torstai 30. toukokuuta 2019

Elämän rajallisuus

Tässä hiljattain tapasin vanhuksen, 
jonka pitkälle keski-ikään ehtinyttä poikaa olimme pari vuotta sitten syksyllä
saattamassa hänen viimeiselle matkalleen.
Elämä oli tuonut eteen yllättävän käänteen, sellaisen,
 johon kukaan lähimmäisistä ei ollut osannut ennalta varautua.
Sairaus vei voimat nopeasti ja tuli aika jättää jäähyväiset.

 🍃 🍃 🍃 🍃 🍃

Siinä hän nyt seisoi edessäni,
tämä samainen vanhus kävelykeppiinsä nojaten.
Harmaiden hiusten rajaamat kasvot olivat elämän uurruttamat.
Hän katsoi minua syvälle silmiin.
Ja kun sitten muisti, hymy levisi hänen huulilleen.
Katse oli lempeä, mutta sen takaa heijastelivat
kaipauksen täyttämät silmät.

Hänen tuskansa riipaisi sydäntäni.




Tartuin häntä kädestä ja suljin tiukkaan syleilyyni.
Sivelin kädelläni hänen olkapäätään ja mietin,
miten osaisin häntä lohduttaa.
Mistä löytäisin sanat, jotka toisivat helpotusta
hänen puristavaan kaipaukseensa.

Ei ollut sanoja, vain läsnäolon voima.

🍃 🍃 🍃 🍃 🍃

Vanhuksen silmäkulmasta vierähti kyynel.
Jäin seuraamaan sen kulkua silmäkulmasta alas poskelle ja siitä rintapieleen.
Tuossa kyyneleessä näyttäytyi koko vanhuksen eletty elämä.
Siinä loistivat lapsuuden onnelliset vuodet,
nuoruus, aikuisuus, vanhemmuus, vanhuus.
Se helmeili iloja ja suruja.
Elämän monensävyisyyttä.




Sitten hän sopersi hiljaa:
"Kyllähän minä olisin joutanut lähteä täältä aiemmin kuin poikani.
Miksi hän lähti ja minä vielä jäin?"

Ihmisjärjellä tapahtunutta on vaikea ymmärtää.
Elämän päättyminen muistuttaa meitä vahvasti omankin elämämme rajallisuudesta, siitä,
että kaikki kaunis katoaa aikanaan eikä mikään tässä elämässä ole pysyvää.

Lohdutin tuota vanhusta sanoen,
että aivan kuten kevätaurinko,
myös samalla tavoin hänen poikansa jälkeläiset luovat toivoa tulevasta.
Elämä jatkuu heissä ja heidän lapsissaan.
Sukupolvien ketjussa muistot elävät ja ovat läsnä.




Vaikka kaipaus tuntuu tässä hetkessä musertavalta,
tulee vielä päivä, jolloin kyynelten läpi voi nähdä myös iloa.
Tulee päivä, jolloin ilo kuiskaa surulle ja ikävälle,
on teidän vuoro väistyä ja antaa tilaa ilon ja valon tulla.


-Kaaru-

9 kommenttia:

  1. Niin kauniisti kirjoitettu, että ihan sydämessä asti tuntui. 💓 Vaikutat lämminsydämiseltä ja ihanalta ihmiseltä. 😙

    VastaaPoista
  2. 💕 Elämä on julmankaunista. Välillä koen itse, että ihmiset välttelevät kuolemasta puhumista. Ennemmin halutaan keskittyä vain kevyempiin aiheisiin. Tulen siitä surulliseksi ja petyn tästä syystä ihmisiin. Kuolema on osa elämää. Ne, jotka joutuvat luopumaan läheisistään eivät ansaitse sitä, että asia ohitetaan. Tosi ystävä ymmärtää tai edes yrittää ymmärtää, vaikka sama tuska ja ikävä ei häntä polttaisi.

    Tästä tekstistäsi välittyy juuri se lämpö ja ymmärrys, jota jokainen menetyksen kokenut tarvitsee. 💕

    VastaaPoista
  3. ❤ kauniisti kirjoitettu.
    Kuolema on koskettanut itseäni ja läheisiäni useaan kertaan ja liian monta kertaa on joutunut miettimään, miksi joutui lähtemään hän, jolla olisi elämä ollut vielä edessäpäin. Eipä sitä pieni ihminen voi ymmärtää kaiken tarkoitusta. ❤
    -Nanni

    VastaaPoista
  4. Kaaru <3
    Ihana Sinä!
    Osaat ottaa tilanteen haltuun, antaa olkapään sitä kaipaavalle ja sanattoman hetken patoutuneiden sanojen tulla. Se on lahjaa, jonka sinä olet saanut ja niin ihana, että sitä jaat läheisillesi1

    Niitä kuulevia korvia ja kohtaavia katseita täällä tarvitaan. Moni on yksin itsensä ja surunsa kanssa.

    VastaaPoista
  5. <3 Nämä on niitä tilanteita, joihin ei löydy sanoja. Ei tarvitsekaan löytyä. Näissä tilanteissa ihminen kaipaa toista ihmistä, läheisyyttä ja lämpöä, läsnäoloa. Niin koskettava teksti. Kumpa kaikki osaisimme kohdata noin kauniisti lähimmäisemme. <3

    VastaaPoista
  6. Elämän hauraus ja kauneus.
    Ne asuvat kauniissa tekstissäsi ja kuvissasi. <3
    Läheisyys on parasta mitä läheiselle voi antaa.

    VastaaPoista