto puhuttelee suuruudellaan ja voimallaan aina, on sillä myös rauhoittava vaikutus.

Kosken partaalla olisi voinut istua vaikka koko pitkän illan ja seuraavan yön. 

Ihan vain katsellen ja kuunnellen.

Eteläisen Lapin erämaamökillemme saavuimme heinäkuun alkupuolella.

Pienen jokivarren laitaan valmistui viime syksynä viimeinkin tuo hartaudella rakennettu mökki,

jonka kehikko siirrettiin paikalleen jo yli kymmenen vuotta sitten.

Joskus epätoivon hetkinä tuntui, että tuleekohan tuosta koskaan valmista.

Hyvää kannatti kuitenkin odottaa.

Nyt se on melkein valmis!

Eikä siellä voi olla viihtymättä.

Erämaan sydämessä luonto tulee ihan lähelle.

Ympärillä vallitseva hiljaisuus ja rauha voimaannuttaa väsyneimmänkin kulkijan.

Mökiltämme matka jatkui vielä vähän pohjoisemmaksi.

Saimme olla todistamassa kahden onnellisen ihmisen avioliittoon vihkimistä 

kauniissa kirkossa Lapinmaalla.

Hääjuhlapaikkana toiminut hirsinen pirtti tarjosi 

ihanat puitteet ainutkertaiselle juhlalle.

Pöydillä oli herkät, vaaleanpunaisen eri sävyiset koristeet 

yhdistettynä valkoiseen pitsiin - niin sievää kaikki <3

Kaunis, herkkä juhla, meillekin ikimuistoinen.

Onnea vielä teille, nuoripari <3

*************

Matka pohjoisesta kotiin kulki itäisen Suomen kautta, jossa sijaitsevan mökin tunnelmista kerroinkin jo edellisessä postauksessa. Kotona loma jatkui koululaisilla eiliseen päivään saakka. 

Tänään alkoi arkinen aherrus, jonka myötä elämä asettui tuttuihin ja turvallisiin uomiinsa.

Kaunista elonkorjuukuukautta kaikille <3

-Kaaru -

Muistojen mökillä

Istun rannalla.

Näen edessäni järvimaiseman.

Muistojen rannan ja ulapan.

Muistojen mökillä!

Tie, joka tänne tuo, kasvaa ruohoa.

Tienvarret ahomansikkaa,

mustikkaa,

vadelmaa, 

mesimarjojakin.

Lillukoiksi niitä lapsena sanoimme.

Miten raikkailta ne maistuivatkaan, 

kesän lämmössä!

Tie kulkee sakean sekametsän läpi,

mutkittelee vaaran laella ja

tulee lopulta jylhään honkametsään.

Auringonsäteet siivilöityvät tienpintaan

punaruskeiden runkojen takaa.

Portti narahtaa, kun sen avaa.

Tie laskeutuu jyrkästi vaaranrinnettä alas laaksoon.

Siellä tuoksuvat suopursut,

kukkivat niittyvillat.

Vielä vähän matkaa ja ollaan perillä.

Eteen avautuu niemi,

jonka keskellä punaiseksi maalattu mökki seisoo.

Punaisten hirsiseinien suojissa 

on levollinen tunnelma.

Ukin tekemä kello raksuttaa seinällä väsymättä, 

vaikka ajanjuoksu onkin pysähtynyt mökin portaille astuessa.

Mökkiniemen molemmin puolin avautuva 

järvimaisema rauhoittaa.

Kiire on loppunut ja aika pysähtynyt.

Täällä mökillä, niin paljon muistoja lapsuuden ja nuoruuden kesiltä!

Rakkaita muistoja, 

joista jokainen oma tarinansa.

Siinä he seisovat laiturilla, rintarinnan.

Niin kuin minä pienenä!

Minun rakkaani <3

Pujottavat madon ongenkoukkuun,

hämmästelevät sen luikertelua hetken ja

heittävät sitten koukun matoineen kauemmas laiturista.

Hipihiljaa seuraavat, 

kuinka kala ui lähemmäksi,

tarttuu matoon ja

 jää kiinni.

Koho nykii vedenpinnalla hetken,

ongenvapa nousee korkealle kohti taivasta.

Kuuluu riemukas huuto:

"Minä sain kalan! 

Kato, äiti, minä sain KALAN!"

Kauempana ulapalla
sorsaemo räpyttelee siipiään vedenpintaa vasten ja 

lehahtaa sitten lentoon.

Yhdeksän pientä poikasta seuraavat perässä.

Siivet eivät vielä kanna.

Sinne ne läiskähtävät takaisin veteen.

Yksitellen.

Onpa ne kesyjä tänä vuonna.

Söisivät vaikka kädestä, 

jos niille jotain antaisi.

Päivä on painumassa mailleen.

Auringonlasku on värjännyt maiseman punaisen eri sävyihin.

Peilityyni järvenselkä heijastelee samaa maisemaa.

Istun yhä rannalla mietteissäni.

Muistot tulvahtavat yksitellen mieleen.

Viipyilen niiden tunnelmissa vielä hetken.

Lapsuuden huolettomissa, 

kultaisissa vuosissa.

On tullut yö.

Tyyni rauha huokuu ympäröivästä maisemasta.

Linnunlaulu on lakannut kuulumasta.

Ei kuulu mitään ääniä.

Tai kuuluu sittenkin:

Vesi liplattaa hiljaisesti rannan kivikkoa vasten.

Yön hämärässä kynttilät loistavat lyhdyissään.

Tässä me istumme,
vuoroin yksin,
vuoroin yhdessä.
Minä ja puolisoni.

Lapset nukkuvat.
Kuuntelemme hiljaisuutta,
niin kuin kuuntelimme silloinkin,
kun vuosia sitten hyssyttelimme esikoistamme
unenmaahan matkaamaan.

Kesäyön kauneudesta en meinaa saada
 kyllikseni!

***************

Aamuaurinko valaisee maiseman jo varhain.
Uni karkaa silmistäni,
joten hiivin hiljaa ulos
kesäaamun kirkkauteen.

Usva leijailee järven yllä.
Se on kevyttä kuin keijujen tanssi.
Siinä on jotain valtavan ihmeellistä, kaunista.
Se hämmästyttää!

Kuikka huutelee huutojaan rantakaislikossa,
linnut ovat aloittaneet jälleen riemukkaan laulunsa.
Aamunkasteinen maa tuoksuu kesälle.

Miten tämä maisema voikaan valloittaa niin.
Muistojen maisema <3

Kesä on voiman lähde,
niin sen täytyy olla.
Sen kauneudesta, sen valoisuudesta ammennan voimaa.
Varastoin sitä kehon jokaisen sopukan täyteen,
että jaksan sen turvin
räpistellä taas seuraavaan kevääseen ja kesään.

-Kaaru-