Kuin kotiin olisimme tulleet

On kulunut kohta yhdeksän kuukautta siitä, 

kun pakkasimme kaukana pohjoisessa

kotimme irtaimiston muuttoauton kyytiin ja 

ajelimme usean sadan kilometrin matkan 

näille uusille asuinsijoille.

Mitäpä minä tänään mietin, 

kun syyskuinen aurinko kultaa ruskanväreissä hohtavan maiseman

ja syystuuli leikittelee maahan pudonneilla lehdillä.

Päällimmäisenä mielessäni on syvä kiitollisuus siitä,

että kaikki on mennyt tähän asti niin äärettömän hyvin.

Että lapset ovat löytäneet kavereita.

Että uudelle paikkakunnalle ja uuteen kouluun sopeutuminen 

on käynyt niin mutkattomasti.

Että työelämässä kaikki palaset ovat loksahtaneet niin hyvin kohdalleen,

että siellä jos missä, työssäkäyvä on voinut kokea olevansa lämpimästi tervetullut

ja kauan odotettu.

Olen kiitollinen myös siitä, 

että olen saanut omaan elämääni uudenlaista sisältöä

mukavasta harrastuksesta.

Sellaisesta, joka vielä joskus johtaa uuteen ammattiin.

Täällä me olemme saaneet sydäntälämmittävän vastaanoton.

Täältä me olemme löytäneet ystäviä.

Täällä me olemme voineet kokea olevamme kuin kotona.

Olenkin usein pohtinut sitä,

miten elämänpolut voivatkin kulkea niin,

että sen varrella kohtaa ennestään tuntemattomia ihmisiä,
joiden kanssa sielut löytävät levon toisissaan.

Että heti ensitapaamisesta lähtien 

voimme kokea syvää sielunkumppanuutta.

Se on suurta lahjaa.

Se on myös äärettömän suuri voimavara,

elämänmatkalla.

Ilman ystäviä meistä kukaan,

ei jaksaisi.

Useana iltana olen poikennut lenkkipolultani järvenrantaan.

Suuri kivi on kutsunut luokseen ja kehoittanut istumaan.

Sieluni ilo on lämmittänyt syksyn koleudesta viilenneen

kiven niin, että siinä on ollut hyvä istua.

Sammaleen kuorruttama pinta on tuntunut ihoa vasten

kuin pehmeältä syliltä.

Siinä istuessa on ajantaju kadonnut.

Syyskuinen järvenselkä on hiljainen

ja lähes peilityyni.

Luontokin sen ympärillä hiljentynyt.

Mutta miten kaunis syyskuinen maisema voikaan olla!

Lehtipuut roihuavat järvenrannoilla

punaisen, keltaisen ja oranssin eri sävyissä.

Hämärtyvässä illassa ne loistavat kuin katulamput.

Ilo pulppuilee rinnassani kuin ehtymätön lähde!

Mistä kaikki tämä ilo ja tämä onni,

kun olin jo melkein unohtanut,

että ne ovat olemassa.

Tässä hetkessä on niin hyvä olla.

Tässä on kaikki, mitä me tarvitsemme.

Sisimmästäni kumpuaa syvä kiitoksen tunne:

näillä eväillä,

näiden lahjojen kanssa 

jaksan taivaltaa taas,

pitkään ja kevyemmin.

-Kaaru-

Ps. olisi ollut mukava käydä kuvaamassa tämän postauksen yhteyteen syksykuvia, ne kun ovat nyt vähän eriparia taas tuon tekstin kanssa. Kaamea yskä tuli vieraaksi, joten jätinpä kuvailut ulkosalla, ettei vain painuisi syvemmälle keuhkoputkiin tämä yskä.
Otetaan syyskuvia jonain toisena päivänä :)