Matkalaukun tarina

Maanantaiaamun hyvän huomenen toivotukset täältä hiljaisuuden keskeltä.

Kaksi nuorinta lasta nukkuu vielä.

On rauha maassa.

Tässä istun olohuoneessa höyryävän kuuma glögimuki seuranani

ja ihastelen ikkunasta avautuvaa talvista maisemaa.

Yöllä on satanut lunta.

Puhtaanvalkoinen harsolumipeite on kietonut tienoon pehmeään syliinsä.

Ensilumi.

💙

Aamu valkenee hitain askelin tähän aikaan vuodesta.

Hämäränsininen maisema ja pihapiiri kätkevät vielä sisäänsä tämän päivän vaiheet

kuten tuo vanha matkalaukku kaikkien niiden kymmenien ja taas kymmenien tarinoiden vaiheet, 

joita se on ikänsä aikana nähnyt.

Joskus olisi mukava kurkistaa oman elämänsä matkalaukkuun

ja nähdä ennalta edes pieni häivähdys tulevien päiviensä askelista.

Tulevaisuuteen ei voi kuitenkaan nähdä, 

mutta menneeseen elämään voi ajatuksissa ja muistoissa palata.

Tämän laukun tarinat ovat kuljettaneet vuosikymmenten takaisiin, 

kiehtoviin tarinoihin isäni suvun vaiheista.

Laukku on nähnyt Suomen sotavuosien jälkeisen kurjuuden,

seilannut 1950-luvulla Atlantin valtameren yli suuressa höyrylaivassa muuttomatkalleen lähteneiden

sukulaisteni mukana, kulkenut hevoskyydeillä, autojen takakonteissa, linja-autojen 

ja lentokoneiden ruumassa pitkin Amerikan mannerta aina 2000-luvulle saakka 

ja päätynyt lopulta lapsuudenkotini vintille, josta se pari viikkoa sitten löysi tiensä meille.

Matkalle lähtiessä sen sisälle on pakattu tärkein ja välttämättömin omaisuus ja toivottu, 

että laukku kulkeutuisi perille kulloiseenkin määränpäähänsä ehjänä ja elinvoimaisena.

Se on nähnyt matkallaan monenlaisia elämänkohtaloita,

köyhyyttä ja vaurautta, iloa ja surua. 

Elämän monenkirjavuutta.

Samalla tavoin kuin elämä on jättänyt matkalaukkuun jälkiä, 

myös meihin ihmisiin niitä jää, kun kuljemme myrskyssä ja tyvenessä

Pienet pintaruhjeet, naarmut, leimojen ja osoitetarrojen vereslihalle repimä pinta

saattaa näyttää normaalilta kulumalta, asiaan ja elämään kuuluvalta, kiehtovaltakin,

mutta onkin todellisuudessa syviä kolhuja ja haavoja täynnä.

Kovettuneen kuoren sisälle on helppo kätkeä koko elämän kipujen taakka

ja sulkea lopulta kansi pitämään kaikki koettu visusti piilossa.

Silloin tarvitaan sanoja, jotka eivät lyö, eivät satuta sisintä.

Särkyneet tarvitsevat suojan, jonka hoivassa kaikkein murtuneimmatkin eheytyvät.

Särkyneet tarvitsevat vastaanottavaista, avointa ja herkkää katsetta.

Että luottamus syntyisi ja kipujen taakka saisi keventyä.

💛

"Ei ehkä yhtään enempää

kuin pienen hymyn verran.

Ei ehkä yhtään vähempää

kuin vilkaisu sydämeen,

vain kerran.

Ei ehkä yhtään enempää

pystykään antamaan,

mutta se voi jo riittää

saamaan toisen siivet kantamaan."

Pidetäänhän huolta lähimmäisistämme. 

❤

Näissä ajatuksissa täällä, tänä lokakuisena maanantaina.

-Kaaru-