maanantai 2. heinäkuuta 2018

Tauon paikka

On aika puhjeta kukkaan,
on aika kukoistaa,
on aika lakastua ja mennä pois.

Kaikella on oma aikansa ja paikkansa 
tässä elämässä.


Viimeaikoina on tuntunut usein siltä, 
etten jaksa, en kykene, 
että voimani loppuvat liian varhain 
ja moni mukava asia jää siksi keskeneräiseksi. 
Elämä on sellaista,
että se pitää sisällään monenlaisia vaiheita.
Se on saamista ja luopumista.
Antavaa ja ottavaa.

Jotta jotain uutta voisi tulla tilalle,
on luovuttava jostain vanhasta.

 Siksi ajattelin ottaa etäisyyttä blogiini
ja
keskittyä hetkiseksi kaikkeen siihen, 
mistä voimani tällä hetkellä ammennan,
mistä ilon elämääni löydän. 
Sillä kyllä sydän tietää sen, 
missä kulkevat voimieni rajat.

En kuitenkaan halua jättää jäähyväisiä,
sillä se olisi liian lopullista.
Ehkä tulee vielä päivä, 
jolloin palaan takaisin,
jolloin voimavarani ovat vahvistuneet
ja elämä muutakin kuin ruuhkavuosien täyttämää.

Ehkä joskus.

🌸🍃🌸🍃🌸

"Tässä päivässä haikeiden sävelten kaiku,
kuin jäähyväisten, joita ei haluaisi jättää.
Tässä päivässä kauneutta kylmyyden keskellä,
sydämessä tuhansia sanoja: 
lempeitä, hyväileviä, keveitä
kuin taivaalta alas leijailevia lumihiutaleita, 
joita kaikkia ei saa kiinni, vaikka haluaisikin. 
On vain katsottava,
kun ne leijailevat alas maahan ja sulavat.
On luovuttava.
 Mutta hetken ajan on saanut nähdä
jotain haurasta ja kaunista."

-tuntematon-


Onnellisia kesäpäivien askeleita Sinulle,
blogini lukija.
💗

-Kaaru-

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Juhannusterveisiä!


"Aallot ne paattia keinuttaa.."

Juhannuspäivän terveiset Saimaalta,
jonka tyrskyissä ja tyvenessä 
olemme seilanneet
tänä juhannuksena
koko perheen voimin.

Sinivalkoinen suomenlippu liehuu 
paatin takana, jonka värejä 
taivas ja pilvet kertailee.


Maisemat vaihtuvat.
On saaria, 
kallioisia ja hiekkaisia rantoja, 
niemiä ja notkelmia.
Ja niiden ympärille levittäytyvä 
syvänsininen vesistö.


Tässä hetkessä on kaikki.
Perhe, kotimaan kauneus,
kiireettömyys ja suven suloisuus.

Niin kaunis on tämä maa.
💙


Auringonsäteitä päiviisi!
💙

-Kaaru-

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Arjen kauniita hetkiä

Sateenharmaat pilvet ovat väistymässä, 
joiden takaa sininen, seesteinen taivas jo pilkistelee.
Ilta-auringon lämpöiset, hellivät säteet saavuttavat 
ihan kohta takapihan terassin, 
jossa istun.

Kuuma hunajatee höyryää vanhassa, valkoisessa posliinikupissa, 
joka tarttui mukaan eräältä kirpputorireissulta.
Sormeni lähtee kulkemaan sen pitsimäisessä kuviossa,
tavoitellen sen moninaisia kiehkuroita.
Miten voikin olla niin kaunis kuvio!
Ihana häivähdys menneiltä ajoilta. 

💛


Piha tuoksuu sateenraikkaalta,
johon hentoinen tuuli sekoittaa juhannusruusun vienoa tuoksua.
On epätavallisen hiljaista.
Pihapuiden linnut taitavat olla niin kiireisiä poikasten hoito- ja ruokkimistouhuissa,
etteivät jouda laulelemaan sulosäveliään samalla tavoin kuin alkukesän iltoina.

Hiljaisuuden ympäröimänä odottelen miestäni kotiin, 
joka on ahkeroinut jälleen yhden pitkän päivän taloprojektimme äärellä. 
On hetki aikaa itselle ja omille ajatuksille.

Tänäiltana ei tarvitse tehdä jokailtaiseksi muodostunutta kastelukierrostakaan puutarhassa, 
sillä armollinen, ihana ja kauan kaivattu vesisade hoiti sen puolestani hetki sitten.
Eipä haittaisi, vaikka joka ilta tästä lähtien sataisi sen verran, että puutarha kastuisi.


Sillä aikaa, kun mies ahkeroi talolla, 
minä ahkeroin täällä kotona ja kannoin oman korteni kekoon taloprojektimme etenemiseksi.

Viime syksynä, kun projektimme alkoi, mieheni toi ensitöikseen kotiin peräkärryllisen tulevan kotimme massiivipuisia sisäovia,
joiden kunnostamisen aloitin jo heti silloin.

Koko talven ovet odottivat katetulla terassilla päivää, jolloin olisi aikaa jatkaa niiden kunnostustöitä.
Tässäpä olen niitä nyt kunnostellut pitkin kesäkuuta aina vähän kerrallaan ja tänään pääsin maalinpoistourakan jälkeiseen hiomishommaan.

Päivän aikana sain tehtyä yhden oven verran töitä,
johon olen oikein tyytyväinen.

Hiljaa hyvä tulee, pätee tähänkin hommaan.


Otin muutamia kuvia muistoksi siinä vaiheessa,
kun pidin taukoa urakastani.
Niin ihania vanhanajan värejä, sävyjä ja
eri aikakausien kerroksellisuutta sieltä paljastui.

Väreistä voi päätellä sen, 
millaisia sävyjä on kulloisinakin vuosikymmeninä käytetty,
mitkä ovat olleet milloinkin pinnalla.

Toisaalta paljon on tehty sitäkin, 
että ovet on vetäisty samalla maalilla kuin lattiakin,
jotta kaikki maali tulisi käytetyksi.

Ainakin kahdeksan erivärisen maalikerroksen alta paljastui lopulta kaunis puupinta.
Niin kaunis, etten tiedä tohtiiko sitä lainkaan peittää.
Aika näyttää millaiseksi käsittelemme ovet 
vai jäävätkö ne kenties joksikin aikaa puunvärisiksi.


Kun sain urakkani tämän päivän osalta päätökseen,
lähdimme lasten kanssa samoilemaan pitkin pellon pientareita.
Kedonkukat levisivät valtaisana kukkamattona silmäkantamattomiin 
ja tuoksuivat ihanasti kesälle.

Keräsimme suuret kimput erivärisiä kedonkukkia kodin ja pihapiirin kaunistukseksi.
Niistä kukista kokosin pienempiä kimppuja ja tein lapsille kukkaseppeleitä.

Meillä oli mukava, yhteinen hetki siinä oviprojektin
ja kukkaistarinoiden äärellä.

Huominen tuokin tullessaan sitten omat touhunsa.
💜


Kedonkukkien tuoksua ja värien iloa Sinullekin!

-Kaaru-

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Kesäillan tunnelmaa ja raparperi-kauratoscapiirakka

Kesäkuun ensimmäinen päivä on kääntymässä ehtoopuolelleen.
Aurinko paistaa matalalta venyttäen varjojaan yli hiljenevän tienoon.

Kesä on viimevuotiseen ja moneen aiempaan vuoteen nähden useamman viikon edellä aikaansa.
Puut, pensaat ja kukat kukkivat kaikkialla samalla tavoin kuin tavallisesti keskikesällä.
On niin kauniin vehreää ja vihreää, ilmakin tuoksuja tulvillaan.


Tein juuri tavanomaisen kierrokseni puutarhassa pienen tyttäreni kanssa.
Veimme kukkasille ja kasvimaan taimille juotavaa,
jotta ne eivät aivan uupuisi näiden helteisten kelien alla.

Monien kukkien kohdalla pysähdyimme ihmetellen ihastelemaan niiden pieniä, 
taidokkaita yksityiskohtia, värejä ja tuoksuja.
Katselimme kiirehtimättä ympärillemme,
tartuimme hetkeen, siihen olevaan
ja näimme paljon pieniä, kauniita asioita.

Kerroin lapselleni tarinoita kukista,
joita muistan jo lapsuuteni kesiltä.
Hän ihmetteli ääneen monia sellaisia asioita,
jotka meistä aikuisistakin tuntuvat toisinaan ihmeiltä,
vaikka ymmärrämmekin luonnon kiertokulun eri vaiheet.
Hän ihmetteli vaikkapa sitä, miten voi olla mahdollista, 
että samat kukat kukkivat kesästä toiseen yhtä kauniina
ja yhtä tuoksuvina.

Kerroin hänelle tarinan mullan alla asuvista juurimukuloista,
joiden sisällä kukat talvisin uinuvat, kunnes kevät herättää ne taas eloon
ja pienet kukkavauvat alkavat työntää päitään mullan läpi kohti valoa
meidän ihmetykseksi ja ihastukseksi.


Puutarhakierroksen päätteeksi istahdimme syreenipensaan juurelle maistelemaan eilen paistettua
raparperi-kauratoscapiirakkaa, jonka ohjeeseen törmäsin Sarin blogissa
etsiessäni tavanomaisesta raparperipiirakasta poikkeavaa ohjetta.
Ja onhan tämä niin hyvää, että kirjaan ohjeen tännekin blogiin talteen itselle 
ja inspiraatioksi lukijoille.

Ohje soveltuu tehtäväksi myös gluteenittomana,
kun korvaa vehnäjauhot gluteenittomilla jauhoilla.


Raparperi-kauratoscapiirakka

Taikina:

200 g voita
2,5 dl sokeria
4 kananmunaa
2 dl maitoa tai kermaa
3 tl kardemummaa (voi jättää poiskin)
4 tl leivinjauhetta
7 dl vehnäjauhoja tai gluteenittomia jauhoja

Raparperia pilkottuna

Kauratosca:

200 g voita
3 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 tl kanelia (voi jättää poiskin)
3-4 dl kaurahiutaleita


Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi.
Lisää kananmunat yksitellen.
Lisää kerma tai maito sekä kuivat aineet.
Sekoita hyvin.

Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle uunipellille 
ja levitä raparperipalat taikinan pinnalle.
Paista pohjaa 175 asteessa noin 15 minuuttia.

Valmista sillä välin tosca.
Sulata voi ja sokeri kattilassa ja sekoita seokseen muut aineet.
Anna toscan paahtua kattilassa muutama minuutti koko ajan sekoittaen.

Lusikoi tosca esipaistetun pohjan päälle 
ja jatka paistamista vielä n.15-20 minuuttia.

~~~ ~~ ~~~

Tällä ohjeella tulee uunipellillinen piirakkaa,
jolloin puolikas annos riittää vallan mainiosti pyöreään vuokaan.

Uunituoreena piirakka on aivan verraton jäätelön 
tai vaniljakastikkeen kanssa, vaikka melko  makeaa onkin.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että piirakka paranee vanhetessaan,
jolloin siihen tulee lisää mehukkuutta eikä näin ollen lisukkeita sen kanssa tarvita.

Kokeilepa sinäkin!



Lämpimät kelit ovat antaneet raparperille niin suotuisat kasvuolosuhteet,
että sitä on saanut korjata talteen jo vaikka miten paljon.
Niinpä päätin tehdä siitä myös raparperimehua,
 johon lisäsin pakasteesta viimevuotisia mansikoita.

Tulipa aika hyvää!

Ohje mehuun löytyy täältä.


Eihän tästä, kesäisen luonnon keskeltä, malttaisi mihinkään lähteä.
Herkässä kesäillan tunnelmassa sydän tuntee aina niin syvästi
kaiken olemassa olevan, kaiken ympäröivän.
Ja kätkee sisälleen ilon tästä vuodenajasta, 
tästä kesästä, muistoksi tuleviin päiviin.

Kesäisiä ajatuksia Sinulle!

-Kaaru-

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Kesäpäivä taivasalla

Tässä istun pihakoivun alla ja katselen lakanapyykin
liehumista vallattomassa kesätuulessa.

Taivas on sininen, ilma lämmin ja mielikin jo ihan seesteinen,
vaikka hetki sitten piti vähän aikaa nieleskellä ja miettiä,
että mitäs nyt, kun tuuli paukautti oven kiinni sillä seurauksella,
että jäätiin lasten kanssa pihalle ilman avaimia.


On onneksi kesä, joten hätää ei ole. 
Päivän voi viettää ulkosallakin siihen saakka,
kunnes mies kotiutuu taloprojektimme ääreltä.

Niin monesti on ollut ajatus kirjoitella purkuprojektistamme
täälläkin blogissa, mutta aina se on jäänyt. 
Siksipä ajattelinkin, että kerron jotain siitä nyt,
kun viime reissulla tuli otettua muutama kuvakin
talon pihapiirissä kukkivista omenapuista.


Vanhan hirsitalon purkuprojekti, 
jonka viime vuoden lopulla aloitimme, 
alkaa olla jo melko hyvällä mallilla.
Mieheni on ahkeroinut talolla pitkin vuotta vapaapäivinään ja 
toisinaan olemme olleet siellä koko perheen voiminkin.

Ehkäpä saamme tänä kesänä purettua talon siihen pisteeseen, 
että hirsikehikko on sitten aikanaan helppo siirtää uudelle paikalleen.

 🌼🌼🌼🌼

Talo seisoo kukkivien omenapuiden keskellä
ja näyttää ulospäin vielä hyvinkin kokonaiselta,
vaikka sisältä se onkin jo purettu lähes täysin.
On vähän hassuakin ajatella,
että talo siirtyy pois paikaltaan,
jossa se on seisonut ylväänä 1850-luvulta lähtien.

Miten monenlaisia vaiheita se onkaan 170-vuotisen taipaleensa aikana nähnyt.
Talon historiaan on ollut mielenkiintoista tutustua ja 
huomata sieltä monta yhtymäkohtaa meidän tämänhetkiseen elämäämme.

Talo on rakennettu 1850-luvulla ja se on
ollut aikanaan yksi paikkakuntansa suurimmista tiloista. 
1990-luvun puolivälissä viimeiset vakituiset asukkaat 
muuttivat talosta pois ja se jäi varastokäyttöön.

Nykyisellä paikallaan talolla ei olisi ollut tulevaisuutta, 
sillä se seisoo asutun pihapiirin keskellä. 
Tarvittiin siis vain rutkasti ihmeellistä sattumaa ja otollinen ajankohta, 
että meidän perheen ja talon tiet kohtasivat
ja saimme mahdollisuuden antaa talolle lisää elinvuosia.

Ja mikä minusta tässä kaikessa on kaikkein ihmeellisintä, on se, 
 että minä olen pikkutyttönä istunut tuon talon salissa 
tuntien ympäröivien hirsiseinien ikiaikaisen tutun ja turvallisen tunnelman.



Ja nyt,
monen monta vuotta myöhemmin,
monien ihmeellisten sattumusten kautta,
olen tuomassa talon historiaan oman kädenjälkeni.

"Elämä on ihmeitä täynnä!" -lausahdus on konkretisoitunut tämän projektin myötä.
Elämä osaa toden totta yllättää! 

Vaikka työmaata talon suhteen on varmasto loppuelämäksi, 
emme ole vielä hetkeäkään katuneet päätöstämme ryhtyä toteuttamaan haavettamme omasta hirsikodista.
Tällaisessa projektissa tulee muistaa myös ajatus, että hiljaa hyvä tulee.

Lisää tarinaa projektiimme liittyen luvassa myöhemmin tänä kesänä.




Kesätuulen lempeyttä sekä auringonlämpöä jokaiselle blogissani piipahtavalle!

-Kaaru-

torstai 17. toukokuuta 2018

Tuomenkukkien aikaan

Edellisestä postauksesta on kulunut miltei kolme viikkoa.
Kolmeen viikkoon on mahtunut valtavasti iloa.
Toukokuu on ollut aivan uskomattoman kaunis ja lämmin!

Pellot ja niityt ovat lykänneet vihreää sellaisella vauhdilla, ettei perässä ole pysynyt.
Ensin tulivat krookukset, sini- ja valkovuokot, idänsinililjat ja muut kevään kukkijat.
Ja viimein, lähes kaksi viikkoa sitten kauan kaivatut hiirenkorvat lehtipuihin,
jotka kasvoivat muutamassa päivässä täyteen lehtimittaansa.

Aurinko ja lämpö ovat saaneet luonnon puhkeamaan täyteen loistoonsa. 
Kesä on tullut!

💛




Viikko sitten tilanne koivuissa oli yllä olevien kuvien kaltainen.
Arkaillen pienet vihreät hiirenkorvat kasvoivat suuremmiksi
kuin tunnustellen, onko vallitseva lämpö vain ohimenevää vai pysyvämpää.

Kevään ensivihreydestä huumaantuneena toin muutamia oksia sisälle maljakkoon.
Siinä ne toivat kevään iloa ja väriä sisällekin.



Maanantaina järven rannalla istuessani tuuli kuljetti mukanaan hennon henkäyksen tuomen tuoksua.
Mietin siinä istuessani, joko sekin voisi jo kukkia vai oliko tuoksu harhaa vain.

Kotiin tullessani tähyilin metsän puita ja etsin katseellani valkoista kukkamerta.
Ja siellähän niitä oli - tuomipuita, joiden valkoiset kukat loistivat taivaan sinisyyttä vasten. 
Niin äkkiä muuttuivat kevään hennot, enteilevät tuoksut vahvaksi kesän aromiksi. 



On jollakin tavalla vähän haikeaakin,
että kaikki kaunis ja odotettu menee ohi niin äkkiä.
Keväänkukkijat lakastuvat, metsän vihreys syvenee
eikä ole kuin vasta toukokuu.
Toivottavasti lämpöä ja aurinkoa riittää myös tuleville kesäkuukausille.

Kaikesta haikeudesta huolimatta tämä vaihe on juuri se kaikkein kaunein.
Aina kun yksi lajike lakastuu, tilalle puhkeaa uutta.
Kun tuomi lopettaa kukintansa, syreeni aloittaa sen.

Kesä jatkaa kulkuaan ja me etsimme sen jokaisesta päivästä uusia,
ihania asioita. Niitä sellaisia, joista tiedämme, että kesä jatkuu vielä pitkään.


Meidän pihan kevätperennat ovat olleet tänä vuonna parhaimmillaan.
Luulen, että talvikuukausien paksulla lumipeitteellä on osansa asiaan.
Siellä suojassa lumen alla kukkien juuret ja mukulat saivat rauhassa uinua talviuntaan
ja kerätä voimia uuteen kasvukauteen.

Jotenkin aika ihastuttavia nuokin kirjopikarililjat, 
kun siinä niin söpösti nuokkuvat vierivieressä toukokuun seisahtuneessa helteessä.


Ja entäpä nuo sinistäkin sinisemmät lemmikit!
Nuo entisaikojen kukat, jotka palauttavat aina mieleen lapsuuden kesien ihanat muistot:
lehmihaat, mummin maitoportin, kuumat kesäpäivät heinäpellon laidassa 
ja mansikkamaalla, kristallisena kimmeltävän järvenselän, tuohilipin ja lähteen, kotileikit navetan ylisillä ja leikkimökissä,
käpylehmät ja muut rakennelmat 
sekä kesän huolettomuuden ja vapauden.

***   ***   ***

Kauaksi ovat jääneet lapsuuden kesät,
mutta muistoissa ne elävät yhä kuin eilinen päivä. 
💙



Jokainen hetki rakennamme muistoja tulevaan.
Ne ovat tärkeitä elämän kannattelijoita.

Toukokuisten aurinkopäivien iloa Sinullekin!

-Kaaru-



lauantai 28. huhtikuuta 2018

Keväisiä puuhia

Kuluneella viikolla on ollut useita auringonvalon täyteisiä ja lämpimiä päiviä.
Niin lämpimiä, että keväisiä pihahommia on voinut tehdä t-paitasillaan.

Auringonvalosta ja lämmöstä hullaantuneena askeleeni kulkivat puutarhalle, 
josta lähti mukaani multasäkkien ja lannoitteiden lisäksi laatikollinen orvokkeja.

Siellä valtaisan kukkameren, värien ja tuoksujen keskellä koin suurta kiitollisuutta 
kevään suurimmasta ihmeestä, uudesta kasvusta.
Se kertoo siitä, että yksi vuodenkierto on tullut jälleen päätökseensä ja uusi alkanut.
Kasvun ihmeen äärellä sielu ja mieli ammentavat uutta voimaa ja
valo pyyhkii pois viimeisetkin talviset väsymykset ja huolet. 


Miten terapeuttiselta se aina tuntuukaan, 
kun saa pitkän talven jälkeen kaivaa pihavajasta esille kaikki ruukut ja kipot, 
työntää sormensa pehmeään multaan 
ja tuntea nenässään tuoreen mullan tuoksun.


Orvokkeja istuttaessani läsnä oli monenlaiset keväiset, jopa kesäiset elementit.
Kärpäset pörräsivät lämpimällä seinustalla, 
perhonen liihotteli kevätkukasta kukkaan
ja tuuli toi mukanaan lämpimiä henkäyksiä, 
joihin oli sekoittunut monenlaisia tuttuja, kaivattuja tuoksuja.



Keväisten pihapuuhien lomassa olen seuraillut lintujen kevättouhuja 
ja oppinut siinä samalla tunnistamaan monien eri lintulajien ääntelyä ja laulua. 

Yhtenä alkuviikon iltana, kun aurinko oli laskemassa ja elämä ympäriltä hiljentynyt,
kuljin pihamaalla tavanomaiseen tapaani ja kuulin kuinka jokin lintu lauloi koivikossa.
Tunnistin linnun punarinnaksi ja ihan ääneen siinä puhelin, 
miten mieletön konserttimestari tuo pieni lintu onkaan. 
Pysähtykääpä joskus kuuntelemaan! 
Konsertoinnin voi kuulla erityisesti keväisinä iltoina, 
kun ympäristö on aivan hiljainen.


Sääennusteet ovat luvanneet hyvää ja lämmintä säätä myös lähiviikoille,
joten ehkäpä minä uskallan tänään istuttaa siemenperunat maahan
ja tehdä muitakin mukavia puutarhahommia.

Pihamaan ruoho on alkanut jo vihertää ja puissa sekä pensaissa on isot, pulleat silmut.
Jos sää jatkuu yhtä lämpimänä, ei mene kauan, kun hento vihreys täyttää koko luomakunnan.
Tämä kevät on aina niin sydäntä sykähdyttää aikaa!

💛💚💛

Kevään iloa Sinullekin!

-Kaaru-