Ajatukset joulussa

Taas on vierähtänyt tovi, jos toinenkin edellisestä postauksesta.

Vaikka mitäpä sitä erikseen mainitsemaan, sillä näistä pitkistä postausväleistä on tullut itselleni enemmän sääntö kuin poikkeus.

Silloin joskus pari vuotta sitten, kun vakavissani mietin blogini lopettamista

syy siihen oli se, että blogin päivittämisestä oli tullut taakka. 

Se otti aina enemmän kuin antoi takaisin.

Silloin päätin, että jos vielä joskus jatkan päivittelen blogiani omaan tahtiin

enkä enää koskaan ota paineita siitä niin, että viimeinenkin ilonhippunen koko 

ihanasta harrastuksesta katoaa.

Aina ei ole voimavaroja kulkea niitä polkuja joita haluaisi. 

Elämänpolku on toisinaan hyvinkin mutkikas ja silloin, jos milloin on pysähdyttävä useammin kuin vain tienhaarojen kohdalla kuulostelemaan omaa jaksamisen tasoaan, punnittava tosissaan, 

mikä milloinkin on järkevää ja voimaannuttavaa. 

Sieltä jostain se sitten taas kumpuaa ikävä menneen äärelle,

sillä vaikka mieli kadottaisi elämän mutkissa suunnan, sydän muistaa mistä ilo syntyy.

Menneessä kesässä ja syksyssä on ollut paljon ihania asioita, sellaisia, 

joita ilolla ja kaiholla muistelemme varmasti vielä vuosienkin päästä. 

Oli lämmin ja melko sateeton kesä, metsä täynnä marjoja

 ja luonto syksyllä niin värikylläinen, että laajinkin värikartta olisi 

sen rinnalla kokenut jäävänsä varjoon. 

Syksyn lämpöä on riittänyt tänne marraskuun lopulle saakka, 

tosin eilinen Liisa-myrsky taisi olla käänteentekevä tähän hetkeen. 

Ilma viileni niin, että taitaa syksy viimein antautua talvelle.

Sitä olen oikeastaan jo odottanutkin, että harmaat, matalalla roikkuvat pilvet 

jättäisivät jonain päivänä jälkeensä unenpehmeän, valkoisen lumiharson, 

jonka suojiin viluinen luonto voisi kääriytyä ja

joka toisi meille ihmisille kaivattua valoa. 

Vaikka talvi ei ole vielä tullut, ajatukset ovat kääntyneet katselemaan kohti joulua ja sen tunnelmaa. Menneellä viikolla tein naisten käsityöillassa tämän herkän mustikanvarpukranssin, joka taiteltiin sydämen muotoon metallihengarista ja kieputeltiin sen ympärille limittäin ohuita mustikanvarpunippuja. 

Alkuperäinen ajatus oli spreijata kranssin pintaan valkoista maalia, mutta kotiin tultuani ajatukset muuttuivat niin, että päätin jättää kranssin sittenkin vihreäksi. Myöhemmin viikolla tein toisen samanlaisen kranssin ja ripustin kranssit tupakeittiön ikkunoihin talvista tunnelmaa tuomaan. Miten ihanalta ne tuoksuvatkaan! Kuin henkäys juhannusta ja samalla niin vahva aistimus joulua.

 

Muitakin jouluisia asioita on tullut jo tehtyä sekä tunnelmoitua joulua monin eri tavoin.

Lokakuun lopulla sain idean tehdä joulukortteihin enkelikoristeen, 

jonka kortin saaja voisi myöhemmin ripustaa joulukuuseen tai muualle kotiinsa.

Näin kuvan vastaavasta enkelistä jossain lehdessä (en vain enää muista missä) ja sinne se piirtyi muistin sopukoihin, josta sen sitten nappasin ryhtyessäni taittelemaan rautalankaa enkelin muotoon.

Ajattelin tehdä tuon enkelin vääntelystä ohjeet tänne blogiin myöhemmin,

sillä pelkkä sanallinen ohje tuntuu haastavalta kirjoittaa niin, että siitä hahmottuisivat eri työvaiheet.

 

Tein enkeleitä sen verran paljon, 

että saan ripustaa niitä sitten omaan joulukuuseenkin lähempänä joulua.

Sillä, 

enkeleitä, onhan heitä.

Suojaamassa, kantamassa, lohduttamassa ja rinnalla kulkemassa elämän eri vaiheissa ja tilanteissa.

Tuomassa toivoa ja valoa silloinkin, kun tuntuu ettei niitä ei ole näkyvissä.

Enkelit symboloivat niin vahvasti myös joulua ja sen herkkää, muuttumatonta sanomaa.

Enkelit, niin kauniita, hentoja olentoja. 

Ihmisten ystäviä.

Marraskuisen illan tunnelmaa Sinulle, blogini lukija!

-Kaaru-

Kevään iloa ja valoa sydäntäsärkevän uutistulvan keskellä

Edellisestä postauksestani on kulunut aikaa.

Jollakin mittapuulla mitattuna monta monituista viikkoa, pieni ikuisuus ihan,

kun taas toisen mukaan vain lyhyt henkäys.

Ajanmääre ja sen kulku ovat muuttaneet jollakin tapaa muotoaan ja merkitystään

viimepäivien ja -viikkojen aikana maailmalta kuuluneiden koronavirus-uutisten myötä.

Jokin, joka tuntui hetki sitten vielä kaukaiselta ja epätodellisen tuntuiselta,

onkin juuri nyt arkipäivää täälläkin kotimaassa.

Uutistulvassa mieli kadottaa helposti kaiken tässä hetkessä olevan,

ja alkaa tähytä viikkojen, jopa kuukausien päähän kuin helpompia aikoja etsien.

Murheelliset uutiset vievät helposti kaikki voimat ja puhaltavat epävakauden tunteen

syvälle sieluun saakka.

 Elämän hidastaessa askeleita ja elinpiirin kaventuessa kotiin 

ja vain pakollisiin kodin ulkopuolisiin menoihin koen, että omasta 

henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on tässä hetkessä tärkeää.

Niin paljon on merkitystä sillä, miten me tämän ajan koemme,

millä tavoin me vallitsevaan tilanteeseen suhtaudumme.

Yhtälailla kuin jokainen uusi päivä voi tuntua kotioloissa turhauttavalta ja tylsältä,

elämä harmaalta ja ilottomalta, yhtälailla jokainen päivä on mahdollisuus johonkin uuteen

tai vaikka ihan vain senkin vanhan ja hyvän säilyttämiseen,

sillä se polku, jota eniten poljemme, siitä tulee lopulta tie.

Ne ajatukset, joita ruokimme, kasvavat ja paisuvat,
niin hyvässä kuin pahassakin.

Paljon olen pohtinut oman työni kannaltakin sitä, 

kuinka tärkeää on säilyttää mielen tyyneys.

Niin kuin puut myrskyssä saattavat näyttää siltä, 

kuin tuuli heittäisi ne hetkenä minä hyvänsä kumoon,

laajalle ja syvälle maahan työntyneet juuret pitävät ne pystyssä.

Sama juurevuus on tärkeää ihmiselämässäkin. 

Kun juuret ovat tukevasti maassa, jaksaa nähdä kaiken hyvän ja kauniin pelkojen,

surujen ja elämän huolienkin keskellä.

Viimeisten viikkojen aikana olen lähtenyt milloin yksin, 

milloin perheeni kanssa luontoon.

Välillä olemme kävelleet metsäpoluilla perätysten hipihiljaa,

kuunnelleet ja ihmetelleet kevään etenemistä,

kirkkaansinistä taivasta ja auringonlämmön voimaa,

ja taas välillä hyppineet kuin villivarsat yli sammalmättäiden ja kaatuneiden puunrunkojen.

Uuden elämän kasvun ja luonnon moninaisen kauneuden ja jylhyyden äärellä 

moni maallinen asia unohtuu ja murheet saavat uudenlaiset mittasuhteet.

Eikä siihen välttämättä tarvita kuin valoa kohti kurkotteleva, 

turpea lehtisilmu, jonka kasvunvoimaa ja -iloa eivät minkään maailmanluokan asiat hidasta.

Elämä on opettanut, että onnelliseen ja tasapainoiseen elämään ei tarvita suuria asioita.

Päivittäiset pienet ihmeet ovat niitä kaikkein suurimpia ihmeitä,

juuri niitä, jotka tekevät ihmismielen onnelliseksi.
Kun mieli on onnellinen, on se myös tasapainoinen.
Siksi omat ajatuksensa kannattaa suunnata iloa lisääviin asioihin.

Kevät, uusi kasvunkausi ja siitä syntyvä uusi elämä luo aina toivoa tulevasta,

ja siitäkin, että kaikista koettelemuksista vielä selvitään.

Tässä koronakoettelemuksessa minua on suuresti liikuttanut se,
kuinka ihmiset ovat tulleet henkisesti lähemmäksi toisiaan ja
 kuinka lähimmäisistä pidetään huolta.

Whatsapin sekä muiden pikaviestisovellusten kautta maailman ääristäkin on tullut viestejä ja videoklippejä, joissa sanoista suurimpana ihmisten puheissa on ollut luottamus ja toivo tulevasta. Eräänkin laulun sanat, jota eri kielillä lauletaan ovat kuin tähän hetkeen luodut.

"Ei surustamme turvaa meillä, ei auta murhe, vaikerrus, jos aamu alkaa kyynelillä ja päivän päättää huokaus. Vaan raskaammaksi kuorma käy, jos murheelle ei määrää näy."

Samainen laulu päättyy sanoihin:
".. on aika täällä vaihtuva, myös murhepäivä loppuva. "
Ennemmin tai myöhemmin tämäkin koettelemus on ohi.
Yhteisen asian äärellä tässä ollaan koko maailma ja yhdessä me tästäkin selvitään.

Maaliskuisen sunnuntain ja alkavan kevään pulppuilevaa iloa juuri Sinulle!

-Kaaru-

Valoa kohti mentäessä ajatuksia Pieniahon torpan remontista

Täällä meillä alkanut vuosi on tuonut mukanaan vuodenaikaan nähden hyvin lämpimät kelit.

Föhntuuli on puhallellut leudosti näinä joulun jälkeisillä viikoilla saaden 

pilvet tihkumaan vettä ja maan sulamaan lumesta.

Tiet ovat olleet päiviä kestäneiden vesisateiden vuoksi vaarallisen liukkaat,

kuin luistinradat!

Äkkiseltään voisi ajatella, että kevät on tullut,

mutta luonto on lumettomuudesta huolimatta yhtä hiljainen kuin sydäntalven kuukausina.

Terminen talvi ei ole silti vieläkään alkanut.

Nähtäväksi jää, ehtiikö talvi enää tullakaan ennen kuin

aurinko alkaa jo lämmittää ja kevät ihan oikeasti koittaa.

Sateiset kelit ovat pitäneet meidät vapaa-aikana sisällä,

joten on ollut aikaa värkkäillä kaikenlaista, 

ja viimeistellä tämän torpan reilu vuosi sitten alkanut remontti.

Joulua edeltävällä viikolla mieheni naputteli eteisen helmipaneelikaappeihin ovet,

jotka ajattelin pintakäsitellä joulun jälkeen (se kun on ollut tavallisesti minun heiniäni),

mutta niinpä vaan yksi päivä töistä kotiin tullessani ovet olivat pintakäsitelty Osmo colorin 

kuultavan valkoisella öljyvahalla ja olivat siis vetimiä vaille valmiit.

Pitkään mietimme niin kaappien väriä kuin vedinvalintaa,

mutta päädyttiin lopulta valkoisen ja mustan liittoon, 

sillä halusimme maksimoida pienen eteistilan tilantunnun. 

Jos tila olisi ollut suurempi, olisimme käsitelleet kaapit jollain toisella sävyllä,

vanhaan tyyliin ehkä paremmin sopivalla beigeen, vihreään tai harmaaseen taittavalla valkoisella.

Vetimiksi valikoitui lopulta mustat, litteät nuppivetimet, 

jotta vaaleaan kokonaisuuteen saatiin hieman kontrastia.

Tämä torpan remontti on ollut monella tapaa mielenkiintoinen matka.

Tämä remontti, jos mikä, on vienyt meidät perinnerakentamisen äärelle,

maailmaan, josta meillä oli ennestään yhden rintamamiestalon remontin verran tietotaitoa.

Matka on opettanut ennen muuta nöyryyttä ja kunnioitusta menneitä aikoja 

ja menneitä sukupolvia kohtaan. Ihmisiä, jotka ovat liki sata vuotta sitten 

rakentaneet tätäkin meidän pientä kotia sydän täynnä periksiantamatonta tarmoa.

Matka on opettanut meille myöskin perinteisiä rakennustapoja, 

perinnerakentamista. 

Vaikka aivan kaikki entiset rakennustavat eivät ole olleet aikaa ja

 muuttuvia sääolosuhteita kestäviä,

paljon meillä tämän päivän ihmisillä olisi niistä ajoista opiksi otettavaa.

Tätä kaikkea katsellessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miten sen ajan alkeellisilla työkaluilla on saatu aikaan niin tavattoman kauniita yksityiskohtia, kuten käsin piiluttuja hirsiä ja tämän torpan sydämen, suuren, valtavan isoista graniittikivilohkoista muuratun leivinuunin. 

Millaisella lie vinssillä on kivijärkäleet paikoilleen nostettu!

Tämä on ollut myös harjoitusmatka tulevaan:

 vanhaan hirsikehikkoon rakentuvan uuden kotimme rakennusprojektiin.

On ollut ihan hyvä, että meillä on ollut tämä remontti, vaikka aina ei tämäkään yhtä auvoa ole ollut.

Mutta nyt olemme viisaampia monen asian, kuten vaikkapa materiaalivalintojen, 

hengittävien pintakäsittelyaineiden yms. valitsemisessa, 

sillä arvatenkaan ihan kaikki materiaalit eivät ole kestäneet käytössä toivotulla tavalla.

Aika näyttää, millaisena tämän torpan vaiheet jatkuvat sitten,

kun joskus pitkän ajan päästä uusi kotimme (vielä aloittamaton) 

rakentuu muuttovalmiiksi tähän samaan pihapiiriin.

Ajatus on rakentaa koti hyvin pitkälle itse,

joten aikaa se vie, enemmän kuin uskaltaa edes ajatella.

Kaikesta huolimatta katselemme luottavaisin mielin tulevaan:

elämä kantaa varmasti läpi harmaidenkin päivien.

Vaikka elämässä olisi miten harmaita hetkiä tahansa, päivä kulkee aina kohti huomista.

Ellei valoa ole tänään, ehkä sitä on huomenna enemmän.

Loppuviikosta ensimmäisen kerran huomasin,

että päivä on pidentynyt joulunpyhistä.

Enää ei ole säkkipimeää, kun lähden kotoa vaille kahdeksan aamulla

ja palaan iltapäivällä neljän jälkeen kotiin.

Aamulla taivaanrannan valaisevat horisontin takaa nousevat auringon ensisäteet

ja iltapäivällä voi sanoa, että on jo valoisaa, kun suljen työpaikan oven takanani.

Ihmeellinen on valon voima.

Mielen valo lisääntyy luonnonvalon mukana ja ajatus kulkee yhä useammin

kohti kevättä ja kevään ensimmäisiä kukkia:

tulppaaneita.

Lisääntyneen valon innoittamana ostinkin jo ensimmäisen tulppaanikimpun,
jonka kaveriksi laitoin talvisesti katajanoksan.

Mikäli luen itseäni oikein, luulenpa, että tulppaaneja löytyy maljakosta tästä päivästä alkaen
pitkälle kevättalveen saakka lähes joka viikko.
Lisukkeita vaihtamalla ne sopivat monenlaiseen tilanteeseen ja vuodenaikaan.
Aina niin ihanat tulppaanit!

~~~ ~~~ ~~~ 

Kohta alkavan uuden viikon iloa Sinulle, 

joka täällä piipahdat!

-Kaaru-

Pieniahon joulu

Tämänvuotinen joulu omassa pienessä kodissamme, Pieniahon torpassa,
oli tunnelmaltaan ainutlaatuinen, herkkä ja kaunis, sellainen kuin joulu usein on.
Suuren leivinuunin lämmössä, riisipuuron hautuessa hellalla, ajatukseni karkasivat tuon tuostakin vuosien takaisiin jouluihin, ei vain niihin, joiden osana olen itsekin saanut kulkea
vaan myös jouluihin, joita tässä meidän pian satavuotiaassa kodissamme
on vuosikymmenten saatossa vietetty. 

Erilaisia jouluja ne ovat olleet. 

Niissä jouluissa on varmasti ollut läsnä ilon ja rauhan lisäksi monenlaiset muutkin tunteet, 

sellaiset, jotka ovat heijastuneet ihmisten mieliin kunkin aikakauden 

vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta.

On ollut rauhan ja sodan vuosia, 

puutetta ja yltäkylläisyyttä,

iloa ja surua.

Mutta joulu on silti aina tullut,

niin kuin se tulee yhäkin.

Vaikka joulut ovat silloin kauan sitten olleet erilaisia kuin nyt, 

jotain ikiaikaista rauhaa me olemme kokeneet täällä vanhojen, rosoisten, 

elämää nähneiden hirsiseinien suojissa. 

Tuo ikiaikaisuus on tuntunut ennen muuta särkymättömänä joulun tunnelmana, 

sellaisena tunteena, joka säilyy aina yhtä tuoreena ja muuttumattomana joulusta jouluun.

Samalla tavoin kuin tallin tapahtumat silloin kauan sitten Betlehemissä.

Tämä joulu oli siitä poikkeuksellinen, etten valmistellut sitä juurikaan etukäteen. 

Ajattelin, että mikäli vain osaan, keskityn kiireen tunnun, hössötyksen ja 

ylenpalttisen valmistelun sijaan saapuvan joulun tunnelmaan ja tuoksuihin. 

Makaan puusohvalla jalat kohti kattoa, luen peitonmutkassa lapsille joulusatuja, niitä perinteisiä jokajouluisia ja kuuntelen joululauluja kuumaa glögiä hörppien isosta, 

vanhasta emalimukista, yhdestä lempimukeistani.

Ja tiedättekö, 

joulu tuli omalla painollaan. 

Tuli ja toi mukanaan sen ihmeellisen rauhan, 

josta tuolla edellä jo kerroin. Sen ikiaikaisen, ihanan ja herkistävän.

Niin kuin jouluna usein

myös tässä joulussa kulkivat ajatuksissamme mukana hekin,

jotka ovat täältä jo lähteneet. 

Ne rakkaat, joiden muisto kulkee erityisesti juhlahetkinä mukanamme tavalla tai toisella, 

joiden muisto tuo juhlapäivien iloon haikean mielen ja kaipauksen tunnun.

Noissa kaipauksen tunnelmissa tulin kuunnelleeksi joululaulua, 

jonka sanat olivat kuin siihen hetkeen tarkoitetut ja jotka sopivat lohduksi kaikille heille, 

jotka viettivät tätä joulua ehkä ensimmäisen kerran ilman rakasta läheistä:

"...älä huoliisi jää, nosta pystyyn taas pää, joka hetki sun kanssasi käyn..

..sinä huomata saat, surun laaksot ja maat, voivat peittyä kirkkauteen."

Joulun ilosta, rauhasta, herkästä tunnelmasta,
sen tuoksuista ja tarinoista siirrymme hiljalleen kohti uutta vuotta, uutta vuosikymmentä.
Vaikka huomiseen ja tulevaan on mahdoton nähdä, ajatuksemme
kulkevat kuitenkin jo kohti kevättä, kohti valoa, kohti uudenlaisia vaiheita.

Tuosta valosta viesti vahvasti toissapäiväinen aurinko, jonka säteiden kulkua ja heijastumia leivinuunin kylkeen ja muualle kotiimme seurasin ihastellen.

Tuosta ne pyyhkäisivät läpi kodin ja pysähtyivät hetkeksi leivinuunin kylkeen, 

jossa loimotti pakkaspäivän tulet.

Päivä on pidentynyt joulunpyhistä jo kymmenellä minuutilla. 

Kymmenen päivän päästä päivä on jo reilun puoli tuntia pidempi kuin nyt.

Pimeyden valta taittuu hiljalleen ja se tuo valtavasti iloa.

Toivoa siitä, että valo voittaa pian pimeyden.

Lopuksi haluan toivotella kaikille blogini lukijoille mukavaa kohta alkavaa 

uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä.

Toivottavasti se on juuri sinun kohdallasi edeltäjäänsä parempi ja onnellisempi.

Kiitos, että olette kulkeneet mukana blogini tämänvuotisella taipaleella. 

Kiitos myös mukavista vuoropuheluista blogini kommenttikentässä.

Ihan jokainen pienikin kommentti on lämmittänyt sydäntä valtavasti

 ja tehnyt tästä blogin kirjoittamisesta mielekkään. 

Jatketaan taas ensi vuonna! 

-Kaaru-

Omenapiirakkaa ja muita syksyisiä juttuja

Toissayönä, kun en saanut unta, jäin kuuntelemaan yöllisiä ääniä.

Seinäkellon raksutuksen, jääkaapin hurinan

ja muiden tuttujen kodin äänien takaa kuului ulinaa,

sellaista vaikerrusta, joka ei missään tapauksessa kuulunut perinteiseen

syyskuun yön äänimaisemaan.

Tai niin ainakin luulin.

Ulina oli sen verran voimakasta,

että oli pakko nousta sängystä ylös ja raottaa ikkunaverhoa,

jotta näkisin ja kuulisin paremmin. 

Ikkunan takana täydellisen kirkas kuu ja tummalla yötaivaalla tuikkivat tähdet 

valaisivat tienoon kauniisti.

Sitten se kuului taas, tuo samainen vaikerrus.

Niin lohduttomalta se kuulosti,

että ihan rintaa puristi.

Aamulla saattaessani lapsia koulutaksille,

jäin "jutustelemaan" toviksi laitumella käyskenteleville lehmille.
Osa lehmistä työnsi turpansa aidan yli aivan liki, kuin huomiota hakien.
Minusta näytti siltä,
että lehmien kanssa laiduntavia vasikoita oli vähemmän kuin aiemmin.

Silloin ymmärsin nuo yölliset äänet.

Joitakin päiviä aiemmin olin nimittäin vaihtanut ajatuksia naapurin nuoren emännän kanssa ja hän kertoi tuolloin,
että kohta on taas se aika, kun keväällä syntyneet vasikat vieroitetaan emoistaan ja luovutetaan uusiin koteihinsa.
Ja että sitten se taas alkaa,
vaikerrus, kun lehmä-äidit itkevät pienokaistensa perään.

Hän sanoi, että tuota vaikerrusta kestää yleensä kolme vuorokautta

kunnes ne ymmärtävät, että vasikat eivät tule enää takaisin,

vaikka niitä miten paljon kutsuisi.

Elämä on julmaa, ajattelin.

Mutta sellaista elämä on meillä ihmisilläkin.

Huoli omasta on aina läsnä, kun lapsi kokeilee siipiensä kantokykyä.

Irroittautuu pienin askelin tuosta viereltä, 

lähtee kulkemaan omia teitään.

Niin syvä on äidin rakkaus.

Niin syvälle äidin sydämeen he piirtävät lähtemättömän jäljen, nuo rakkaat, jotka kannoimme sydäntemme alla.

Heidän askeltensa matkassa me äidit ja toki isätkin tiiviisti kuljemme.

Talutamme, ohjaamme, neuvomme.

Pakkaamme heidän reppuihinsa elämän eväitä.

Lähtemisen tuska repii sisintä aina.

Kunnes luotamme, että elämä kantaa heitäkin.

Näissä ajatuksissa palasin kotiin ja aloitin vapaapäiväni vieton.

Koska yö oli ollut kylmä ja tuuli tuntui puhaltelevan läpi ikkunoiden ja ovien,

päätin ensitöiksi sytyttää tulet leivinuuniin ja käpertyä sen kylkeen lämmittelemään.

Siinä leivinuunin kylkeä vasten, pehmeää lämmön loimotusta katsellen,

kolea syyssää oli hetken päästä enää muisto vain.

Koti täyttyi korviahivelevästä tulen rätinästä ja sen myötä suloisesta lämmöstä,

jota leivinuuni huokuu vielä tänäänkin.

Aina syksyisin, omenoiden aikaan, mieli tekee leipoa omenapiirakkaa.

Muutaman perinteisen piirakan lisäksi kokeilen usein jotain uuttakin reseptiä,

sellaista, jota ei ole tullut aiemmin leivottua.

Tällä kertaa kokeilin somessa paljon kehuttua omenapiirakkaa,

joka on saanut suuren suosion saavuttamana lempinimen somenapiirakka.

Ohje piirakkaan löytyy täältä.

Piirakka oli kyllä hyvää juuri tuollaisenaan,

mutta koska tykkään soveltaa,

sovelsin tälläkin kertaa hieman ja tein piirakasta oman versioni.

Naputtelen ohjeen tähän alle.

Omenapiirakka

Pohja:

200 g voita tai margariinia

2 1/2 dl sokeria

2 kananmunaa

1 1/2 tl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

3 dl vehnäjauhoja

1 dl perunajauhoja

Päälle:

ohut kerros omenahilloa

n. 5 kpl kotimaisia omenoita ohuiksi viipaleiksi leikattuna

1 rkl sokeria

1 tl kanelia

Vaahdota voi ja sokeri.

Lisää kananmunat yksitellen ja sekoita tasaiseksi.

Sekoita kuivat aineet keskenään ja 

lisää ne muutamassa erässä taikinan joukkoon nopeasti sekoittaen.

Levitä taikina halkaisijaltaan n. 30 cm vuokaan.

Sivele ohut kerros omenahilloa taikinan päälle.

Leikkaa omenat ohuiksi viipaleiksi.

Lado viipaleet tiiviisti taikinan päälle painellen niitä hieman taikinan sisään.

Ripottele sokeri ja kaneli omenaviipaleiden päälle.

Paista 200 asteessa uunin keskitasolla n. 30 minuuttia tai kunnes pinta ruskettuu kevyesti.

Omenahillo tekee piirakan pinnasta mukavan kostean

ja perunajauho taikinasta kuohkean toisin kuin tuossa varsinaisessa ohjeessa,

jossa piirakan pohja on enemmänkin karamellinen, vähän niin kuin wilhelmiina-kekseissä.

Molemmat piirakat ovat omalla ihanalla tavallaan todella maukkaita,

suosittelen kokeilemaan!

Syyskuu alkaa kääntyä loppupuolelleen.

On ollut jo sen verran koleaa,

että uuninlämmityksen lisäksi olen kaivanut 

jo syksyisemmät tekstiilit kesäteloilta esille.

Villasukat jalassa, leivinuunin lämmössä on mukava 

toivottaa syksy tervetulleeksi.

Ihana on tämäkin vuodenaika!

Syyskuun lopun ja syksyn ihania päiviä juuri sinulle!

-Kaaru-

Virkattu teeastiasto

Elokuun lopulla katsellessani tupakeittiömme ikkunasta

pehmeän pastellisiin sävyihin maalautunutta iltataivasta,
muistin puuvillalankakorin, jonka olin alkukesästä täyttänyt
heleän värisillä langoilla ja asetellut nojatuolin viereen
odottelemaan hiljaisten kesäiltojen virkkuuhetkiä.

Samaisella viikolla olin löytänyt kirpparilta
houkuttelevan näköisen käsityökirjan,
jonka nimi, Kotileikki,
kutsui tarttumaan kirjaan lähemmin ja
nostamaan sen ostoskorin kyytiin.


Pastellisen kaunista iltataivasta katsellessani muistin paitsi langat,
myös tuon kirjan ja päätin kurkistaa sen sisälle ajan kanssa.

Kirjasta löytyi viehättävä ohje lasten virkattuun teeastiastoon,
jonka virkkaamisen päätin siltä istumalta aloittaa.

Kuten käsityöt aina, tämäkin virkkuutyö vei mukanaan.
Innostus vain kasvoi sen mukana, kun uusia kerroksia syntyi.

Työ alkoi saada muotonsa.

Koska koko kesä oli mennyt tekemättä juurikaan käsitöitä,
lapsetkin kiinnostuivat siitä, mitä äidillä oli tällä kertaa mielessä.
Kun kerroin virkkaavani heidän leikkeihinsä lisukkeita,
eivät he meinanneet malttaa odottaa niiden valmistumista,
vaan kävivät tämän tästä kyselemässä valmistuvasta työstä.

Ja, voi sitä silmien tuiketta ja riemua,
kun he sitten saivat valmiin teepannun hyppysiinsä hypisteltäväksi!

Miten ihana sitä iloa olikaan katsella!
Lasten ilo on niin aitoa, sydämestä nousevaa.
Eivät he näe virheitä,
joihin oma silmä meinaa takertua.
He näkevät kokonaisuuden,
näkevät hetkeen ja osaavat elää siinä.

Siitä minullakin olisi opittavaa.

Teeastiaston valmistuttua,
kovetin sen vesi-erikeeperseoksella,
veden ja liiman suhteen ollessa 1:2.
Ohjeessa kovettamiseen oli käytetty decoupige-lakkaa,
jolla astiastosta olisi saanut varmasti vielä
kovemman kuin vesi-liimaseoksella,
mutta koska minulla ei tuota lakkaa ollut,
tyydyin tuohon perinteisempään tyyliin.

Astiastosta tuli jämäkkä, muttei kova.
Saapa nähdä kuinka se kestää leikin tiimellyksessä. ;)
Täytyy varmaan käsitellä se uudestaan tuolla lakallakin, ellei se kestä.

Nyt mennään kuitenkin näin
ja nautitaan leikin ilosta!

Koska teehetkessä tarjoillaan usein jotain herkkuakin,
virkkasin astiaston kaveriksi muutamia uusia
domino-keksejä sekä unelmatortun palasia.

Lapset innostuivat tekemään bränkkejä eli kepposia
sujauttamalla virkatun domino-keksin oikeiden keksien sekaan
ja tarjoilemalla niitä sitten toisilleen ja meille aikuisille.
Täydestä se meni ensimmäisellä kerralla,
mutta ei ehkä enää seuraavalla. ;)

Vaikka syksy alkaa ottaa luonnossa vallan,

monet luonnonkukat sekä keväällä kylvämäni yksivuotiset kesäkukat

jaksavat edelleen ilahduttaa runsaalla kukinnallaan.

Ojanvarsilta keräsin näiden kuvien somisteeksi puna-apiloita

ja kukkapenkistä kesämalvikkia sekä olki- ja kosmoskukkia.

Nappasin kukkien kylkeen myös pienen pätkän kukkalaatikon
reunan yli pursuavasta hopeaputouksesta,

joka on tänä kesänä kasvanut niin valtaisana ilman lannoitteita, 

etteivät monet ole uskoneet sen olevan mahdollistakaan.

Mutta totta se on, minä en ole ehtinyt kukkiani tänä kesänä juuri hoitamaan

joten lannoitukset ovat jääneet pariin alkukesäiseen kertaan.

Villisti ja vapaasti ovat saaneet kukat rehottaa,
liekö siinä syynsä sille, että niin rönsyävät runsaina. ;)

Syksyisiä, kauniita päiviä, Sinulle!

-Kaaru-


p.s Ohje teeastiaston virkkaamiseen ja moniin muihin suloisiin käsitöihin löytyy
 Pauliina Salmisen kirjoittamasta ja Annika Liinangin kuvittamasta kirjasta
 Kotileikki - lastenhuoneen neljä vuodenaikaa.

Syksyisiä villasukkia

Lasten aloitettua elokuun alkupuolella koulun,

 jäin minä vielä reiluksi kolmeksi viikoksi kotiin lomailemaan nuorimmaisemme kanssa.
Touhuntäyteisen kesän jälkeen oli viimeinkin aikaa tarttua sukkapuikkoihin
ja virkkuukoukkuun, kaivaa kauniin väriset langat kesäteloilta
ja ryhtyä päivittämään villasukkakorin sisältöä tähän hetkeen sopivaksi.

Siinä villasukkakorin äärellä vierähti tovi jos toinenkin,
sillä jäin hypistelemään pieneksi jääneitä villasukkia käsissäni
ja kulkemaan niiden nostattamien muistojen poluilla.

Mietin pitkään, mitä kummaa tekisin pieneksi jääneille villasukille,
varsinkin niille, joista luopuminen tuntui syystä tai toisesta kovin vaikealta.
Aikani mietittyäni päätin säästää jokaiselle lapselleni yhdet itsetehdyt sukat
muistoksi lapsuuden vuosista, palaseksi heidän muistojen polkuaan.
Loput pieneksi jääneet sukat ladoin pahvilaatikkoon odottamaan kierrätykseen vientiä.
Ehkäpä sukat löytävät jossain kaukana tai lähellä uudet omistajansa,
uudet pienet jalat, joiden lämmikkeeksi ryhtyä.

Siistittyäni villasukkakorin sisällön,
puuttuviksi palasiksi jäivät sukat kahdelle vanhimmalle tyttärelle,
joiden jalat ovat vuoden sisällä venähtäneet pituutta niin paljon,
että ovat menneet jo ohi omien jalkaterieni pituudesta
sekä sukat nuorimmaisellemme,
viisivuotiaalle pojalle,
jolle harvoin löytyy mieleisen värisiä sukkia neljän siskonsa jäljiltä.

Tyttöjen sukkiin valikoitui sävyt heidän omien lempiväriensä mukaan.
Toiselle oljenkeltaista ja toiselle kanervanpunaista.
Syksyiset kauniit sävyt,
jotka pehmeän murrettuina sointuvat kauniisti ympäröivään
syyskesän maisemaan.
Joiden sävyt toistuvat viljapellon laihossa,
auringon polttamassa heinikossa,
kanervankukissa,
mustikan ruskalehdissä ja
kuivahtaneissa havunneuloissa.

Neuloin sukat Novitan seiskaveikasta,
niitä kun tuli ostettua viime kevään alennuksesta monta kerällistä
useissa eri sävyissä.
Villasukkiin se onkin oikein hyvä ja vahva lankavalinta,
kun taas pipoihin ja lapasiin käytän mieluummin merinovillaa,
sillä paljasta ihoa vasten se on mukavan pehmeä eikä kutita samalla tavoin
kuin tavallisesta villasta kehrätty lanka.

Sukkien neulemalli löytyy täältä.
Sen pitsikuvioinen neulepinta on yksi suosikeistani,
sillä sukat valmistuvat nopeasti ja ne istuvat jalkaan jotenkin äärimmäisen hyvin.

Aivan kuten venhä ja ohra palmikoivat tähkiään kotiamme ympäröivillä pelloilla,
palmikoin minä näihin sukkiin muistoja menneeltä kesältä.
Siellä palmikoiden lomassa muistot kulkevat tallessa
tulevaisuuden päiviin ja hetkiin.
Kantavat ja kannattelevat.
Nostavat suupielet hymyyn.


Alkaneen syyskuun iloa ja kauneutta Sinulle,
blogini lukija!

-Kaaru-

p.s pienen pojan sukat ovat vielä puikoilla, 
niistä tarinaa tuota tuonnempana.