Monesti parjaan tätä pohjoisen karua luontoa, suuren suuria suoaukeita, joiden tilalla haluaisin mieluummin nähdä omasta sielunmaisemastani tutut järvet. Itken itikoiden paljoutta, tuuheiden lehtimetsien puutetta, puiden kitukasvuisuutta. Ihmettelen ihmisille kuinka he eivät voi ymmärtää ikävääni kotiseudulleni, omaan sielunmaisemaani. Ja sitten, jonain päivänä huomaan miten kaunis onkaan pohjoisen luonto! Voi kunpa täällä olisikin aina kesä. Tämä valoisuus on jotain niin satumaista. Nytkin aurinko vielä paistaa, vaikka kello lähentelee puolta yötä. Auringon hämyinen valo kimaltelee pihakoivujen vihreissä latvuksissa, kultaa honkapuiden rungot syvän punaisiksi ja värjää pilvetkin mitä kauneimpiin väreihin. Se hohtaa linnun siivissä ja kukkien terälehdissäkin! Siinä on jotain salaperäistä. Miten voikaan olla mahdollista, ettei aurinko laske oikeastaan ollenkaan koko yönä täällä meilläkään! Mitä se sitten onkaan sitten Lapissa. Olen ollut aina sitä mieltä, että on valvottava ainakin yksi pilvetön kesäyö läpeensä, jotta voi nähdä sen kaiken kauneuden ja herkkyyden, jonka se tuo mukanaan. Joskus nuorempanahan sitä saattoi valvoa useammankin kesäyön aina aamun pienille tunneille saakka, nyt on toisin. Tulevaa yötä en ajatellut valvoa, enkä varmaan yhtään yötä tänä kesänä muuta kuin pakon sanelemana. Mutta sitten jos joskus valvon, valvon kameran kanssa, jotta voin tallettaa kesäyön kauneutta myös jälkipolville nähtäväksi. Nyt taidan kömpiä untenmaille. Väsymys painaa silmiä kiinni ihan väkisin. Pari yötä on mennytkin valvoessa, tahtomattani. Sitä se on välillä pienten lasten kanssa. Mutta se kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Joskus koittaa vielä aika, että saan nukkua koko pitkän yön katkeamatonta unta. Silloin ehkä kaipaan niitä öitä, jolloin silittelin pientä päätä, tuudittelin lasta unenmaahan.
Huomenna on taas uusi päivä, ehkä edeltäjäänsä parempi.
-Kaaru-
