Hajanaisia ajatuksia tästä hetkestä

Orvokit! 

Miten ne saavatkaan niin valtavan ilon läikähtämään sydänalassa
joka kerran, kun niitä istuttaa savikippoihin ja amppeleihin <3 

Kevät on jo pitkällä. 

Niin sen täytyy olla. 

Lämpötila on jo öisinkin plussan puolella.

Enää ei tarvitse pelätä pakkasukon puraisevan hentoja kevään kukkia. 

Vaikka kestäväthän ne kyllä vähän pakkastakin. 

Niin ainakin sanovat. 

Silti koskaan en ole uskaltanut jättää niitä ulos, 

jos on pikkuisenkaan epäilyttänyt, että lämpötila laskee miinuksen puolelle. 

Yön pieninä tunteina.

Silloin olen kantanut ne iltaisin sisälle.

Lämpimään.

Turvaan.

Kevät on tullut myös järvenrantaan.

Se on ollut jo pitkään sula!

Kaukana ulapalla järvi uinuu vielä jäävaipan alla.

Kevätauringon lämpö on saanut sen kuitenkin haurastumaan jo niin paljon,

ettei jäälle ole ollut enää moneen viikkoon menemistä.

On vain päivistä
ja tuulensuunnasta kiinni,
milloin jäämassat aloittavat kilpajuoksunsa
kohti rantakallioita.

Tuossa kivellä,

rannan tyvenessä,

olen istunut useana peräkkäisenä iltana.

On ollut aikaa miettiä,

  pysähtyä ja kuunnella. 

Niin itseä kuin ympäröivää maailmaakin.

Miten onnellinen olenkaan

saadessani nähdä ja kokea kaiken tämän kauneuden.

Jälleen kerran.

Kevään!

Sen mukanaan tuoman lintujen laulun
ja pesintäpuuhat, 

hiljaisen järvenselän,

sinisen avaran taivaan,
jolla valkoiset hattarapilvet seilaavat
hiljalleen kohti taivaanrantaa

sekä vihreän metsän,
tuoksuineen ja tunnelmineen.
Luonnon heräämisen!

Eräänä iltana,
kivellä jälleen istuessani tajusin,
 miten valtavasti minua ja meitä perheenä
on siunattu.
On kulunut vasta vajaa neljä kuukautta siitä,
kun me tänne muuttokuorman kanssa tulimme.
Hyppäsimme tutusta ja turvallisesta elämästä
liki tuntemattomaan.
Mutta jo nyt tuntuu siltä
kuin olisimme rantautuneet
kotisatamaan.
Meitä on täällä odotettu!
Pidetty paikkaa varattuna
venevalkamassa,
että sitten kun me tulemme,
siihen on hyvä ja turvallista rantautua.
Ettei tarvitse paikkaansa etsiä.
Miten meitä onkaan muistettu <3

Ihan piti silmäkulmia pyyhkiä -
mokomat sadepisarat kun niin kastelivat.

Illan painuessa yötä kohti,
koen yhtäkkiä valtavaa kaipausta jonnekin,
vaikken edes tiedä mitä tai minne kaipaan.
Se on tämä ilta,
hentoinen sumupeite
ja auringon viimeisten säteiden
kimallus järvenselkää vasten,
joka sen tunteen herättää.
On niin pakahduttavan kaunista!
Siitä kumpuaa onnellisen ihmisen kaipaus.

Kiitollisena,
kuiskaan ajatukseni tuulten vietäviksi.
Miten onnellinen olenkaan tästä päivästä,
tästä hetkestä.
Elämästä!
Ilo pulppuilee rinnassa.
Pyörteilee kuin lehdet tuulessa,
niin etten oikein tiedä,
miten päin olisin.

Nousen ja ravistelen itseni takaisin todellisuuteen
ja valmistaudun kohtaamaan kotona
odottavan suloisen kamalan
kaaoksen :)


-Kaaru-